Herman Kochin Vankilomassa kirjallisuuden maailma on kovaa kuin rikollisuus

Kirjavuosi 2026/15

Herman Koch (s. 1953) on niitä harvoja kirjailijoita, joilta mielelläni luen kaiken saatavilla olevan, tämä taitaa olla järjestyksessään kolmas.

Myös Vankilomassa hollantilainen Koch osoittaa ihmistuntemustaan ja paljastaa kaikenlaista inhimillistä matalamielisyyttä ja teeskentelyä. 

Vanki Derek L. saa menestyskirjailija Simon Hansonin avulla kirjansa julkaistuksi ja julkistamistilaisuuteen muutaman päivän vapauden. Ne hän viettää Hansonin perheessä, jossa vaimo Hanna on poliisi ja myös kuulustellut Derekiä murhasta. Muutakin yhteistä löytyy. 

Pikkuhiljaa selviää, että jokaisella, ehkä perheen koululaista lukuun ottamatta, on päivänvaloa kestämätöntä menneisyyttä. Niek-poikaa odottaa tulevaisuus, joka lopulta saa lukijan varpailleen. 

Vankiloma käy dekkarista tapahtumineen sekä tunnelmaltaan, sillä siinä on paljon pinnanalaista kyräilyä ja ihmismielen arvaamattomuutta sekä toki rikollisuutta ja piiritystilanne. 

Koch myös näyttää, että kirjallisuuden maailma on kilpailussaan ja julkisuushakuisuudessaan lähes yhtä kova ja alhainen kuin rikollisuudenkin, tosin sillä erotuksella, että rikollisuudessa ei ole vähääkään naiiviuden varaa. Vapaassa maailmassa asioita taas koristellaan kaunistelevilla fraaseilla.

Selvänäköisyys ja mutkaton suoruus ovat Kochin vahvimpia ominaisuuksia kirjailijana, sillä onhan taitava kirjailija aina myös näkijä. 

Teoksen on suomentanut Mari Janatuinen.

Karua Harry Holea Netflixillä kantaa Tobias Santelmannin karisma

Tämä Harry Hole -sarja Netflixillä. Vähemmälläkin väkivallalla pärjäisin, mutta soitettiinhan siinä Sex Pistolsia ja Ramonesia ja oliko Nick Caveakin. 

Sarja perustuu Jo Nesbøn Veritimantteihin ja pitää yllä karun vetävää draamaa Oslon sarjamurhista. Mitenkään en voi vertailla kirjaa ja sarjaa, sillä en ole lukenut kirjaa enkä muutenkaan pidä sellaisia rinnastuksia tarpeellisina.

Olen aika lailla realismin ystävä myös fiktiossa ja siksi vierastan mystisiä, okkultistisia ja numerologian elementtejä. Juonen kulun pahanlaatuinen korruptio ja petos eivät sen sijaan ole ollenkaan kaukaa haettuja ilmiöitä, vaan noudattelevat jariaarniomaisia piirteitä. 

Keskeistä on kuitenkin ajatus ihmisarvosta tai sen olemattomuudesta, niin sanotusta ihmisroskasta, josta rakas kotikaupunki Oslo pitää puhdistaa (tätä käsitettä sarjassa suoraan käytetään ja käytännössä tehostetaan).

Ja sitten se henkilökohtainen valaanlihapihvi, ydin, des Pudels Kern. 

Kaikki norjalaiset miehet ovat komeita eikä Tobias Santelmann poikkea rivistä paitsi että hän on saksalaissyntyinen. 

Holen hahmo on viehättävä kerrassaan, omapäisen älykäs, haavoittuva ja itsenäinen oman tiensä kulkija, joka myös osaa luoda luontevan suhteen rakastettunsa lapseen. Harry huomaa asioita, joita ei näe kukaan muu, siinä hänen nerokkuutensa rikosratkojana, ja silmissään sielukkuutta. Alko-ongelma ei ollut plussaa, mutta varmaan se kuuluu genreen. Ilman Holen ylikarismaattista, komeaa hahmoa en ehkä olisi jatkanut loppuun. 

Ken on seurannut Exitiä, tapaa tässä tuttuja. Toimintaympäristöstä löytyy klisheisyyttä tyyliin Oli synkkä ja myrskyinen ja ennen kaikkea sateinen yö, mutta Norjan ilmasto-olosuhteet huomioiden se on myös raakaa realismia. Tilanteet tihentyvät varsin raskaasti toimintaelokuvamaiseksi loppua kohden. Mielikuvituksessa ei ole säästelty mitä tulee kasarin hittituotteeseen vesisänkyyn. Asiaan kuuluva rakkaustarina raastaa kokijaa. 

Kaupungin todellisuuden kontrastit tehtiin korostetun näkyviksi, myös ne miellyttävimmät piirteet kuten suvuissa periytyvät saariston rantasaunamökit. Vigelandin puiston patsaita osattiin käyttää tunnelman tihentämiseen.  

Sitä paitsi Hole oli oikeassa, myös tässä, vaikka syvästi inhimillisenä oli useasti väärässäkin: "Doors ei ole maailman paras bändi, vaan maailman yliarvostetuin bändi".

Simone Buchholz: Verikuu. Kosto alkaa kukoistaa Hampurissa

Hampurin Schanzenviertelin kuva kirjoittajan, kirjailijan kuva:
Jürgen Bauer

Kirjavuosi 2026/12

Kun syyttäjä Chastity Riley ennättää rikospaikalle Mohn & Wolff -kustantamolle hernerokkasumuisessa Hampurin aamussa, saa hän huomata, että konsernin säästöjä ajanut henkilöstöpäällikkö on suljettu työpaikkansa eteen sirkuseläimen häkkiin. Silminnäkijöiden mukaan hänen päälleen on myös syljetty. 

Johtohahmoja häkissä ilmestyy lisää. Tekojen motiiviksi arvellaan toistuvia väkivallan kokemuksia sisäoppilaitoksessa Etelä-Baijerin Biesendorfissa. Niiden suorittajat löytyvät median sylttytehtaan yksityishuoneista. Kuvio tulee aika alussa varsin selväksi, joten minkäänlaisesta arvoitusdekkarista ei ole kyse.   

Simone Buchholz on minulle uusi dekkarituttu, joka sijoittaa rikokset Hampuriin, siksihän aloin lukeakin niistä. Suhteeni kirjaan muodostui kaksijakoiseksi: tämä oli ensimmäinen lukemani ns. kovaksikeitetty dekkari eikä se ole minun lajini. Silti koin selittämätöntä vetovoimaa.

Yksikön ensimmäisessä kirjoittaminen tuo tylyyn tyyliin inhimillisyyttä ja ajoittainen tajunnanvirta joko taiteellista tai sekavaa ilmaisua. Jotain rikollisen outoa syyttäjän menneisyydessä on, mutta siitä ei tule oikein selkoa. 

Kappaleet ovat osin hämmentävän lyhyitä ja niiden otsikot isoilla kirjaimilla kirjoitettuja tekstinostoja, pitkiäkin. 

Vahvaa genrehenkeä alleviivaavat syyllisen pohdinnat ja teon selittelyt heti aluksi ja omina kappaleinaan. Sitä en kuitenkaan ymmärrä tässä enkä muissa dekkareissa, että syyttäjä kulkee poliisin mukana aktiivisena tutkijana.   

Jatkuvasti piti muistutella itselleni, ja tarkistaa, että kirjailija Buchholz ja epäsovinnainen päähenkilö Riley ovat naisia. Jätkämäistä tekstiä tämä on, toisaalta rouhea kieli ja kovahko asenne sopivat satamakaupunkiin ja Sankt Pauliin kuten saksalaisen työkulttuurin teitittelykin. 

Sen sijaan vaivihkainen yhteiskunnallisuus kantaa dekkaria, kun syyllinen pääsee ääneen kuin Sammakon suvun jäsen Klaanin oikeudenkäynnissä. Hänen uhreilleen ei anneta suunvuoroa. 

Pienen pohdinnan jälkeen täytyy sanoa, että karheudessaan ja yksioikoisuudessaankin tämä saattaa päästä vuoden parhaimpien listalle ainakin omassa tyylilajissaan - jos siis arvioisin näitä tyylilajeittain. 

Sellainen huomio maailman ristiriitaisesta perusluonteesta, että mediatalo kirotaan take away -pahvimukihelvetiksi, kun saksalainen ympäristötietoisuus kuitenkin tiedetään vahvaksi.

Verikuu on palkittu Stuttgartin dekkaripalkinnolla, Ebner Stolz -talousdekkaripalkinnolla, Radio Bremenin dekkaripalkinnolla, Saksan dekkaripalkinnolla ja Kölnin dekkaripalkinnolla. 

Suomennokset saksasta ovat Anne Kilven ja Anja Meripirtin (Jakob Arjounin katkelma).

Kirjavuosi 2026/4: Rakkaushuijaus trillerityyliin

Tatiana Elf, Rebekka Nurmi: Huijari. Into Kustannus, 2025

Asiantuntijan (psykologian professori emerita Liisa Keltikangas-Järvinen, ei esiinny ko. kirjassa) mukaan narsisti ei siedä yhtään vastoinkäymisiä. 

Rebekka on sosiopaatti, joka joutuu helposti ns. valkoisen raivon valtaan, mikäli ympäristössä sattuu mitään häiritsevää, esimerkiksi yskäisy väärässä kohdassa. Terapeuttinsakin joskus pelkää kohtaamisia.

Muut ihmiset vaikuttavat vähän tietämättömiltä alisuoriutujilta äkkiväärän ja nopeaälyisen Rebekan rinnalla. Väkivaltainen hän ei ole, yleensä, mutta aloittanut pienen pahanteon varsin nuorena. Syyt eivät löydy taustasta eivätkä oikeastaan mistään. 

Melkein vakka lähes kantensa valitsee, kun Rebekka kohtaa erakoituvan, monin tavoin onnettoman taidegalleristi Alexin. 

Ensimmäistä kertaa Rebekka tuntee toista ihmistä kohtaan muutakin tunnetta kuin voimakasta vastenmielisyyttä. Hän alkaa pelastaa Alexin elämää epäkonventionaalisilla keinoillaan, kunnes kuvio romahtaa ja alkavat tehokkaat kostotoimenpiteet. 

Huijari on hyvin ja selkeästi kirjoitettu, kerrassaan vetävä. Sen aihe eli rakkaushuijaus edustaa sitä kuuluisaa tätä päivää. Tapahtumaketju näyttää miten tuloksellisessa huijauksessa on huomioitava kaikki elämän osa-alueet ruuan tuoksusta lähtien. Todellisuutta alleviivaa, että huijattu ei oikein ota uskoakseen huijausta ja tilanne kääntyy viestintuojan viaksi. 

Vahvuus on myös persoonissa kuten Tatiana Elfin käsikirjoittamassa Roba-poliisisarjassakin. Aistitoimintoja käytetään tehokkaasti hyväksi: usein on kuuma pallo niskassa, niskassa kuumottaa, polttaa, ärtymys nousee takaraivossa, vatsanpohjassa tuntuu toki perhosia, suussa maistuu metalli (tyypillistä) ja niskahiukset nousevat pystyyn (kuten myös). Kirjoittaja on suorasukaisen mutkaton kuvauksissaan kuten terveyssmoothien luonnehdinnassa, joka "haisee lannalle ja maistuu mullalle".

Kulunut käänne kohdataan kidnappausasetelmassa. Näinkin näppärän kirjoittajan olisi ajatellut sommittelevan omaperäisemmän ratkaisun tapahtumaketjun huipentumaan. Nyt luotetaan perinteiseen trillerimalliin, joka myös tukee kirjan vihjailevaa nokkela nainen - tyhmä mies -pohjavirettä. Tarinassa on muitakin tuttuja piinaamisen elementtejä kuten tavaroiden vaihtuneet paikat ja outo haju asunnossa. Genrelle ollaan uskollisia. 

Pidin erityisesti kohtauksesta, missä Rebekka kurmottaa lasta elekielellä. En tietenkään siksi, että se olisi oikein, vaan siksi, että tilanne viestii täsmällisesti päähenkilön luonteen ehdottomista vääristymistä. 

Vai onko lopulta niin, että paha onkin hyvä? Rebekkahan uskoo palvelevansa huijauksien uhreja saattelemalla petkuttajan omien tekojensa uhriksi. Eikä mikään tunnu niin hyvältä kuin oikeudenmukaisuus, nyrjähtäneestikin saavutettu. 

Terapeutti Carlalla on asiakkaassaan totisesti pitelemistä.

  

Kirjavuosi 2026/3: Portugalilainen perinnekuokka heilahtaa peräkylällä

Anu Patrakka: Huomenna sinä kuolet.

Portugalilainen, Portossa operoiva rikosetsivä Rui Santos on ratkaissut 88 prosenttia rikostapauksistaan. Hän on tiukka persoona, jota ajaa oikeudenmukaisuus ja velvollisuudentunto uhria ja yhteiskuntaa kohtaan. Suurta vaikutusta työmoraaliinsa lienee traagisella lapsuudella.

Anu Patrakka on minulle uusi dekkaristi, mutta tutustuminen vaikutti aluksi hieman raskaalta: adjektiiveja ja runsaita kuvauksia vyöryi tukahduttavan paljon. 

Adjektiiviahkeruus kuitenkin laimenee, kun jutussa edetään. Vaikka Patrakasta ei tullenekaan lempidekkaristiani, on hän kelpo ihmisluonteen kuvaaja ja juonen kuljettaja, tosin tappiinsa yksinkertaistetulla näkemyksellä. 

Kirjailija asuu Portugalissa ja osannee siksi kuvata sikäläistä maaseutua väkineen. Siellä ihmiskohtalot ovat onnettomat ja elämänasenteet konservatiiviset, jopa takaperoiset.

Psykologinen ote jää dekkarissa ohueksi, henkilöt ovat selkeästi enemmän tekijöitä kuin tuntijoita, vaikka sisäistä puhetta kuullaankin. Jännitystä ei juurikaan synny, jännitettä kyllä. Myös pieni romantiikan vire nousee rivien  välistä. Se tuo tarinaan hetkeksi kauneuden pilkahduksia, kun muuten ihmisten kanssakäyminen saa jopa rivoja piirteitä.

Ihmiskuva on kuitenkin armollinen: toimijat ovat olosuhteiden uhreja, joko kulttuurin tai perheen, eivätkä peruspahoja ollenkaan.

Pidin siitä miten maataloustyökalu nousi tavanomaista erikoisempaan rooliin, sille oli luotu oikein oma tarina. Santosin - tai Patrarkan - ansioksi on myös mainittava, että hän sai minut ymmärtämään PowerPointin hyödyt. Sen avulla rikoskomisario laatii laatikoihin värisymbolein mahdollisia syyllisiä, syyttömiä ja tuntemattomia tekijöitä. 

Suurin voima tarinassa on toki Portugalilla, sen (oletetun) aitouden kuvauksella. Tätä tehostavat paikalliset, ei mitenkään herkullisen kuuloiset ruuat ja portugalinkieliset sanat; esimerkiksi tollot on portugaliksi tolos, pessoa ihminen. Portugalia ei millään tavoin idealisoida, katolilaiset lukuisat pyhimyksetkin mainitaan "jonkun sädekehän kantajiksi". 

Portviinin ominaisuudetkin tulevat tarkasti kuvailluiksi, mutta en sen juomista menisi vessassa käymiseen vertaamaan. 

Kirjavuosi 2025/24: Tillilihan makuista poliisielämää

 Kokemukseni oli lopulta se, että olenko alkanut vieraantua dekkarityylistä, jossa ilmaisu on pelkistettyä ja henkilöhahmot hyvin selkeitä. 

 Näin mieleeni tanssahteli Dancing Queen, joka sijoittuu 70-luvulle ja jonka näkökulma on kahdessa tukholmalaispoliisissa. 

 Karin on Ruotsin ensimmäisiä naispoliiseja, Agneta on hyllytetty kenttätyöstä kuulon alenemisen takia Länsi-Saksan lähetystön kaappausdraaman räjähdyksessä. Hän saa siirron avustavaksi arkistonhoitajaksi Tukholman poliisin keskusarkistoon työhön mistä hänellä ei ole mitään kokemusta.

 Asunnon tarpeessaan Agneta myös valehtelee itsensä talonmieheksi Östermalmille, pois suojatusta maalaiskodista. Suojaiselle elämälle olisi totta tosiaan tarvetta. Tuskin unohdan häirikön ilmestymistä. Se oli hienovarainen ja kohtelias. 

 

 Tukholman poliisilaitoksella ja sen ulkopuolella viljellään karkeaa ja sovinistista kieltä, joka kalskahtaa nykylukijalle. Toisaalta kollegoilla on mutkattomat, syvällisetkin suhteet. Tuli vähän mieleen Ohuella langalla. 

 On kuitenkin heti selvää, että joku syö systeemiä sisältä päin. Aineksia tässä olisikin ollut vaikka millaiseen yhteiskunnalliseen syväluotaukseen, mutta lopputulos jää toivottoman pinnalliseksi. Yllätykset ja kertakaikkisen töksähtävä loppu nostavat tämän tavanomaisen joukosta, hyvässä ja pahassa.

 Ryyppäämiset, oksentamiset ja kuukautiset sekä vaihdevuodet esiintyvät sellaisinaan melkein inhorealistisessa raamissa. Epätoivoista nordic noiria tämä ei ole, oliko sitä keksittykään vielä 70-luvulla? Silti kyse on pienen lapsen äidin huonosta elämänhallinnasta ja näin dekkariin yrittää liittyä sosiaalipoliittinen ulottuvuus.

 Ajan hengestä kertovat kirjoituskoneen kilahdus ja öljyn kova hinta, toki myös musiikki. Kirjan alussa Ingmar Bergman on juuri jättänyt Ruotsin. Loppupuolella Carl-Gustav ja Silvia menevät naimisiin. 

 Ja ruoka - kuka enää laittaa juustokuorrutteista kassleria? Tai tillilihaa.  

 Agnetan pikkutyttö Ingrid on kuvattu ihanan elävästi. Hänen reaktioistaan käy parhaiten ilmi millaista on elämä pelon vallassa - ja päiväkodissa, jossa ei viihdy. Että osaakin olla epäpätevää henkilökuntaa.

 Käännös: Anu Koivunen, kuva kirjoittajan ja peräisin Tukholman Abba-museosta.

Kirjavuosi 2025/21: Sci-fi-dystopia täydellisen yhteiskunnan hengessä

 

 Tiedonvälitys sellaisena kuin olemme tottuneet sen kokemaan ja toimittajien johtotähti eli totuus ei kiinnosta enää ketään. Olemassa on vain valtion agendan sisäänajo, jota vääristellään orwellilais-neuvostoliittolaisella kiertelevällä retoriikalla. Sitä välittää Totuusmedia (vrt Pravda).

 Myös tutkija Liina Järvinen valehtelee kielenkääntäjän ja eläintieteilijän peiterooleissaan työskennellessään Gallukselle. Se paljastaa viranomaisten valeuutisia. 

 

  Kyseessä on luontevuudellaan ja uskottavuudellaan yllättänyt sci-fi, jossa Frankfurtissa ajellaan e-mobiililla ja valokuvataan aurinkolasien linsseillä. Älyruutu kertoo kaiken ihmisestä ja juonen kannalta erittäin keskeinen terveyssovellus palvelee vähintään yhtä kattavasti.  

 Myös Liina osallistuu lääketieteen tiukan salaiseen kokeiluun, jonka seuraukset ovat hänelle hirveät. Hän on, muuten, äitinsä puolelta suomalainen ja mummolansa sijaitsee Tampereella. Siellä, Fennoskandinavian yhteisalueella, on otettu käyttöön vastikkeeton perustulo.

 Dystooppiset piirteet avautuvat kirjassa vähitellen. Kaupungin laitamilta löytyy toinen todellisuus, Takamaa, jossa asuvat yhteiskuntakelvottomat ja omaehtoiset paralleelit, jotka Liina löytää vahingossa. Takamaa tyyppeineen tuo tervetulleen särön sileään yhteiskuntakuvaan.

 Totuuden selvittäminen vie Liinan myös muihin jännittäviin paikkoihin Frankfurtin ympäristössä kuten tutkimaan vankilaa, jossa ei jaeta positiivisen nykykielen mukaan rangaistuksia. Siellä ylläpidetään vankien eli integraatiota tarvitsevien tukiohjelmia. 

 Lempilajiani sci-fi-dekkari ei edusta, mutta se yhdistelee vaivatta dystopian ja yhteiskuntakritiikin ylidigitalisaatiosta ja terveydenhoidon epäeettisyydestä. Vapaus on tavan kansalaiselle liian absurdi käsite, ja siksi hän voikin viihtyä systeemissä; kontrolli vapauttaa vastuusta ja henkilökohtaisista riskeistä. 

 Näistä kansalaisten siruttamisista ja yhteiskuntapisteistä on toki luettu myös muualta kaunokirjallisuudessa, Maarit Verronen tulee ensimmäisenä mieleen. 

 Ihmiskäsitys on tässä aika lohduton eikä totuutta lopulta edusta kukaan. Siitä huolimatta tai sen takia kirja on ansainnut Saksassa vuoden 2020 parhaan jännityskirjan tittelin (Deutscher Krimipreis) ja lisäksi se on palkittu parhaana poliittisena jännitysromaanina (Politikkrimpreis 2021) sekä dekkaripalkinnolla Berliner Krimifuchs.

 Huolimattomuus ei jotenkin kuulu saksalaiseen dekkariin. Välimerkkien eli pisteiden käytössä on outoja käytäntöjä juuri Takamaan kertomuksessa, ne katkaisevat muutamissa kohdissa lauseen epätarkoituksenmukaisesti. Vai ovatko ne suoraan sitten saksalaisia välimerkkikäytäntöjä. 

 Päinvastoin kuin tässä väitetään, sokkia ei ole mahdollista kokea missään, mutta voin hyvin kuvitella, että hyljätty Takamaa aiheutti Liinalle shokin.

 Suomennos: Anne Kilpi

 

Kirjavuosi 2025/19: Piirtäjä piirtää, poliisi pyörii ympyrää, sängyssään Pariisissa

 Komisario Jean-Baptiste Adamsbergin kasvoissa on 60 eri naaman piirteet, ajattelee hänen työkaverinsa Adrien Danglard. 

 Dekkari on yksi kummallisimmista tähän mennessä lukemistani, jossa kaikki ovat henkilöinä kummallisia riippuen tietysti mitä kummallisena pitää, tai sitten he ovat inhimillisen todellisia. 

 Rikoksen ratkaisuun voi viedä vaikkapa vedenalaisen tutkija Mathilden kalat. Sekin tuntuu oudolta, että Danglard ratkoo rikosta, murhaa, lapsikaksostensa kanssa keskustellen. 

 Otsikkoni viittaakin juuri Adamsbergin alaiseen Danglardiin, joka saattaa valvoa öisin ja harkita viinanjuontia murhaajan ja esihenkilönsä liikkeiden tähden. Häntä myös inhottavat ruumiit, todella. 

 Lisäksi puheenparret ovat välillä erikoisia kuten että "jos saisitte Mathilden, se vasta tekisi hyvää, se nostaisi silmiin mustan kiillon, samanlaisen kuin vahatussa nahassa". Taiteellista ja taitavaa, mutta epäodotuksenmukaista dekkarissa, siitä oudosteluni nousee.

 Fred Vargasin vahvuus on kuulemma ihmiskuvauksessa enkä väitä vastaan. Keskusteluissa mukana pysymisessä ja niiden logiikoissa koin hienoista vaikeutta; vaaditaan lukemisen tarkkuutta ja silti voi joutua palaamaan kahdesti-kolmesti johonkin väitteeseen. 

 Tuntuu siltä, että omaperäinen Adamsberg vaikuttaa myös kirjan muotokieleen. Kuten Adamsbergissakaan, ei myöskään juonessa ole selkeitä, dramaattisia käännekohtia.

 Lähtökohta on otollinen vuonna 1990. Adamsberg on juuri saanut siirron "kivikaupunki Pariisiin" ja sen viidenteen poliisipiiriin. Aikaisemmin epäjohdonmukainen komisario ratkoi menestyksellä murhia Länsi-Pyreneillä hiljaiseen, varmaan tyyliinsä, vähät välittäen ympäristön ennakkoluuloista. 

 Koko kirjan rytmi on yhtä hidas kuin komisario itse olematta yhtään pitkäveteinen. Selvitellään verkkaisesti arvoitusta kuka piirtelee Pariisin kaduille ympyröitä ja jättää niiden keskelle esineitä - ja ruumiita. 

 Se tiedetään, että tekijähahmo haisee mädille omenille tai viinietikalle tai alkoholille haistelijasta riippuen. Yritäpä sitten Pariisista löytää hajun perusteella rikollinen. 

 Kirjassa esitellään myös todentuntuinen psykologinen ja kokemuksellinen viikkojako: 

 maanantaista keskiviikkoon on 1. jakso, jolloin kaikki tapahtuu (tiistaina ja keskiviikkonahan ovat kaikki keskeiset palaveritkin, toim. huom.);

 torstaista lauantaihin eletään hajoamisen ja epäselvyyden aikaa eli kakkosjaksoa, jolloin ihmiset alkavat väsyä;

 sunnuntaina eletään 3. jaksossa ikään kuin erillisessä tilassa haavoittuvimmillaan ja silloin jopa murhaaja saattaa paljastaa itsensä. 

 Mieli siis toimisi arjen virtausten mukaan. 

 Kaikista kummasteluistani huolimatta liityn henkisesti niihin rikollisiin, jotka tuntevat omituisen ja huolimattomasti pukeutuvan Adamsbergin heti läheiseksi ja ovat valmiita kertomaan tahi tunnustamaan hänelle kaiken, huomaamattaan. 

 Suomennostyöstä vastaa Marja Luoma. 

Kirjavuosi 2025/18: Kun Suuri Rakkaus katosi Nizzan lumisateisiin

 Alku on selkeä: Cap d'Antibesista Calanquen kalliojyrkänteiltä löydetään raa'asti kuollut tyttö ja teon järkyttynyt tunnustaja.  

  90-luvun alun tapahtumia aletaan keriä auki luokkakokouksessa. Päähenkilö, kirjailija Thomas Degalais ei varsinaisesti nauti tapaamisista eikä entisistä tovereista, vaikka onkin dekaanin poika ja kampuksen entinen asukas. 

 Kauheinta on, että huomispäivänä purettavan liikuntahallin seinään on muurattu jotain mikä ei edelleenkään kestä päivänvaloa. Teko on nuoruudessa tehty hätäisesti rakkauden, raivon ja mustasukkaisuuden sokeassa pisteessä. 

 Menneisyys ja nykyisyys vuorottelevat tarinassa, mutta eivät aina lukijaa helpottavan loogisesti. Nuoruudessa väitetään elettävän aikaa, kun Emmanuel Macronin En Marche! -puolue (nykyisin Renaissance) alkaa menestyä mikä ei kuitenkaan ollut tuolloin mahdollista. Tuleva presidentti oli 90-luvun alussa vielä teini. 

 Myös nykyajassa Rivieralla elämä on kiihkeää verentuoksuisine laventeleineen. Sinne Guillaume Musso luo mielikuvista poikkeavan tunnelman, sataahan vuonna 1992 Nizzaan joulun alla kahdeksan senttiä lunta. 

 Sellaiseen ilmanalaan häviää Degalais'n Suuri Rakkaus 19-vuotiaana. Vinca Rockwell jättää jälkeensä vain harhaisen varmat silminnäkijälausunnot. Katoamista Degalais alkaa onnettomalla kotiseutukäynnillään selvittää. 

 Tarinalla on jo ollut lukijoita saman verran kuin Suomessa on asukkaita. Muutenkin Musso hallitsee Ranskan kirjamyynnin ykkössijaa 12:tta vuotta. Aksenttinsa on eteläeurooppalaisen miehinen ja pääosaan hän kirjoittaa ihmisten väliset dynamiikat. Ne ovat lähes poikkeuksetta jännitteiset, samalla loppuunsa viedyn solidaariset. 

 Kielenkäyttö on ronskia, toki tarkoituksenmukaista; esimerkiksi kusipääksi kutsutaan ihmistä, joka sellainen on. Luulen, että suora ja mutkaton tyyli puraiseekin herkästi argumentoiviin ja retorisesti tarkkoihin ranskalaisiin. 

Suomennos: Anna Nurminen

 

Kirjavuosi 2025/17: Kongosta Gotlantiin kävi tädin tie - ja minne hän sitten hävisikään?

 Myönnän, että kirjan vetovoima pikalainahyllyllä liittyi Gotlantiin ja Visbyn läsnäoloon siinä. Olipa mukavaa, että sahramipannukakkukin (kermavaahdolla) mainitaan. 

 Tuttuus syntyy vuoden pisimmästä päivästä ja tuoreen joulukuusen tuoksusta; tässähän ei eletä ruusujen kaupungin kesässä vaan talvessa. Joulun alla tuulee niin, että hevostallin ovi hulmuaa viimassa ja liikenne saarella estyy.

 Kongossa lähetystyössä kätilöinyt Dagny katosi, kun hän muutti Gotlantiin. Vuosikymmeniä myöhemmin sukulaispoika Tomas saapuu kumppaninsa kanssa Mullandsin kylään selvittämään isotätinsä kohtaloa. 

 Tietyt vihjeet ja vaiheet vaikuttavat kuin itsensä Kyllikki Saaren tapaukselta ja kirjassa onkin samansuuntaisia kirkollisia vivahteita. 

 Sukuselvitys kuitenkin suututtaa ja pelottaa seudulla. Ruotsidemokraattia se kammottaa siksi, että saarelle on saapunut miespari. Osallisia siksi, että suvun salaisuus paljastuisi. 

 Gotlanti ja Visby toimivat hyvin tapahtumapaikkoina tällaiselle kulissienkaatodekkarille: söpöä päälle päin, mutta sisällä yhteisössä kuhisevat pitkät historian paineet. Saari ja sen eristyneisyys sekä erityisyys ovat aina oivallinen alusta kummallisille tapahtumille. 

 Syyllinen Dagnyn katoamiselle pääsee yllättämään mikä on hieman yksinkertaisen ja tasapaksun tarinan paras piirre. Jos on kiinnostunut ratsastuksesta, kirja kiinnostanee enemmän. 

 Edukseen erottuu myös sisarussarjan särmikäs Birgit, jonka elämäntyyli paljastaa, että Visbyssä eletään muutenkin kuin pittoreskeissa kivitaloissa ruusuja hoivaten. 

 Kääntäjä Riie Heikkilä tekee lukemisesta miellyttävää kevyen ilmavalla tyylillään, ja cosy crime -genreenhän tämä kuulukin. Ajoittain häiritsevät sana- ja muut toistot, tiukempaa kustannustoimittamista tai muuta tarkkuutta olisi ehkä tarvittu. 

 Dialogissa vilahtaa myös eteläpohjalaismurre, onko tällaista todella kuultavissa Gotlannissa? 

Kirjavuosi 2025/12: Ikävän ihmisen inhimillinen puolustaja Italiasta

  Barilainen puolustusasianajaja Guido Guerrieri on hyvin inhimillinen miesihminen eli ei mikään puhtoinen tapaus, vaikkei yhtä degeneroitunut kuin pohjoismaiset dekkariveljensä. 

 Hän kokee polttavaa sydänsurua työkeikalle lähteneen vaimonsa perään, syvää inhoa asiakastaan sekä kiellettyjä tunteita asiakkaan japanilais-italialaista vaimoa kohtaan yksinolonsa päivinä. 

 Hyvesignaloinnin välineeksikään Guerrieri ei sovi, sillä hän puolustaa työkseen ikäviä ihmisiä, hyvin ikäviä.

 Asiakasinhosta, että ihmekös tuo, sillä asiakkaansa Fabio Paolicelli nuorena fasisti Fabio Raybànina katseli, kun aatetoverinsa pisteli maiharitakkista Guidoa turpaan ilman, että sitä muistaa enää sellissään. 

 Nyt Paolicelli palaa yllättäen Guerrierin elämään ja pyytää asianajoapua huumekuljetussyytökseen. 

 Paolicelli on myös fasisti, joka pitää jazzista. Tämä ristiriitainen piirre nostaa dekkarin sen tasaisesta poljennosta erityisyyteen, käsityksen pahasta ihmisestä moniulotteisuuteen. 

 Tunnetasollakin liikutaan tietysti monimutkaisilla vesillä. Ammattirooli ja kostonhalu taistelevat Guerrierin sisäisissä keskusteluissa; oikeudenkäynneissä ja vankilakäynneillä hän itsekseen haistattelee ja kiroilee vastapuolelle. 

 Samalla saa seurata vanhenevan (huom. nelikymppisen) miehen tunne-elämää ja sisäistä yksinpuhelua sekä jatkuvaa sosiaalisissa suhteissa teeskentelyä. Itseironiaakin tupsahtelee, se on hienoa:

  "Me oikeussalien ruhtinaat emme likaa käsiämme rahoilla emmekä shekeillä".

 Politiikka vilahtelee, käytännön esimerkkinä 70-luvun terrorismi Italiassa. Guerrieri tunnustautuu vasemmistolaiseksi pyöräilijäksi, ja kävelijäksi. On kiinnostavaa kulkea hänen perässään Barissa missä kohdataan uneton kirjakauppias ja hänen yöllinen putiikkinsa. 

 Oikeussalikäsittelyt ovat dekkarigenren ikävystyttävin piirre eivätkä ne tässäkään viihdytä paitsi puolustusasianajajan loppupuheenvuorossa missä loogisen järjestelmällisesti esitetään syytetyn syyttömyyttä. 

  Sitten vielä paradoksinen anagrammi italian kielestä: la verità eli totuus-sanan anagrammi on relativa, suhteellinen. Suhteellinen totuus. Se passaa tämän(kin) kirjan lopputulemaan. 

 Rullaavan, selkeän suomennoksen ja siihen haikeankin tunnelman on ahkeroinut Lena Talvio. Toivon hänelle lisää töitä, sillä Gianrico Carofigliolta on tutkimusteni mukaan suomennettu vain kolme dekkaria. ⭐️⭐️⭐️⭐️

Kirjavuosi 2025/8: Tiukkoja tilanteita, kenties rakkautta ja vähän tupelointia maailmanpolitiikan varjossa

  Beirutiin sijoittuva poliittinen dekkari, nyt on asiallinen meininki, ajattelin, enkä hyvin paljoa erehtynytkään. Sopivasti sain tämän Ystävän loppuun ystävänpäivänä, vaikka en sellaiseen loogisuuteen pyrkinytkään.

 Opiskelija Jacob Seger lähtee Uppsalasta Beirutiin diplomatiaharjoitteluun. Uuden kokemuksen hän toivoo nostavan kuivahtanutta itsetuntoaan: arabian opinnot eivät etene ja tilastotiede on edelleen tenttimättä. 

 Jacob paitsi pakenee lähtökohtaansa, eskilstunalaista lähiötä, myös janoaa arvostusta ja sen konkreettisia eleitä. Toiveet karisevat heti Rafik Haririn lentokentällä. 

 Perillä odottaa kaoottinen ja kiireinen lähetystö, jossa ei olekaan harjoittelijalle muuta tekemistä kuin kuittien niputtamista. 

  Jacobille jää siis aikaa tutustua villiin, jätteenhajuiseen, kuumaan kaupunkiin, jonka katoilla liehuvat Hizbollahin vihreät liput. Kattobileiden jälkeen ränsistyneessä puutarhassa alkaa epätoivoinen rakkaus. Lähi-Idän mailla kielletty kahden miehen eroottinen suhde on paljastavasti kuvattu. 

Greta Garbon puisto Tukholmassa. Kuva: Sirpa Tarkkinen

 Kunnes käy ilmi, että Yassim on sekaantunut johonkin vakavasti epäilyttävämpään kuin valokuvaamiseen Syyriassa. Jacob saa siinä sotkussa pelottavan, epäkiitollisen ja uhriutuvan osan. Dekkarin johtolanka onkin, ettei kenestäkään voi olla varma, ei edes omasta identiteetistään.

 Samaan aikaan Ruotsissa Karin Walldén, entinen Brysselin poliittinen asiantuntija, hautaa isoisänsä. Paluumatkalla kotiin Tukholmaan asianajajaystävänsä joutuu yllättävään ja kohtalokkaaseen kohtaukseen poliisien kanssa. 

 Pohjoismaa ja Lähi-Itä sekä EU:n ydin luovat toimivan kontrastin: on lumeen peittyvä Sankt Anna ja arabikevään tyylistä hässäkkää Beirutissa, paniikkikohtaus grand caféssa Brysselin Ixellesissä, ajattelematon saapuminen traagisenkuuluisaan Shatilaan. 

 Henkilökohtaisen taustalla väijyvät Euroopan pahin terroristi-isku ja Syyrian sisällissota.

 Klassinen dekkareiden pihtiote, sellainen Ystävällä on, cliffhangeritkin kohdillaan. Hyytävien silmien käsite tuodaan juuri oikeaan kohtaan oikeassa vartalossa. 

  Joakim Zander on oikeustieteen tohtori, työskennellyt EU:ssa sekä asunut Syyriassa ja Afganistanissa. Minulle hän oli uusi osaaja, mutta suhteemme ei jääne Place Luxembourgille tai duisburgilaiselle huoltoasemalle. 

 Jos jotakin huonoa haluaa jälkiruokalusikalla sisällöstä kaivaa, niin Ruotsin poliisivoimien hallinnolliset erittelyt lopussa alkoivat jo tuntua piinallisilta, liian yksityiskohtaisilta. Ärsytti myös Jacobin naiivius sekä ajoittainen nahjusmaisuus. 

  Se on vain hyvä, että päähenkilö ärsyttää. Silloin on kirjailija onnistunut tehtävässään. 

  (Ystävä sopii muuten mainiosti maailmankuvassaan ja tapahtumissaan kaikkien aikojen suosikkisarjani Le Bureaun kirjakaveriksi. Sarja on nähtävillä SkyShowtimella.)

Kirjavuosi 2025/6: Islantilaispoliisin synkkä uranousu

 Kun päähenkilö esitellään, että niskastaan puskee lampaanvillamaista kiharaa, silloin tietää, että komisario Hördur Grimsson todella on ehta (mielikuvien) islantilainen. 

 Siihen vielä tummanpunertava jouhitukka, jättimäinen vartalo ja tumman sammaleen vihreät silmät niin a vot, autenttisen viikingin eväillä edetään rikosten Reykjavikissa. 

 Ja hirveä ahdistus ja alkoholiongelma päällänsä kuten tässä genressä Pohjoismaissa usein on. 

 Grimsson astuu kirjalliseen julkisuuteen sarjan ensimmäisessä osassa tavan liikennepoliisina, mutta haaveilee itsenäisempiin hommiin rikospoliisiin. Siinä hän pääseekin alulle, tosin mokailujen kautta. Itsetuntoa Grimssonissa virtaa muutenkin olematon määrä, vaikka hän erikoisesti osaa ennaltanähdä tapahtumia.  

 Sitten eräässä illankähmässä vapauspuolueen kansanedustaja puukotetaan työpaikkansa pihalla. Lukijana jäin siihen oletukseen, että Grimsson seurasi tapahtunutta kauempaa. Kummallista, jos näin oli. 

 Reykjavikissa rehottavat toki myös huumeet ja pimeiden voimien kanssa tolskaava anarkistinuorisojoukko, joka suorittaa rikoksia astraaliprojektiona, toisin sanoen toisen henkilön kautta hyväksikäyttäen mustaa magiaa ja hypnoosia. Tällaiseen en ole aiemmin törmännytkään rikoskirjallisuudessa.

 Juoni vetää, jotta lukeminen kiinnostaa, mutta hieman kömpelösti; tuntui kuin kuin kirjoittajalla olisi kiire siirrellä tapahtumia eteenpäin. Myös häiritsevä moderni puhekielisyys kuten "pöhinä" täti-ihmistä pännii. Huolimattomuus näkyi muutamina kirjoitusvirheinä ja stilisoimattomana tekstinä ja sehän verottaa aina uskottavuutta. 

 Toisaalta kömpelyys on rentoutta, juttelevuutta ja arkipäiväisyyttä. Jos ikinä pohjoismaisissa dekkareissa, tässä sankaruutta ei ilmene ollenkaan. Poliisikin rötöstelee, käyttäytyy tökerösti ja pelkää epäonnistumista rakkaudessa eristäytymiseen asti. Krapula kuvataan niin väkevästi, että lukija melkein itsekin oksentaa niille sijoilleen. 

 Grimsson yltää varsinkin tarinan loppupuolella ihan ansiokkaaseenkin elämän ja tapahtuneiden syiden pohdintaan. Miehen unimaailmalle annetaan tarinassa väsyttävän paljon palstatilaa.

 Tämä oli nyt kolmas lukemani Islantiin sijoittunut dekkari eikä tehnyt erityistä vaikutusta tämäkään. Reykjavikista, jonka kadunnimiä pudotellaan kunnioitettava määrä, saa aika vastenmielisen kuvan. Ihan hauska paikallinen yksityiskohta löytyy: Ajax-puhdistusainemainos on ollut Islannissa samanlainen kuin Suomessa.

 Ja sitten se kummallinen yksityiskohta: miten tarkkanäköisinkään poliisi voi kaukaa nähdä, että jollain on päällä juuri tekokuituinen paita.

 Teoksen on englannista suomentanut Virve Juhola. 

Kirjavuosi 2025/3: Rikollista maailmaa paossa Finnmarkissa

Jo Nesbøn Poliisin rankkasin viime vuoden kirjoistani 20 parhaimman joukkoon. Tällä kertaa herra norjalainen menestysdekkaristi päätyi luettavakseni hotellin kierrätyshyllystä, koska se oli paras suomenkielinen tarjolla. Ykkösosaa en ole lukenut, mutta eipä se kokonaiskäsitystä häirinnyt.

Vaikka suhtauduin Nesbøon loman väliaikaislukemistona, sehän taas kiskaisi; jälleen ovat edustettuina kummallisen mielenkiintoiset henkilöt ja hyvät koukut. Väkivallalla ei mässäillä, vaikka nyt jännitetään syötyjä kynsinauhoja myöten huumemaailmassa omaa kuolemaa, tällä kertaa Finnmarkin Kålesundin autiotuvassa. 

Mitään lunta tässä ei ole, vaikka nimi niin enteilee, sillä on pohjoinen kesä.

Kaikki klisheet, vai onko se todellisuutta, pohjoisen ihmisten ja etelän miehen välillä ovat elossa kuten myös runsas viinalla lotraaminen ja niin sanottu löyhämoraalisuus tiukan uskonnollisuuden keskellä. Perheväkivaltaa tai sen uhkaa tietenkään unohtamatta.

Linkkeinä saamelais-lestadiolaiseen reaalimaailmaan toimivat pieni ja nokkela Knut ja tämän siivoojaäiti Lea. Ilmapiiriltään ummehtunut pikkupaikkakunta ja metsä siinä sivussa sopivat dekkarin kehykseksi. Tunnelma on sanoisinko hyvinkin pohjoismainen: on neljän tuulen lakkia, tungetteleva hirvas, verenhimoisia (!) itikoita ja hiljaisuuden rauhaa, josta saa muokattua pelottavan, vai pitäisikö sanoa turvattoman, tilan. 

Tämä teos on enemmän painia päähenkilön oman menneisyyden kanssa kuin varsinaista toimintaa tai jännitystä. Nesbø esittelee kuitenkin sellaisen piiloutumisen keinon ratkaisevalla hetkellä, että en ole moiseen törmännyt missään fiktiossa. Tiukan paikan ratkaisu ylittää kaikki kuvottavuuden rajat.

Olin yllättynyt, että tämä oli päähenkilö "Ulfin" (salanimi) henkisen kehityksen ja elämänuskon buustauksen lisäksi rakkauskertomus ja vieläpä onnellisella, tosin vähän epäröivällä lopulla. Vaikka en nostelekaan tätä vuoden kirjojeni joukkoon, sen verran pääsin eläytymään, että olin onnellinen erityisesti Lean ja Knutin puolesta. 

Verta lumella II:n on suomentanut Outi Menna.

Kirjavuosi 2024 toi mukanaan yllätyksen

Tämän vuoden 2024 paras asia eli kirjapäiväkirja syntyi, kun mietin, miten saisin enemmän irti harvinaisesta joululahjastani itselleni eli kirjaostoksesta. 

Ajattelin muotoilla jotain lukemastani Instagramin Tarinoihin, mutta teinkin Instagram-päivityksen (muistaakseni) ja siitä ajatus laajeni facebook-albumiksi. Some on siis suuri asia myös kirjaharrastuksessa ja sen virkistämisessä. 

Kaunoa e-kirjoina

Luin tänä vuonna 45 kirjaa, 11 630 sivua. Suurin osa oli e-kirjoja. 

Jäin jälkeen tavoitteestani, joka oli 52 kirjaa. Vuosi on tässä kylläkin väärä ajan määre, sillä aloitin kirjavuoteni jo tapaninpäivänä ja päätän sen vuoden viimeisenä päivänä. Ensi vuonna pätee oikea kalenterivuosi. 

Luin myös muuta kuin tilastoitua, mutta periaatteeni on, että vähänkään tuttujen kirjailijoiden teoksista en kirjoita. Näkökulmani on myös lukemisessa, koska kirjoittaminen on ammattitaitoani mihin tarvitaan lukemista. Äänikirjoja en juurikaan kuuntele.

Lomalla ei lueta?

Vuoden yllätys ja uusi asia oli, että luin kaunokirjallisuutta (14) enemmän kuin dekkareita (10) ja vieläpä kaikkein eniten.  

Kaunokirjallisuus on pitkään ollut minulla lapsipuolen asemassa, mutta tämän vuoden saldo johtunee siitä, että e-kirjat olivat helposti saatavillani. Olin, kuten kirjoitin toisaalla, kuin lapsi karkkikaupassa eli myös hyvän kaunokirjallisuusvalikoiman äärellä jatkuvasti. Suurin osa siitä oli käännöskirjallisuutta. 

Lempilapseni tietokirjallisuus tuli kakkoseksi (13) ja yllättävän hyvin lukutottumuksiini nähden pärjäsi myös omaelämäkerran genre (5).

Viipurin Aalto-kirjasto. Kuva: Sirpa Tarkkinen

Antoisin lukukuukausi oli kesäkuu (4), koska sille sattui eniten parhaimpia teoksia. Vuoden loppua kohden lukutahti väheni, johon en tiedä syytä, mutta laatu parani. 

Määrällisesti eniten luin joulu-tammikuussa ja maaliskuussa (6 kirjaa/kuukausi), vähiten elokuussa (1), jolloin olin lomalla! Toisin sanoen en kuluta dekkareita kesäisin laiturilla, mutta eipä ole laituriakaan.

Maani: Suomi, Italia, Norja, Venäjä

Koen hienoista ylpeyttä, että jaksoin lukea loppuun Ruotsin maahanmuuttoviraston entisen johtajan Mikael Ribbenvik Cassarin paksun ruotsinkielisen kirjan Migration - genom mina ögon. Sääntöihini siis kuuluu, että kirjan saisi myös jättää kesken. Muutamia jäi.

Eniten maantieteellisesti luin kirjoja, jotka sijoittuivat Suomeen (7), toiseksi eniten Italiaan, Norjaan ja Venäjälle (3/maa). Luen paljolti maa edellä minkä huomaa esimerkiksi amerikkalaisuuden kirjallisuuden vähäisyydestä (1) enkä siitäkään edes pitänyt (Tess Gerritsen: Katso lähelle). 

Vuoden 2024 parhaimmat kirjani 

Vuoden 20 parhainta kirjaa ovat alla lukemisjärjestyksessä, mukana myös genret ja tapahtumapaikat siltä osin kuin paikka on oleellinen:

Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi (tieto, Suomi)
Lea Ypi: Vapaa. Kuinka kasvoin vapaaksi maailman luhistuessa (kauno, Albania)
Antti Helin, Kati Häkkinen: Tuhansien hymyjen hotelli (kauno, Thaimaa)
Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla - Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille (tieto)
Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy (kauno, Japani)
Jo Nesbo: Poliisi (dekkari, Norja)
Hannele Cantell: Sekunnit ennen kaatumista (omaelämäkerta)
Antonio Tabucchi: Kertoo Pereira (kauno, Portugali)
Sanaka Hiiragi: Unohdettujen muistojen valokuvaamo (kauno, Japani)
Guillaume Musso: Kirjailijoiden salattu elämä (dekkari, Ranska)
Stine Pilgaard: Metriä sekunnissa (kauno, Tanska)
Karin Fossum: Kuiskaaja (dekkari, Norja)
Tiina Laitila Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit (kauno, Suomi)
Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa (kauno, Norja)
Antti Tuomainen: Palavat kivet; Tappokeli (dekkari, Suomi)
Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa (kauno, Israel/Gaza)
Hanna Kuusela: Syytös - Muuan akateeminen komitragedia (tieto, Suomi)
Aleksei Navalnyi: Patriootti (omaelämäkerta, Venäjä).

Päähenkilö kirjailija Knut on Norjan vastine Mielensäpahoittajalle.

Vuoden paras teos:

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä (kauno, Valko-Venäjä). 

Kuten jopa hyvin lyhyellä matematiikalla huomataan, 45:stä kirjasta edes puolet ei päässyt laaturyhmään. 

Aidosti erottuu harva, mutta erottuvat todella erottuvat ja edukseen jo mainittu albanialainen Lea Ypi - henk.koht. kiinnostaa vapaiden sielujen selviytyminen diktatuureissa. Japanilaisten Toshikazu Kawaguchin ja Sanaka Hiiragin tarinat sisältävät reippaasti sekä mielikuvitusta että historiaa. 

Se, että hypetetty kirjallisuus ei välttämättä osu juuri minuun, ei yllättänyt. Lievä pettymys suosioonsa nähden oli Meri Valkaman DDR-taustainen rakkaus- ja henkilöhistoriakertomus Sinun, Margot. Vieläkin isompi pettymys oli lukuvuoden ensimmäinen, ja oikein siis omaksi ostettu, Satu Rämön Hildur. 

Entä sitten oma lajini eli runous? Huonosti meni, vain kaksi runoteosta osui menneelle vuodelle eivätkä nekään yltäneet listasijoitukseen.

Entä jatkossa?

Tämä kirjallisuudesta kirjoittaminen jatkuu, koska se on lempipuuhaani. 

Vuoden 2025 tavoitekirjojani ovat ainakin Markus Nummen Käräjät (kovasti kehuttu ja ihmetelty miksi se ei yltänyt Finlandia-ehdokkaaksi), Pirkko Saision Suliko ja "projektikirjaksi" Angela Merkelin sivumäärissä mitattuna suurteos Vapaus.

Kovasti kiinnostaa myös Instagram-kontaktini Hannu Mäkelän uusin teos Runouden ylistys, jossa näytöstää olevan myös komeat kannet! Muuten olen erittäin mielissäni kirjallisuuden ja kirjoittamisen näkymisestä visuaalisessa Instagramissa - nämä asiat voi sujuvasti yhdistää.

Tai sitten luen jotain aivan muuta. Mitä vähemmän pakkoja ja velvollisuuksia, sitä voimakkaampi motivaatio ja parempia lopputuloksia.

Määrällistä kirjatavoitetta en tälle vuodelle aseta. Myös sivu per päivä -raportoinnin jätän pois, koska se vääristää, esimerkiksi Aleksei Navalnyin kirjaa luin 2 kuukautta 4 muun kirjan ohella ja näin yhdenkin kirjan pitkäaikainen lukeminen vaikuttaisi koko vuoden laskettuun lukuaikaan harhaisesti.

Tilastointi kuitenkin jatkuu, koska tykkään sen tyyppisestä näpräämisestä ja systemaattisuudesta. Ja onhan se paljastavaa, yllättävääkin kuten tästä vuodesta huomataan.

Olen tyytyväinen, jos joku löytää tästä harrastuksestani itselleen mieluista luettavaa. Tämän(kin) vuoden puheenaiheeseen eli lukemisen vähyyteen sanoisin, että jokaisen pitäisi löytää oma tapansa lukea ja merkitys sille miksi lukea. 

Minulle se on tämä, luetusta kirjoittaminen ja ajatusten jakaminen.