Pako Berliinin ali vie kuplavolkkarin pituista tunnelia länsivapauteen

Kirjavuosi 2026/8

"Eräässä mielessä se on ainutlaatuinen: suurin osa historian muureista on rakennettu vihollisen pitämiseksi poissa. Tämä on yksi niistä harvoista, jotka on pystytetty ihmisten pitämiseksi sen sisäpuolella."

Berliinin muuri alkoi nousta elokuussa 1961. Samalla se teki Itä-Berliinistä sekä vakoilun että vainoharhaisuuden pääkaupungin. 

Molemmissa Berliineissä toimi yhteensä 70 tiedustelutahoa. Stasista teki erityisen 173 000 ilmiantajaa mihin määrään ei mikään muu salainen poliisi ole pystynyt. 

Vielä toukokuussa -45 Berliinin kaduilla mönki alligaattoreita, jotka puna-armeijan vallattua kaupungin olivat karanneet eläintarhasta. Sodasta ja valloittajasta selvinneet ihmisolennot vaelsivat zombeina mutaisilla ja raunioituneilla kaduilla, sodan teräsromun seassa. 

Joachim Rudolph, jonka kautta Pako Berliinin ali alkaa ja pitkälti kulkee, on pakenemisen asiantuntija. Toisessa maailmansodassa perheensä joutui luovuttamaan maatilansa neuvostosotilaille. Isä oli viety jonnekin. Joachim pakeni äitinsä kanssa kävellen Berliiniin viidessä kuukaudessa. Itä-Saksassa hänelle pistävin pakenemisen triggeri oli mediavapauden rajoittaminen eli länteen käännetty tv-antenni. 

DDR:stä pakenemisissa keskeinen tekijä oli Girrmannin ryhmä. Vapauteen kaihoavat insinööriopiskelijat keksivät kaivaa tunnelin Länsi-Berliinistä itään, vaikka eivät he lopulta ainoita olleet. Montaa oli vastassa myös lännessä vaaninut Itä-Saksan valtiollinen poliisi VaPo. 

Tunneli oli pisin ja teknisin alueen pakotunneleista. Sen konttaamiseen meni 20 minuuttia ja se oli 135 metriä pitkä, kuplavolkkarin pituinen. Pakokuvailut salpaavat lukijan hengityksen, sen verran pysäyttäviä todellisen elämän jännityskertomuksia ne ovat. 

BBC:n juontaja ja tuottaja Helena Merriman haastatteli kymmeniä tunnelin rakentajia ja Itä-Saksasta paenneita. Kirja pohjautuu Tunnel 29 -podcastiin, mikä on kirjan alkuperäinen nimi, ja jonka New Yorker valitsi vuoden 2019 kymmenen parhaan podcastin joukkoon. 

Kirja dokumentoi myös NBC:n filmiryhmän työtä paikan päältä hetkessä, kun käsi viimein kurottui tunnelin länsisuulta. Dokumenttifilmi voitti useita Emmyjä. Kirjasta on tekeillä tv-sarja. 

Henkilöhistoriat ja Saksan poliittinen lähihistoria vuorottelevat sujuvasti ja se tekee tästä tietokirjasta erittäin inhimillisen. Stasin toiminta valaistaan tarkoituksenmukaisen tarkasti ja havainnollisesti. 

Koska kirjoittaja on toimittaja, teksti hengittää kevyesti. Suomennoksesta vastaa Jorma-Veikko Sappinen. 

Kirjan kieli on herkullisen kuvaavaa, puhutaan mm. "Neuvostoliiton tankkien painolastista"; Itä-Saksan arkitodellisuudesta kertoo Joachimin "marmeladiuni", jota hän katselee syötyään kerran ananasmarmeladia lännessä; Turistit zoomaavat kameransa katselupaikalta itään, "maailman ensimmäisen ihmiseläintarhan vankeihin". 

Lähes täydellisen selvityksen pakotarinasta kuroo epilogi, jossa kerrotaan keskeisten henkilöiden, myös ajan stalinististen poliitikkojen, kohtalot. 

Aufarbeitung der Vergangenheit, menneisyyden työstäminen, jatkuu edelleen ossien ja wessien päänsisäisten muurien sisäpuolella.

Kirjavuosi 2026/7: Ranskalainen pakomatka ja luokkaretki

Yhteiskuntaluokka näkyy kaikessa: ruuassa, puheenaiheissa ja puhetavassa sekä hiljaisuuden laadussa. Alkuperä, se oletko suurkaupungista, kylästä vai pikkukaupungista, välittyy ihmiskehosta, sen tavasta olla olemassa. 

Eddy Bellegueule ottaa kirjallisuuden välineekseen päästä pois kotikylästään Hallencourtista ja menneisyydestään, jossa hän on ollut koulukiusattu ja nöyryytetty homo. Se tyyppi, joka viimeiseksi valittiin liikuntatunneilla joukkueisiin. 

Eddy aloittaa matkan kohti hyväksyntää ja ylempää luokka-astetta, jota on hankala määritellä. Koodeista ja säännöistä ei varsinaisesti puhuta. Sujuvantuntoisesti hän muutoksen kuitenkin tekee. 

Taidelukio Amiensissa on Eddyn sinnikäs irtiotto kouluttamattomasta, köyhästä perhetaustastaan, jota hallitsee karkeus, televisio ja rasismi.  On selvää, että hän samalla tekee henkistä isänmurhaa. 

Muutos alkaa opiskelukaveri Elenan yläluokkaisessa kodissa missä Eddystä tulee Édouard. Eriytymisen ja näyttämisen tarve sekä kostonhalu ovat nuoren miehen ajovoimat, iloisen positiivisesta asenteesta ei ole tällä tavoitteiden tiellä tietoakaan. 

Samalla hän vapauttaa seksuaalisen suuntautumisensa valloilleen ja kokee tyytyväisyyttä oman itsensä löytämisessä ja toteuttamisessa. 

Käänteentekevä on lukiossa luennoiva filosofi Didier Eribon. Hän tekee Édouardiin vaikutuksen samankaltaisella henkilöhistoriallaan. Hän myös vaikuttaa É:n vahvaan pakkomielteiseen unelmaan päästä opiskelemaan korkeakouluun Pariisiin (kuin Tšehovin Irina-sisar hokiessaan: Moskovaan, Moskovaan!). 

Vimmainen muutosmatka kohti täyttä pariisilaiselämää pistää pohtimaan itseohjautuvuutta tai kohtalon osuutta. Lisäksi huomaamme, että myös paikoilla on suurta merkitystä ihmisen kasvussa ja muuttumisessa. 

Oikeassa seurassa Windsorinsolmu kravatissaan É pääsee niin ylellisiin paikkoihin, että hän tuskin niistä aiemmassa elämässään edes tiesi, osasiko kuvitellakaan. Mutta onko muutoksensa sisäistä ja todellista?

Édouard Louis kirjoittaa selkeästi ja suoraan, raskaatkin aiheet käsitellään arkisesti ja todentuntuisesti, inhimillisesti. Hän ei teeskentele, ja mikäli tekstiä on todellisuudesta muuteltu, se kerrotaan alaviitteessä. Tämä kertoo myös tunnollisuudesta. 

Louis'n viides teos on kirjeromaani valokuvilla, teemoiltaan kuin edellisensäkin: köyhyys, homofobia ja yhteiskuntaluokka. Omakohtaisesti kirjoittava Louis on Ranskassa myös poliittinen kannanottaja. 

Suomessa Lilla Teatern on esittänyt Louis'n romaaneihin perustuvan näytelmän. 

Kirjan on suomentanut Lotta Toivanen. 

Ajatushelmi: "Muutosprosessissa yhtä tärkeitä ovat ihmiset kuin se, millaiseksi muutumme." Sekä solvaukset, joita saamme, lisää Eribon.