Kirjavuosi 2025/15: Hyvä Helmi!

 Lempikirjailija ei petä, se lie yksi lempikirjailijan ominaisuuksista. 

 Hotakainen on taas sanataiteilijana ja omaperäisenä tarinankertojana verraton, hauska ja osuva. Tällä kertaa saa ihmetellä miten ihmeessä hän on päässyt muistisairaan pään sisään. 

 Luulen, ilman kokemusta, että sekä Helmin että Oskarin ihmettelevä, äkkinäinen kokemusmaailma on hyvinkin autenttinen, jopa omassa asiayhteydessään järkevä, kunnes asiayhteys liitetään yhteiskunnan vaateisiin. 

 Edelleen luulen, että tästä siis on kyse sairaudessa, joka yleistyy ja jota pelkäämme hurjasti: "muistin riekaleita lentelee tajunnan hämärissä, mutta mikään niistä ei kirkastunut selkeäksi kuvaksi".

  Muistisairaan Helmin löytää metsästä pariskunta eikä tilanne naurattaisi yhtään, ellei sen loihtisi esiin juuri Hotakainen. Ääninäyttelijä-lastentarhanopettaja-pariskunta odottaa saavansa lapsen, mutta saakin vanhuksen nukkumaan lastenhuoneeseen Nalle Puhin kuvan alle. Eli hotelliin kuten Helmi, tavallaan oikein, olosuhteen käsittää. 

 Hotakainen näkeekin persoonan siellä missä me muut näkisimme potilaan, sairaan tai säälittävän autettavan. Helmi on sukkela, neuvokas ja lujatahtoinen, kaikki erinomaisia piirteitä Hanoi Rocksin entiselle managerille. Nyt häntä "v-tuttaa elää hitaasti". 

 Myös rohkeanraikasta on suomalaiselta kirjoittajalta luoda päähenkilö, joka ei pidä luonnosta. Tämä onkin kaupunkilaisvanhusten tarina.

 Hotakaiselle tyypilliset salamankaltaiset letkaukset kuten arkielämän yllättävät koukutkin kulkevat tässäkin mukana. Erikoisesta tulee tavanomaista, vaikka onhan ääninäyttelijyys ammatti siinä kuin lastentarhaopettajuuskin on. Silti siitä tulee jotain kieron hauskaa, kun herra lähtee aamuisin töihin varikseksi eikä hämmentävässä elämäntilanteessaan saa sitä oikein lentoon. 

 Kirjailijan fanina ehdin hetken epäillä, onko tämä parhaimmistoaan, mutta lopulta antauduin. Ehkä niin kävi viimeistään Tonin (hotellinjohtaja-ääninäyttelijä) ja Helmin keskustellessa onnenkahveilla Helmin kodissa. Dialogistaan oiva kirjailija tunnetaan.  

 Hotakainen lopulta venyttää näkökulman myös omaishoitajuuteen ja moderneihin ratkaisuihin hoitaa väistämätön vanhenemisen ja sairastamisen tilanne.  

 Silläkin tavalla, sattuman ja ystävyyden kautta, voi koittaa jos ei umpionnellinen niin siedettävä loppuelämä.

 

Totuus

Miten yhdistetään monet maailmat, ajankohtaisuudet ja persoonallisuudet?

Hyvinvointiyhteiskunta, sierraleonelainen kummilapsi, Aleksis Kiven patsas, sairaanhoitaja, pienyrittäjä, Hamlet, omaishoitaja? Kuiteilla keplottelu ja harmaa talous?

Harmaan töllin virkamies, jonka kirjallinen ääni on pehmeä, mutta asiansa kova? Hän josta tulevat mieleen monet perusvirkamiehet (ja nimenomaan miehet), jotka toimivat kuten pitää ja kuin on pakko, mutta joista ajan kanssa paljastuu suurta inhimillisyyttä.

Kari Hotakainen on teknisesti taitava kirjoittaja. Hän hallitsee tajunnanvirtatekniikan ja on samalla tiivis ja täsmällinen. Mielikuvitustaan hän käyttää kuin eteläamerikkalaiset kollegansa, mutta hallitusti ja rönsyilemättä.
Tarkoituksenmukaisesti.

"Pitää elää sellainen elämä, josta syntyy kirjallisuutta" (oletettavasti Erno Paasilinna). Kuinka paljon Hotakaisen onkaan pitänyt kirjoittaa yltääkseen tähän, erilaisia tekstejä. Onhan hänellä tekstisuunnittelijan, kolumnistin, runoilijan ja toimittajan taustat.

Runoilijan tausta näkyy. Tyyli yllätti kaltaiseni lukijan, joka odotti suoraviivaisempaa ja kepeämpää ilmaisua.  Kokonaisuus on hyvin taiteellinen, mutta hyvällä tavalla.
Ja kun on mennä vähän korkealentoiseksi, pudotetaan lukija maahan arkisella toteamuksella.

Käsiteltävään aiheeseen, hyvinvointivaltion ylläpitämiseen ja eri subjektien oikeudesta siihen, Hotakainen ei anna vastauksia. Hän on oikea kirjailija ilman ideologiaa, mutta puhuu useiden näkemysten suilla. Ja kyselee paljon.

Viehättävää on sekin minkä olen naistenlehdistä ymmärtänyt: kirjailija työskentelee virkamiesmäisesti päivisin tiettyinä kellonaikoina. Boheemiviitan viskaaminen pöpelikköön ilahduttaa aina ja  erityisesti.

Luonnon laki itkettää ja naurattaa ääneen, niinhän se tekee.

Muutaman pilkun olisin korvannut pisteellä.

Kari Hotakainen: Luonnon laki. Siltala, 2013