Berliini-raportti 1958 - 2008: Jörn Donner kulkee havainnosta havaintoon

Kirjavuosi 2026/13

Ilman Berliiniä, Hitleriä ja natsismia ei olisi Israeliakaan, väittää Jörn Donner aluksi. 

Berliini on käsite, hän myös väittää, johon voisi vastaväittää, että niinhän yleensä pääkaupungit ovat. 

Siihen taas voisi vastata, että toki Berliini kantaa poikkeuksellisen paljon nykypäiväänkin ulottuvaa historian latinkia. 

Berliini-raportti 1958 - 2008:ssa Donner tarkkailee lähes kaikki saksalaisen yhteiskunnan instituutiot ja ilmiöt kirkosta rock-konserttiin ja oikeudenkäyntiin. 

Selvityksistä ilmenee itsestään selvän oloinen yleissivistys. Donner tuntee valtavasti saksalaista historiaa, media- ja kulttuurihistoriaa ja varsinkin niitä ei ilmeisimpiä nimiä ja yksityiskohtia. 

Donner oli itsekin melkoinen käsite ja älykkö, muttei elitisti. Ensimmäisen kerran hän kävi Berliinissä 19-vuotiaana ja palatessaan 25-vuotiaana leijui kaupungissa vielä toisen maailmansodan henki. Seuraava paluu tapahtui vuonna -66 ja silloin kahden kaupungin välillä ei enää liikuttu vapaasti. 

Alkuaikoina Donner siirtyi havainnosta havaintoon ja keskusteluihin Itä-Saksasta Länsi-Saksaan paenneiden tarkkailuleirille tai satiirilehden toimitukseen, luontevasti kontaktiin vakoilijoiden, lankapuhelimella tilattavien tanssityttöjen, pomminpudottajien ja itäsaksalaisen yksityisyrittäjän kanssa. 

Koska oikea kirjailija on aina myös jonkinasteinen näkijä, esitti Donner jo 50-luvulla painavan, eikä ihan väärän, ennusteen: Itä-Saksan perinnöstä ja sen pakolaiskokemuksista voi vielä nousta uusnationalistisia virtauksia.

Donner myös tapasi jopa ohjaaja Bertolt Brechtin, etuoikeutetun itäsaksalaiskirjailijan Anna Seghersin sekä täydellistä norjaa puhuneen liittokansleri Willy Brandtin. Donnerilla oli pokkaa ja taitoa saattaa itsensä merkittäviinkin tilaisuuksiin, vaikka saksan taitonsa oli huono. 

Yhdistyneessä Saksassa Donner kohtasi Stasin entisen päämajan ovella Itä-Saksasta karkotetun laulaja-lauluntekijä Wolf Biermannin, jonka kohtalosta jotkut spekuloivat Saksojen yhdistymisen saaneen alkunsa. 

Muurin pystyttämisen jälkeen kirja ei enää kerro kontakteista ja keskusteluista vaan yhteiskunnan rakenteista. Kaupunkiin palailevasta kirjoittajasta valuu hetkittäinen pettymys Länsi-Berliinin tunnelmaan, jopa Berliner Ensemblen esitykseen. 

Silti hänen kiintymyksensä kaupunkiin on aidonoloista, sillä se on ristiriitaista ja selittämätöntä.

Lukijana, kävijänä ja saksan pääaineopiskelijana voin helpottuneena todeta, että Berliinin täytyy olla objektiivisestikin hyvä kaupunki, sillä Hitler ei koskaan viihtynyt siellä. Ja kylläpä sydämessä läikähti mukavasti, kun Donner mainitsee opintyöni tulevan aiheen, elokuvan Das Leben der Anderen!

Lukemani oli täydennetty painos aiemmasta Berliini-raportista. Alkuosan Donner toteaa olleen hänelle kirjoitus- ja kuvausharjoitus missä hän onnistuu. 

Kirja päättyy vuoteen 2008 eli kaksi vuotta ennen Donnerin kuolemaa. 

Teoksen ovat suomentaneet Toivo J. Kivilahti ruotsista sekä Raija Mattila englannista ja vuoden 2008 luvun osalta ruotsista. 

Pako Berliinin ali vie kuplavolkkarin pituista tunnelia länsivapauteen

Kirjavuosi 2026/8

"Eräässä mielessä se on ainutlaatuinen: suurin osa historian muureista on rakennettu vihollisen pitämiseksi poissa. Tämä on yksi niistä harvoista, jotka on pystytetty ihmisten pitämiseksi sen sisäpuolella."

Berliinin muuri alkoi nousta elokuussa 1961. Samalla se teki Itä-Berliinistä sekä vakoilun että vainoharhaisuuden pääkaupungin. 

Molemmissa Berliineissä toimi yhteensä 70 tiedustelutahoa. Stasista teki erityisen 173 000 ilmiantajaa mihin määrään ei mikään muu salainen poliisi ole pystynyt. 

Vielä toukokuussa -45 Berliinin kaduilla mönki alligaattoreita, jotka puna-armeijan vallattua kaupungin olivat karanneet eläintarhasta. Sodasta ja valloittajasta selvinneet ihmisolennot vaelsivat zombeina mutaisilla ja raunioituneilla kaduilla, sodan teräsromun seassa. 

Joachim Rudolph, jonka kautta Pako Berliinin ali alkaa ja pitkälti kulkee, on pakenemisen asiantuntija. Toisessa maailmansodassa perheensä joutui luovuttamaan maatilansa neuvostosotilaille. Isä oli viety jonnekin. Joachim pakeni äitinsä kanssa kävellen Berliiniin viidessä kuukaudessa. Itä-Saksassa hänelle pistävin pakenemisen triggeri oli mediavapauden rajoittaminen eli länteen käännetty tv-antenni. 

DDR:stä pakenemisissa keskeinen tekijä oli Girrmannin ryhmä. Vapauteen kaihoavat insinööriopiskelijat keksivät kaivaa tunnelin Länsi-Berliinistä itään, vaikka eivät he lopulta ainoita olleet. Montaa oli vastassa myös lännessä vaaninut Itä-Saksan valtiollinen poliisi VaPo. 

Tunneli oli pisin ja teknisin alueen pakotunneleista. Sen konttaamiseen meni 20 minuuttia ja se oli 135 metriä pitkä, kuplavolkkarin pituinen. Pakokuvailut salpaavat lukijan hengityksen, sen verran pysäyttäviä todellisen elämän jännityskertomuksia ne ovat. 

BBC:n juontaja ja tuottaja Helena Merriman haastatteli kymmeniä tunnelin rakentajia ja Itä-Saksasta paenneita. Kirja pohjautuu Tunnel 29 -podcastiin, mikä on kirjan alkuperäinen nimi, ja jonka New Yorker valitsi vuoden 2019 kymmenen parhaan podcastin joukkoon. 

Kirja dokumentoi myös NBC:n filmiryhmän työtä paikan päältä hetkessä, kun käsi viimein kurottui tunnelin länsisuulta. Dokumenttifilmi voitti useita Emmyjä. Kirjasta on tekeillä tv-sarja. 

Henkilöhistoriat ja Saksan poliittinen lähihistoria vuorottelevat sujuvasti ja se tekee tästä tietokirjasta erittäin inhimillisen. Stasin toiminta valaistaan tarkoituksenmukaisen tarkasti ja havainnollisesti. 

Koska kirjoittaja on toimittaja, teksti hengittää kevyesti. Suomennoksesta vastaa Jorma-Veikko Sappinen. 

Kirjan kieli on herkullisen kuvaavaa, puhutaan mm. "Neuvostoliiton tankkien painolastista"; Itä-Saksan arkitodellisuudesta kertoo Joachimin "marmeladiuni", jota hän katselee syötyään kerran ananasmarmeladia lännessä; Turistit zoomaavat kameransa katselupaikalta itään, "maailman ensimmäisen ihmiseläintarhan vankeihin". 

Lähes täydellisen selvityksen pakotarinasta kuroo epilogi, jossa kerrotaan keskeisten henkilöiden, myös ajan stalinististen poliitikkojen, kohtalot. 

Aufarbeitung der Vergangenheit, menneisyyden työstäminen, jatkuu edelleen ossien ja wessien päänsisäisten muurien sisäpuolella.

Kirjavuosi 2024 toi mukanaan yllätyksen

Tämän vuoden 2024 paras asia eli kirjapäiväkirja syntyi, kun mietin, miten saisin enemmän irti harvinaisesta joululahjastani itselleni eli kirjaostoksesta. 

Ajattelin muotoilla jotain lukemastani Instagramin Tarinoihin, mutta teinkin Instagram-päivityksen (muistaakseni) ja siitä ajatus laajeni facebook-albumiksi. Some on siis suuri asia myös kirjaharrastuksessa ja sen virkistämisessä. 

Kaunoa e-kirjoina

Luin tänä vuonna 45 kirjaa, 11 630 sivua. Suurin osa oli e-kirjoja. 

Jäin jälkeen tavoitteestani, joka oli 52 kirjaa. Vuosi on tässä kylläkin väärä ajan määre, sillä aloitin kirjavuoteni jo tapaninpäivänä ja päätän sen vuoden viimeisenä päivänä. Ensi vuonna pätee oikea kalenterivuosi. 

Luin myös muuta kuin tilastoitua, mutta periaatteeni on, että vähänkään tuttujen kirjailijoiden teoksista en kirjoita. Näkökulmani on myös lukemisessa, koska kirjoittaminen on ammattitaitoani mihin tarvitaan lukemista. Äänikirjoja en juurikaan kuuntele.

Lomalla ei lueta?

Vuoden yllätys ja uusi asia oli, että luin kaunokirjallisuutta (14) enemmän kuin dekkareita (10) ja vieläpä kaikkein eniten.  

Kaunokirjallisuus on pitkään ollut minulla lapsipuolen asemassa, mutta tämän vuoden saldo johtunee siitä, että e-kirjat olivat helposti saatavillani. Olin, kuten kirjoitin toisaalla, kuin lapsi karkkikaupassa eli myös hyvän kaunokirjallisuusvalikoiman äärellä jatkuvasti. Suurin osa siitä oli käännöskirjallisuutta. 

Lempilapseni tietokirjallisuus tuli kakkoseksi (13) ja yllättävän hyvin lukutottumuksiini nähden pärjäsi myös omaelämäkerran genre (5).

Viipurin Aalto-kirjasto. Kuva: Sirpa Tarkkinen

Antoisin lukukuukausi oli kesäkuu (4), koska sille sattui eniten parhaimpia teoksia. Vuoden loppua kohden lukutahti väheni, johon en tiedä syytä, mutta laatu parani. 

Määrällisesti eniten luin joulu-tammikuussa ja maaliskuussa (6 kirjaa/kuukausi), vähiten elokuussa (1), jolloin olin lomalla! Toisin sanoen en kuluta dekkareita kesäisin laiturilla, mutta eipä ole laituriakaan.

Maani: Suomi, Italia, Norja, Venäjä

Koen hienoista ylpeyttä, että jaksoin lukea loppuun Ruotsin maahanmuuttoviraston entisen johtajan Mikael Ribbenvik Cassarin paksun ruotsinkielisen kirjan Migration - genom mina ögon. Sääntöihini siis kuuluu, että kirjan saisi myös jättää kesken. Muutamia jäi.

Eniten maantieteellisesti luin kirjoja, jotka sijoittuivat Suomeen (7), toiseksi eniten Italiaan, Norjaan ja Venäjälle (3/maa). Luen paljolti maa edellä minkä huomaa esimerkiksi amerikkalaisuuden kirjallisuuden vähäisyydestä (1) enkä siitäkään edes pitänyt (Tess Gerritsen: Katso lähelle). 

Vuoden 2024 parhaimmat kirjani 

Vuoden 20 parhainta kirjaa ovat alla lukemisjärjestyksessä, mukana myös genret ja tapahtumapaikat siltä osin kuin paikka on oleellinen:

Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi (tieto, Suomi)
Lea Ypi: Vapaa. Kuinka kasvoin vapaaksi maailman luhistuessa (kauno, Albania)
Antti Helin, Kati Häkkinen: Tuhansien hymyjen hotelli (kauno, Thaimaa)
Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla - Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille (tieto)
Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy (kauno, Japani)
Jo Nesbo: Poliisi (dekkari, Norja)
Hannele Cantell: Sekunnit ennen kaatumista (omaelämäkerta)
Antonio Tabucchi: Kertoo Pereira (kauno, Portugali)
Sanaka Hiiragi: Unohdettujen muistojen valokuvaamo (kauno, Japani)
Guillaume Musso: Kirjailijoiden salattu elämä (dekkari, Ranska)
Stine Pilgaard: Metriä sekunnissa (kauno, Tanska)
Karin Fossum: Kuiskaaja (dekkari, Norja)
Tiina Laitila Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit (kauno, Suomi)
Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa (kauno, Norja)
Antti Tuomainen: Palavat kivet; Tappokeli (dekkari, Suomi)
Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa (kauno, Israel/Gaza)
Hanna Kuusela: Syytös - Muuan akateeminen komitragedia (tieto, Suomi)
Aleksei Navalnyi: Patriootti (omaelämäkerta, Venäjä).

Päähenkilö kirjailija Knut on Norjan vastine Mielensäpahoittajalle.

Vuoden paras teos:

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä (kauno, Valko-Venäjä). 

Kuten jopa hyvin lyhyellä matematiikalla huomataan, 45:stä kirjasta edes puolet ei päässyt laaturyhmään. 

Aidosti erottuu harva, mutta erottuvat todella erottuvat ja edukseen jo mainittu albanialainen Lea Ypi - henk.koht. kiinnostaa vapaiden sielujen selviytyminen diktatuureissa. Japanilaisten Toshikazu Kawaguchin ja Sanaka Hiiragin tarinat sisältävät reippaasti sekä mielikuvitusta että historiaa. 

Se, että hypetetty kirjallisuus ei välttämättä osu juuri minuun, ei yllättänyt. Lievä pettymys suosioonsa nähden oli Meri Valkaman DDR-taustainen rakkaus- ja henkilöhistoriakertomus Sinun, Margot. Vieläkin isompi pettymys oli lukuvuoden ensimmäinen, ja oikein siis omaksi ostettu, Satu Rämön Hildur. 

Entä sitten oma lajini eli runous? Huonosti meni, vain kaksi runoteosta osui menneelle vuodelle eivätkä nekään yltäneet listasijoitukseen.

Entä jatkossa?

Tämä kirjallisuudesta kirjoittaminen jatkuu, koska se on lempipuuhaani. 

Vuoden 2025 tavoitekirjojani ovat ainakin Markus Nummen Käräjät (kovasti kehuttu ja ihmetelty miksi se ei yltänyt Finlandia-ehdokkaaksi), Pirkko Saision Suliko ja "projektikirjaksi" Angela Merkelin sivumäärissä mitattuna suurteos Vapaus.

Kovasti kiinnostaa myös Instagram-kontaktini Hannu Mäkelän uusin teos Runouden ylistys, jossa näytöstää olevan myös komeat kannet! Muuten olen erittäin mielissäni kirjallisuuden ja kirjoittamisen näkymisestä visuaalisessa Instagramissa - nämä asiat voi sujuvasti yhdistää.

Tai sitten luen jotain aivan muuta. Mitä vähemmän pakkoja ja velvollisuuksia, sitä voimakkaampi motivaatio ja parempia lopputuloksia.

Määrällistä kirjatavoitetta en tälle vuodelle aseta. Myös sivu per päivä -raportoinnin jätän pois, koska se vääristää, esimerkiksi Aleksei Navalnyin kirjaa luin 2 kuukautta 4 muun kirjan ohella ja näin yhdenkin kirjan pitkäaikainen lukeminen vaikuttaisi koko vuoden laskettuun lukuaikaan harhaisesti.

Tilastointi kuitenkin jatkuu, koska tykkään sen tyyppisestä näpräämisestä ja systemaattisuudesta. Ja onhan se paljastavaa, yllättävääkin kuten tästä vuodesta huomataan.

Olen tyytyväinen, jos joku löytää tästä harrastuksestani itselleen mieluista luettavaa. Tämän(kin) vuoden puheenaiheeseen eli lukemisen vähyyteen sanoisin, että jokaisen pitäisi löytää oma tapansa lukea ja merkitys sille miksi lukea. 

Minulle se on tämä, luetusta kirjoittaminen ja ajatusten jakaminen. 

Kirjavuosi 2024/44: Moskovan hankalan naisen taistelu totuudesta

Niille, jotka ovat seuranneet Venäjää ja tai sikäläistä mediaa, ei Vera Politkovskajan kertomus äitinsä elämästä (lähinnä aikuisvuosista) esitä paljoakaan uutta kohtalostaan ja työnsä haasteellisuudesta.

Anna Politkovskaja tunnettiin tinkimättömänä toimittajana ja varsinkin uhmakkaana tsetseenien puolustajana. Tytär mainitsee hänet vaikeana ihmisenä, joka kuitenkin painotti lapsilleen tiettyjä asioita elämässä ja niistä tärkeimpänä ehdotonta koulutuksen merkitystä. 

  

Politkovskaja tiedosti oman luontonsa ja nimittikin itseään "Moskovan hulluksi naiseksi". Hankaluus tarkoitti kumartelemattomuutta, periaatteellisuutta ja omapäisyyttä. 

Toisaalta nämä piirteet palvelivat johonkin mittaan asti yhteiskuntaa. 

Kun Politkovskaja toimi neuvottelijana Moskovan teatterikaappauksessa, hän esimerkiksi osti omilla rahoillaan panttivangeille kanisteritonneittain juomista. Lopputulos oli joka tapauksessa huono kuten muistamme. 

Politkovskaja yritti myös matkustaa Beslanin koulukaappauksesta kuultuaan välittömästi paikan päälle. Juotuaan teetä lentokoneessa hänet yllätti suunnattoman huono olo eikä matka päättynyt aiottuun määränpäähän vaan sairaalaan.

Olen joskus yrittänyt lukea Politkovskajan kirjaa. Se oli raskasta tekemistä, yhtä raskasta kuin ilmeisesti kirjoittajansa luonne. Teksti on heittäytyvää, tunteellista vyörytystä, joka kuvaa julmuudet dokumentaristin tavoin ja kansankielellä. Toimittaja siinä teki työtään ilman pistettä. Hieman tulee mieleen venäläinen kirjallisuuden nobelisti Svetlana Aleksijevits, joka samalla tavoin antaa suoran äänen ihmisilleen, ei niinkään itselleen. 

Edelleen tuskaiseksi Politkovskajan kohtalon tekee se, että hänet hylkäsivät omat ihmiset eli toimittajayhteisö (tämä ei ymmärtääkseni koske hänen esihenkilöään, Novaja Gazetan päätoimittajaa ja rauhannobelisti Dmitri Muratovia). Anna Politkovskaja eli todella yksin työlleen omistautuen. Toisaalta suosion kerääminen ei koskaan hänen tavoitteisiinsa kuulunutkaan.

Kotona ei tuoksunut pulla, vaan kuolemaan käytännöllisesti suhtautuva dokumentaristi-äiti esitteli lapsilleen tärkeitä papereita ja niiden paikkoja laatikostossa. 

Vera Politkovskajan kirjaa äiti-Annasta luin purkautumisena ja turhautumisena. Tytär eli kirjoitushetkellä jossain päin Eurooppaa, tulevaisuus sotkuisen epämääräisenä edessä. Ukrainan sodan alettua pakomatkasta Venäjältä on kirjassa jännittävä pätkänsä. Ukrainan sotaa käsitellään muutenkin paljon, kun fokuksen ajattelisi olevan Anna Politkovskajassa.

Anna Politkovskaja ammuttiin kotitalonsa rappukäytävään Vladimir Putinin syntymäpäivänä vuonna 2006. Kirja ei selitä oliko kyseessä sattuma vai harkittu osuma eikä sitä tiedetä vieläkään, vaikka selvitystyöryhmiä onkin perustettu ja syyllisiä pidätetty.  

Ehkä herkin hetki liittyy porraskäytävään murhan jälkeen, josta Vera löytää jonkun luodinreikään jättämän kukan.

Vaativa teos tämä ei ole. Vera Politkovskajasta itsestäänkin tuli toimittaja, joten teksti on varsin helppolukuista. Muuten taisikin olla lyhyin lukemani kirja tänä vuonna.