Berliini-raportti 1958 - 2008: Jörn Donner kulkee havainnosta havaintoon

Kirjavuosi 2026/13

Ilman Berliiniä, Hitleriä ja natsismia ei olisi Israeliakaan, väittää Jörn Donner aluksi. 

Berliini on käsite, hän myös väittää, johon voisi vastaväittää, että niinhän yleensä pääkaupungit ovat. 

Siihen taas voisi vastata, että toki Berliini kantaa poikkeuksellisen paljon nykypäiväänkin ulottuvaa historian latinkia. 

Berliini-raportti 1958 - 2008:ssa Donner tarkkailee lähes kaikki saksalaisen yhteiskunnan instituutiot ja ilmiöt kirkosta rock-konserttiin ja oikeudenkäyntiin. 

Selvityksistä ilmenee itsestään selvän oloinen yleissivistys. Donner tuntee valtavasti saksalaista historiaa, media- ja kulttuurihistoriaa ja varsinkin niitä ei ilmeisimpiä nimiä ja yksityiskohtia. 

Donner oli itsekin melkoinen käsite ja älykkö, muttei elitisti. Ensimmäisen kerran hän kävi Berliinissä 19-vuotiaana ja palatessaan 25-vuotiaana leijui kaupungissa vielä toisen maailmansodan henki. Seuraava paluu tapahtui vuonna -66 ja silloin kahden kaupungin välillä ei enää liikuttu vapaasti. 

Alkuaikoina Donner siirtyi havainnosta havaintoon ja keskusteluihin Itä-Saksasta Länsi-Saksaan paenneiden tarkkailuleirille tai satiirilehden toimitukseen, luontevasti kontaktiin vakoilijoiden, lankapuhelimella tilattavien tanssityttöjen, pomminpudottajien ja itäsaksalaisen yksityisyrittäjän kanssa. 

Koska oikea kirjailija on aina myös jonkinasteinen näkijä, esitti Donner jo 50-luvulla painavan, eikä ihan väärän, ennusteen: Itä-Saksan perinnöstä ja sen pakolaiskokemuksista voi vielä nousta uusnationalistisia virtauksia.

Donner myös tapasi jopa ohjaaja Bertolt Brechtin, etuoikeutetun itäsaksalaiskirjailijan Anna Seghersin sekä täydellistä norjaa puhuneen liittokansleri Willy Brandtin. Donnerilla oli pokkaa ja taitoa saattaa itsensä merkittäviinkin tilaisuuksiin, vaikka saksan taitonsa oli huono. 

Yhdistyneessä Saksassa Donner kohtasi Stasin entisen päämajan ovella Itä-Saksasta karkotetun laulaja-lauluntekijä Wolf Biermannin, jonka kohtalosta jotkut spekuloivat Saksojen yhdistymisen saaneen alkunsa. 

Muurin pystyttämisen jälkeen kirja ei enää kerro kontakteista ja keskusteluista vaan yhteiskunnan rakenteista. Kaupunkiin palailevasta kirjoittajasta valuu hetkittäinen pettymys Länsi-Berliinin tunnelmaan, jopa Berliner Ensemblen esitykseen. 

Silti hänen kiintymyksensä kaupunkiin on aidonoloista, sillä se on ristiriitaista ja selittämätöntä.

Lukijana, kävijänä ja saksan pääaineopiskelijana voin helpottuneena todeta, että Berliinin täytyy olla objektiivisestikin hyvä kaupunki, sillä Hitler ei koskaan viihtynyt siellä. Ja kylläpä sydämessä läikähti mukavasti, kun Donner mainitsee opintyöni tulevan aiheen, elokuvan Das Leben der Anderen!

Lukemani oli täydennetty painos aiemmasta Berliini-raportista. Alkuosan Donner toteaa olleen hänelle kirjoitus- ja kuvausharjoitus missä hän onnistuu. 

Kirja päättyy vuoteen 2008 eli kaksi vuotta ennen Donnerin kuolemaa. 

Teoksen ovat suomentaneet Toivo J. Kivilahti ruotsista sekä Raija Mattila englannista ja vuoden 2008 luvun osalta ruotsista. 

Valencia: silkkipörssin, puutarhojen ja pitkän rantaviivan kaupunki

Plaça de Santa Catalinalla tuli heti voimakas tunne Espanjasta: palmupuita, vilkasta eloa ja korkeita, vaaleita, komeita rakennuksia. 

Muutaman päivän päästä huomasin, että olin tullut rentoon ja suhteellisen väljähköön kaupunkiin samalla rantaviivalla kuin naapurinsa Barcelona, mutta nollaturistivihalla. Valencian katalaanimaista kieltä kuuli jatkuvasti. 

Matkalla lentokentältä hotelliin taksikuski ylisti kotikaupunkinsa turvallisuutta ja rauhallisuutta verrattuna naapurikaupunkiin: "poliiseja on kaikkialla". En kyllä huomannut kuin yhden poliisiauton enkä onneksi tarvinnut senkään palveluksia. 

Suunnittelin etukäteen päiväohjelman korkeintaan kahdella kohteella, joista lähes kaikki sijoittuivat sympaattisten aukioiden vanhaan kaupunkiin. Graalin maljaan Valencian katedraaliin en kuitenkaan jaksanut jonottaa +30 paahteessa, vaikka merituuli auttoi olotilaa paljon.

La Postalerasta aloitin taidejulisteiden keräilijän tieni. Kaupungin varsinaisessa menomestassa kauppahallissa ihailin ruokakasoja, väistelin ihmiskasoja ja sianpotkia. 

Silkkipörssissä eli La Lotja de la Sedassa kannatti käväistä vaikuttumassa. Siellä siis ennen käytiin upeissa puitteissa silkkikauppaa ja nyt se ihastuttaa Unescon maailmanperintökohteena. Jalkojen lepuuttamiseen voiko olla parempaa paikkaa kuin pörssin puutarha appelsiinipuineen. 

La Casa Museo Blasco Ibañez eli Vicente Blasco Ibañezin kotimuseo oli varsinainen löytö. Se viesti, että kirjoittamisella on ilmeisesti tienannut 1800 - 1900-lukujen vaihteessa varsin mukavasti. Talo sijaitsee hemaisevasti Playa Malvarrosan rantaviivalla (Valenciahan on rantakohde myös). Museossa käyskenteli kaksi muuta ihmistä ja pääsymaksu kustansi opiskelijalle euron, muuten kaksi.

Vähän hemingwaymainen Ibañez oli siis kirjailija ja poliittisesti aktiivinen tasavaltalainen ja joutui tietysti näkemystensä vuoksi vaikeuksiin ja maanpakoon, kuoli Ranskan Mentonissa ja ennätti saada sitä ennen Ranskan valtion kunniamerkin. Toimittajuutensa hän suhtautui erityisen vakavasti.

Renessanssityyppinä hän oli myös kolonialisti, perusti kaksi kaupunkiakin Argentiinaan, mutta ne eivät menestyneet.

Paitsi pitkä ranta kotimuseota rajaa El Cabanyal, entinen työväen- ja kalastajakaupunginosa, nykyään uuteen kukoistukseen puhjennut kuten näillä on tapana. Sen läsnäolo teki bussipaluumatkan näkymistä 17 pysähdyksen taktiikalla sangen rouheat. Eli erinomainen sightseeing myös.

Hallintoaukiolla kunnantalon kupeessa join kahvit kookosjäätelöllä. Plaça de Ajuntament näyttää juuri siltä kuin espanjalaisen suurkaupungin olettaakin näyttävän, vähän Madridilta: upea suihkulähde, kukkakauppoja, valtavia valkoisia palatseja. 

Museu de Belles Artesiin menin pääosin puutarhan vuoksi. Vihreässä seisovassa ilmassa aisti voimaa ja kaukaisten vuosien varakkuutta, mutta museoon pääsi ilmaiseksi. Kokoelma on mainittava, flaamilaisia ja espanjalaisia tekijöitä, mutta minulle tuntemattomia. Luvattua Velasquezia en havainnut, mutta en olekaan (julistetaidetta lukuun ottamatta) kummoinenkaan kuvataideihminen. Kyse ei ole kovin laajasta museosta, joten sen kyllä jaksaa. Myös sisäpihan muutamat veistokset kannattaa käydä kummastelemassa.

Törmäsin samalla kierroksella Serranon torneihin bussipysäkkiä hakiessa ja tein reissun toisen bussisightseeingin täydessä kuljettimessa. Vaihtoehtoina olisivat olleet myös metro, jonka pysäkkiä ei kuitenkaan hotellin lähellä näkynyt, sekä ratikka, josta reissullani huomasin vain kiskot. Bussin ikkunasta Valencian kaupunginorkesterin kotipesä Palau de Música näytti Madetojan salilta.

Takseja Valenciassa, kuten Madridissakin, on paljon, tämä oli helpottavaa (Roomasta jäi niin pahat kokemukset kulkemisesta). Taksikuski haki tietoa Suomesta, näytti Alexander Stubbin kuvia ja kysyi onko hyvä, johon vastasin, että on, mutta Pedro Sanchez on parempi. Lopulta pärähti täysillä Säkkijärven polkka ja sinne se jäi soimaan, kun taksista lähdin. 

Asiakaspalvelua aivan tosissaan, mikä oli yksi Valencian vahvuuksista. Kuten myös ruoka: missään ei saanut huonoa syömistä, mutta kaupungin perinneruokaa paellaa en kokeillut.

 

Venäjän viemää

Ihminen matkailee paljolti mielikuvien varassa, ainakin silloin, kun paikkoihin ensimmäisen kerran osuu. Ilmeisesti myös iskelmillä on vaikutuksensa näihin outoihin oletuksiin.

Monrepos-puistossa kävin seuraavana päivänä Annikki Tähden kuoleman uutisoinnnista. Paikka oli kieltämättä jonkinlainen yllätys, vaikka Tähden laulussa vihjataankin nimenomaan muistoista.




En niinkään yllättynyt rakennusten huonosta kunnosta, sillä olen ymmärtänyt, että tarunhohtoisesta paikasta lauletaan. Nehän yleensä ovat parhaat päivänsä nähneet.

Sen sijaan juutuin käsitteisiin.

Puistokäsitykset ovat ilmeisesti monet. Itselleni puistot ovat tärkeitä kaupunkiluontoalueita. Miellän ne geometrisen täsmällisesti suunnitelluiksi ja hallituiksi kukkaisiksi alueiksi kaupunkien keskustoissa leveiden bulevardien varrella.

Mutta Monrepos'pa koostuikin metsästä. Matkailu voi siis avartaa.

Monrepos'n ulkoalueita huollettiin ja pidettiin kunnossa koko sen muutaman tunnin, kun ryhmäni kanssa tepastelin metsikön siimeksessä. Ympäristö on rehevän vihreää, ja näkymä sai kaihoisasti spekuloimaan millaista puistossa olisikaan, jos rakennuskantakin pääsisi vielä joku päivä entiseen loistoonsa.

Taloista kun tajusi, että ne ovat aiemmin palvelleet komeina puurakennuksina.

Muinainen kirjasto Monrepos'sa

Kuumana päivänä Monrepos'n rannalla uimapuvun poisjääminen matkapuvustosta harmitti. Ja hyttysiä oli paljon, mutta oudosti niiden puremat eivät kehittyneet kutiseviksi paukamiksi asti.




Jos Viipurin loiston päivät ovatkin historiaa, sitä on myös sen legendaarinen levottomuus. Reissuni kahdella Viipurin-käynnillä en havainnut ensimmäistäkään merkkiä sen paljon puhutusta turvattomuudesta, en illalla enkä päivällä.

Mutta mikäli dekadentti maisema ja rappioromantiikka katukuvassa kiinnostavat, suosittelen kaupunkia.





 

Aamutori paluumatkalla vaikutti jopa unettavan rauhalliselta.



Kannatin paikallista käsityöläisyyttä ja ostin torikauppiaalta kaupunkiaiheisen pellavakassin. Tämä rauhoitti omatuntoa, sillä venäläiset eläkeläiset elävät köyhyydessä. Heidän keskimääräinen kuukausitulonsa on 200 euroa.




Siis Venäjä. Kävin ensimmäistä kertaa, ja pelkkä vieraiden kirjainten läsnäolo katukuvassa tekee kaupungista erityisenoloisen.

Niinkin yleistetään, että varsinkin taideväki rakastaa Venäjää ja venäjää, erityisesti Pietaria: siellä korostuvat kulttuuri ja taide, Moskovassa talous.

Pietarissa on esimerkiksi 100 teatteria (ja 400 siltaa). Dostojevski-päivää vietettiin meidän siellä ollessamme kaduilla näyttävästi, kuulemma. Mihailovski-teatterissa kesäkuun lopun torstai-iltana sali oli väkeä sakeanaan, tosin turistimassat saattavat vaikuttaa tilanteeseen. Ja balettiahan voi seurata ilman kielitaitoakin.

Eremitaasi taasen oli tuhannen täysi, minulla vatsatauti ja päivä kuuma. Naulakko oli tukossa, mutta vessat kunnossa (kuten kaupungissa kaikkialla muutenkin). Etukäteen hankittujen pääsylippujen ansioista etenimme sisälle nopeasti.




Välttämättä en usko ajatukseen pakollisista käyntikohteista, mutta kyllä maailman suurin museo myös minulle on sellainen; liittyyhän Eremitaasiin samanlaista mielikuvien hohdokkuutta kuin Monrepos'hinkin.



On myös hurjaa, mihin somen jakamiskulttuuri ja "minä kävin täällä" -todistelu voi johtaa. Itse en tapausta nähnyt, mutta kuulin kuinka museokävijä olisi lyönyt opasta vatsaan, kun ei saanut mennä tarpeeksi lähelle kuvaamaan Rembrandtin taulua. Suomalaisia sen sijaan piti moneen kertaan kehottaa lähestymään maalausta.
















Eremitaasia seurannut päivä oli henkilökohtaisesti helpompi. Satoi, oli viileää ja varsinkin Tsarskoje Selon Pavlosvskin palatsissa oli Eremitaasia huomattavasti viileämpää ja väljempää.




Suosittelen Pavlovskin palatsia myös ihmismassojen puuttumisen näkökulmasta. Paikkaa ei kuulemma juurikaan markkinoida ja se on noin tunnin ajomatkan päässä Pietarin keskustan huiskeista. Pavlovskia ympäröivä puistoalue on myös hurmaava, hiljainen, hallittu ja kaunis.
Juuri sellainen, jollaiseksi unelmieni puiston ajattelenkin.

Olen tyytyväinen, että mukanamme matkalla kulkivat paikalliset, perusteelliset, huumorintajuiset oppaat hauskoine anekdootteineen, esimerkiksi Pietarin-oppaamme oli tulkannut Putinille tämän vaikuttaessa Pietarin apulaiskaupunginjohtajana.

Muuten Pietarin-käyntini Oulu-opiston venäjän ryhmän kanssa keskittyi ns. virallisiin kohteisiin, palatseihin ja museoihin. Kadut, Nevan rannat ja korttelien yllätykset jäivät kävelemättä.
Mutta bussin ikkunasta bongasin paikat, joihin seuraavalla kerralla suuntaan.

Pietarista tulikin minulle heittämällä ykköskaupunkikohde: kulahtanut, kaunis, ikäänsä peittelemätön äiti-Venäjän tytär, joka häpeilemättömästi esittelee hurjan historiansa kerrostumat tsaareista kommunisteihin.

Kun perusasiat näin ovat kunnossa ja nähty, ensi kerralla on muhevan pietarilaisen katuelämän vuoro.