Kirjavuosi 2025/5: Ruotsalainen satumaatango

  Viime luennasta oli jäänyt mieleen miten ruotsalaisen polkupyörän soittokellokin kuulostaa ystävällisemmältä kuin suomalaisen. Toinen kerta vahvisti käsitykseni, että 18 vuotta sitten luetusta ei muista melkein mitään, vaikka olisi ollut kuinka hyvä kokemus.

 Jo lähtöasetelma on herkullinen, kun suloisen pehmeään Ruotsiin ikävöidään Kouvolasta (älkää käsittäkö väärin, sillä arvostan betonibrutalismia). Sinänsä päähenkilö Mikko Virtasen näkökulma ei ole veres. Kaukokaipuu ja kotipihaa vihreämpi ruoho kuuluvat ihmisen ydinkokemukseen. Ja kuka meistä ei olisi tehnyt "missä maassa sinun pitäisi asua" -testejä? 

 On suuri arvo osata kirjoittaa rullaava tarina, jonka jokainen virke pirskahtelee liioittelua ja suuria tunteita, vihaa ja rakkautta ja paatosta. Kovin tosissaan Mikko, tuo kiltti, vauhdikas ja kekseliäs psykopaatti, on. Taivaassa häntä odottaa jopa Olof Palme sinisessä myssyssään. 

Vertauskuvat ovat muutenkin älyttömän oivaltavia kuten että Peppi Pitkätossukin lopulta oli demari, jonka arkussa säilytettiin verokruunuja.   

 Tarvitaan kuitenkin rikos, valehtelua ja yksi avustettu itsemurha, että Mikosta tulee perheenisä Mikael Andersson ja keskiluokkainen sosialidemokraatti lapsuutensa kotiseudulle Göteborgin Majornaan. Naurahtelin epätoivoisen luokkaretken käänteille muutaman kerran oikein kunnolla mitä minulle tapahtuu fiktion, ja vielä vähemmän faktan, parissa harvoin.  

Se häiritsi kovin, että sosialidemokratia kirjoitetaan johdonmukaisesti väärin, sosiaalidemokratia. Päähenkilö myös tahallaan tai tahtomattaan unohtaa, että aate lähti Saksasta eikä Ruotsista. 

Pienet tiivistykset tekstiin olisivat tehneet lukukokemuksesta vieläkin nohevamman. Epilogi on kuitenkin Mikon näköinen: toiveikas, kiltti ja suomalainen. 

 "Paljonhan maailmassa on kahden passin miehiä, mutta paljon vähemmän kahden miehen passeja. Yksi on sopiva henkilömäärä jokaista passia kohden."

 

 

Mielenmuutos

"Kolme neljäsosaa ihmisen elämästä menee naurettavana olemiseen."
Alina Fernández

Olin siis lujasti sitä mieltä, että matkoilla ei lueta, vaan suuntaudutaan ympäristöön, sen havainnointiin ja kokemiseen.

Matkoilla rajasin lukemisen enimmäkseen ajankohtiin ennen nukkumaanmenoa. Ehkä myös ajanviettoon rannalla ja pihan uima-altaalla, jos aikaa jää, sillä molemmissa se hulahtaa vettä katsellessa.
Varsinkin meren tuijottelu on lempihommaani: se tyhjentää pään tarpeellisesta ja turhasta.

Ensimmäisinä päivinä kuljeskellessani löysin nurkiltani kyltin, jossa ilmoitettiin kirjastosta. Ilman muuta heti tutustumaan tähän käytettyjen kirjojen kauppaan.

Koska karttelen tavaran omistamista, en yleensä harrasta alan liikkeitä. Harrastan kirjastoja, viime aikoina myös vähäisesti kirjakauppoja. 

Täällä kulmakuntani divarin italialainen henkilökunta jo tunnistaa minut, neiti tiskin takana hymyilee iloisesti.



Systeeminsä on että jos ostan kirjan ja vien sen takaisin kauppaan, saan seuraavan ostamani kirjan puoleen hintaan, mikäli valitsen samasta hintaryhmästä. Liikkeessä myös ostetaan kirjoja ja niistä maksetaan 15 senttiä kappaleelta. Kaksi omani olen sinne myynyt.





Tähän mennessä ostettua lähes kuukaudessa: Miika Nousiaisen Metsäjätti, jonka lopetin muutamaa päivää ennen kuin Rautaruukin uutisoitiin siirtyneen ruotsalaisille;
lempidekkaristini Mari Jungstedtin Aamun hämärissä, jossa murhaajan sukupuoli ei yllättänyt taaskaan, mutta kokonaisuus oli inhimillisempi ja dramaattisempi kuin osasin odottaa. Sitä en myy takaisin kauppaan, vaan lahjoitin sen vierailevalle ja kovasti lukevalle kummitädilleni (ehkä vähän vaihtokauppanikin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä).

Parhaillaan on menossa Alina Fernándezin Lähtö - Fidel Castron tyttären tarina. Pidän siitä kovasti, koska tyyli on samanlainen kuin ihailemillani etelä-amerikkalaisilla kirjailijoilla: runsas, runollinen ja tosikin tuodaan eteen paljolla mielikuvituksella. Kirja on myös vahvistanut käsityksiäni: diktatuurin elkeet ja vallanhalu inhimillisen elämän kaikilla tasoilla näyttäytyvät samankaltaisina joka systeemissä. Se on tähän mennessä myös kallein ostokseni (5 euroa). Epäinhimillistä tarinaa on jäljellä muutaman maatamenon verran.




Kaupan hyllyssä minua vielä odottaisi ainakin Teuvo Pakkala, jota en ole lukenut sitten lukion. Kahta Nälkäpeliä harkitsen, olen vähän ennakkoluuloinen nuortenkirjallisuudessa. Seitsemän Veljestäkin on.

Luen vain suomeksi, sillä kirjallisuus on minulle myös väline kehittää äidinkielen taitojani ja kirjoittamistani. Lisäksi vaadin paljon ymmärtämiseltä, nyansseilta, merkityksiltä. Niitä en saa samalla tavoin irti vieraskielisestä tekstistä.

Mutta jos suomenkieliset kirjat eivät kaupassa vaihdu, jää nähtäväksi pitääkö pyörtää tämäkin päätös.

En myöskään tilaa tai osta lehtiä, Suomessa. Mutta täällä maksoin Helsingin Sanomien sunnuntainumerosta kiltisti ja kiihkoissani sen 1,50 euroa Suomen-hintaa enemmän.

Lupaan, että en ota jokaviikkoiseksi tavaksi, mutta lehtikioskin sijainti on tarkasti muistissani.