"Lampaat ovat vankeja, vaikka liikkuvat vuorenrinteillä vapaina. Paimen on vartija, tarpeellinen niin kauan kuin paimennettavat eivät ymmärrä olevansa sisimmältään vapaita."
Ioseb Besarionis dze Jughasvili. Komea gruusialainen nimi, joka kalskahtaa tumman pahaenteisesti. Josif Dzugasvili taitaa olla se tutumpi versio diktaattorien aikakirjoissa.
Kahdesta kirjasta olen oireillut näiden kahden lukuvuoden aikana. Toisesta näin unta. Tämä kahdesti palkittu Suliko sai minut voimaan lähes pahoin Neuvostoliiton pelon ilmapiirissä. Musta auto kadulla saa kansalaisen katoamaan verhoihin ja varjoihin.
"Kuinka kauan moskovalaisella kestää avata ovi näinä aikoina", virnuili dze Jughasvili.
Kuuntelin huonosti aiemmin äänikirjana tämän. Hienointa oli runoilija Akaki Tseretelin kirjoittama gruusialainen kansansävelmä Sulikosta, jonka Pirkko Saisio itse lauloi. (Suomalaiset sanat Eila Pellisen levytykseen teki muuten Rauni Kouta eli Reino Helismaa.)
Suliko on lähes runomuotoinen tarina Josif Vissarionovitš Stalinin päivittäisistä ajatuksista ja vainoharhaisista peloista sekä ihmisärtymyksestä, ja minulle ehkä kauneimmin kirjoitettu kirja konsanaan. Tähän mennessä myös paras näistä kahdesta lukuvuodesta.
Toivon, että tätä luetutetaan luovan kirjoittamisen ja sanataiteen kaikissa opinnoissa. Eikä tekisi pahaa irroitella tämän parissa poliittisen historian opiskelijoidenkaan.
Onhan se, kirjoittaa nyt runollinen kirja kansansa nälkäänkin tapattajasta, joka tässä ruokaa ja viinaa rakastaa ja herkästi itkee. Kirja palkittiin kahdesti samalla viikolla helmikuussa tänä vuonna. Aiheesta.
Sulikon anti myös innoittaa. Jälleen kerran seisahdumme vaikuttuneina sen tosiasian eteen, että kirjallisuuden ja kirjoittamisen maailmassa mahdotonta ei ole mikään.
Vaikka fiktiossa eletäänkin, kohdataan myös todellisia historian tapahtumia: mallityöläisen haku ja valinta eli Andrei Grigorjevitš Stahanovin löytäminen ja valokuvaus, runoilija Vladimir Vladimirovitš Majakovskin ja Stalinin vaimon ja sihteerin Nadežda Sergejevna Allilujevan itsemurhat sekä Suomen itsenäisyyden myöntäminen sekavassa Smolnassa (jonka rauta-aidan takana kävin itsekin myöhemmin harhailemassa). Kansallisuuksien komissaari Stalinin ja puheenjohtaja Vlamidir Iljits Uljanovin keskusteluissa on ilkamoivaa dynamiikkaa, joita Vova vei.
Moni vallassaan suuri johtaja, kuten Josif Vissarionovitš, inhosi mielistelyä. Hän myös poti ihmisinhoa, ja ainoa jota Stalin rakasti, oli Suliko, tuota mielen hahmotonta, vielä kuolemansa jälkeenkin.
Paljon pitää tietää ja kuvitella miltä Gruusiassa näytti kesäiltana, kun pikku-Ioseb liukuu uimaan Mtkvari-jokeen piikkipaatsamien välistä ja kohtaa taivaalla kuvajaisena lohikäärmeen. Tai miten ympäristöään tarkkailee kuollut mies.
Kun tytär oksentaa konvehdit isä-Josifin tohveliin, tulee uusien tohvelien tuumailusta hetkeksi mieleen Veikko Huovisen Joe-setä.
Aistin pilkahduksen huumoriakin, kun Stalin lähtee seisomaan Leninin mausoleumin jonoon valeasussa mukasokeana kuuntelemaan kansalaisten mielipiteitä. Eihän siitä mitään tullut paitsi Sosolle raivoa ja pahaa mieltä.
Voi Abram Pantšenko! Kunpa et olisi alkanut kyselemään pöydän virkaa toimittaneen cembalosi perään! Olisit ennättänyt portista tielle!
"Kaikki on hyvin, kaikki on oikeudenmukaista. Mikä on tehtävä, se on tehtävä", rauhoittelee Allilujeva itseään miehensä sanoilla, kun katsoo ikkunasta kenttäoikeudenkäyntiä, Stalinin johtamaa Pantsenkon kuulustelua Latviassa.
