Berliini-raportti 1958 - 2008: Jörn Donner kulkee havainnosta havaintoon

Kirjavuosi 2026/13

Ilman Berliiniä, Hitleriä ja natsismia ei olisi Israeliakaan, väittää Jörn Donner aluksi. 

Berliini on käsite, hän myös väittää, johon voisi vastaväittää, että niinhän yleensä pääkaupungit ovat. 

Siihen taas voisi vastata, että toki Berliini kantaa poikkeuksellisen paljon nykypäiväänkin ulottuvaa historian latinkia. 

Berliini-raportti 1958 - 2008:ssa Donner tarkkailee lähes kaikki saksalaisen yhteiskunnan instituutiot ja ilmiöt kirkosta rock-konserttiin ja oikeudenkäyntiin. 

Selvityksistä ilmenee itsestään selvän oloinen yleissivistys. Donner tuntee valtavasti saksalaista historiaa, media- ja kulttuurihistoriaa ja varsinkin niitä ei ilmeisimpiä nimiä ja yksityiskohtia. 

Donner oli itsekin melkoinen käsite ja älykkö, muttei elitisti. Ensimmäisen kerran hän kävi Berliinissä 19-vuotiaana ja palatessaan 25-vuotiaana leijui kaupungissa vielä toisen maailmansodan henki. Seuraava paluu tapahtui vuonna -66 ja silloin kahden kaupungin välillä ei enää liikuttu vapaasti. 

Alkuaikoina Donner siirtyi havainnosta havaintoon ja keskusteluihin Itä-Saksasta Länsi-Saksaan paenneiden tarkkailuleirille tai satiirilehden toimitukseen, luontevasti kontaktiin vakoilijoiden, lankapuhelimella tilattavien tanssityttöjen, pomminpudottajien ja itäsaksalaisen yksityisyrittäjän kanssa. 

Koska oikea kirjailija on aina myös jonkinasteinen näkijä, esitti Donner jo 50-luvulla painavan, eikä ihan väärän, ennusteen: Itä-Saksan perinnöstä ja sen pakolaiskokemuksista voi vielä nousta uusnationalistisia virtauksia.

Donner myös tapasi jopa ohjaaja Bertolt Brechtin, etuoikeutetun itäsaksalaiskirjailijan Anna Seghersin sekä täydellistä norjaa puhuneen liittokansleri Willy Brandtin. Donnerilla oli pokkaa ja taitoa saattaa itsensä merkittäviinkin tilaisuuksiin, vaikka saksan taitonsa oli huono. 

Yhdistyneessä Saksassa Donner kohtasi Stasin entisen päämajan ovella Itä-Saksasta karkotetun laulaja-lauluntekijä Wolf Biermannin, jonka kohtalosta jotkut spekuloivat Saksojen yhdistymisen saaneen alkunsa. 

Muurin pystyttämisen jälkeen kirja ei enää kerro kontakteista ja keskusteluista vaan yhteiskunnan rakenteista. Kaupunkiin palailevasta kirjoittajasta valuu hetkittäinen pettymys Länsi-Berliinin tunnelmaan, jopa Berliner Ensemblen esitykseen. 

Silti hänen kiintymyksensä kaupunkiin on aidonoloista, sillä se on ristiriitaista ja selittämätöntä.

Lukijana, kävijänä ja saksan pääaineopiskelijana voin helpottuneena todeta, että Berliinin täytyy olla objektiivisestikin hyvä kaupunki, sillä Hitler ei koskaan viihtynyt siellä. Ja kylläpä sydämessä läikähti mukavasti, kun Donner mainitsee opintyöni tulevan aiheen, elokuvan Das Leben der Anderen!

Lukemani oli täydennetty painos aiemmasta Berliini-raportista. Alkuosan Donner toteaa olleen hänelle kirjoitus- ja kuvausharjoitus missä hän onnistuu. 

Kirja päättyy vuoteen 2008 eli kaksi vuotta ennen Donnerin kuolemaa. 

Teoksen ovat suomentaneet Toivo J. Kivilahti ruotsista sekä Raija Mattila englannista ja vuoden 2008 luvun osalta ruotsista. 

Kirjavuosi 2025/23: Lempi on julmaa, kun muuri murtuu

 "Vieras maaperä nostaa toisinaan esiin vieraita ihmisiä, sellaisia, jotka näyttävät ainoastaan ulkoisesti samoilta kuin ne, jotka on siihen asti tuntenut."

  

 Jenny Erpenbeckistä on povattu Nobel-voittajaa mikä voi enteillä, että näin ei käy: yleisen elämänkokemuksen mukaan valitsijat alalla kuin alalla haluavat tehdä omannäköisiä ja omaehtoisia valintoja. 

 Siitä ei synny kuitenkaan kahta puhetta etteikö paljon kehuttu Kairos olisi sanataiteellisesti virkistävän korkeatasoinen, vaikka oma totuuteni lukijana on, että välillä pyyhkäisi yli komeasti. 

 Erpenbeckin kanssa samanikäisinä jaamme kuitenkin saman Euroopan historian ja tällainenhan aina yhdistää. 

 Ja tietysti on niinkin, että tuoreena saksan kielen ja kulttuurin ylioppilaana tuntuu siltä, että omistan maasta ihan vähän, sellaiset 5 prosenttia vielä tässä vaiheessa. Ennen kaikkea kiinnostaa maan lähihistoria; olenhan viettänyt elämäni parhaimman vapun kirjan tematiikkaan läheisesti liittyvässä Stasi-museossa.

 

 Tarina avioliiton ulkopuolisesta suhteesta ja sen tuhovoimasta on ikiaikainen eli ei mitään varsinaisesti uutta siinä. Tässä ratkaiseekin siis muoto, klassisesta musiikista lainatut nostot ja laskut, kenties tyvenetkin. Myös toistoa käytetään tyylikeinona. 

 Toki seurasin mielelläni Katharinan ja Hansin mukana (Itä-)Berliinin kaduilla ja osoitteissa - kuinka he uskoivatkaan kohtaloon, kun Katharina asui Hansin lapsuuden kulmilla. 

 Kohtalon ja sattuman muka ikiaikaista Amorin leikkiä on myös tapaamisensa kesäkuun sateisena perjantaina. Pelkistetyn lauseen osin tajunnanvirtaisessa romaanissa se on romanttisinta mitä tarjotaan. 

 

 Parikymppinen Katharina valmistuu kirjapainon alalta graafikoksi, mutta muuttaa Frankfurt an der Oderiin aloittamaan uuden taiteellisemman alan. (Kirjallisuuden yleistietoa laajentava vaikutus: Saksassa on kaksi Frankfurtia ja tästä entisen Itä-Saksan Oderista voi kävellä siltaa pitkin Puolaan mitä ei siis kirjassa sinänsä tapahdu.) 

 Hans on Katharinaa 30 vuotta vanhempi kirjailija ja vapaa radiotoimittaja. Vaimonsa Ingrid jää hahmottomaksi, mutta hänen kanssaan Hans käy jatkuvasti allakoituja ja Katharinaa nöyryyttäviä "keskusteluja". 

Kokonaisuudessaan sisältö velloo enimmäkseen Katharinan ja Hansin samanmakuisessa suhteessa, vähän tylsästi sitä veivaten. Julma ja rivokin tarinahan tämä oli ja sitä kylmän toteavasti. Niin sanottuihin parisuhteiden intiimeihin tilanteisiin ei johdatella vaan ne tulevat silmille arkisina kuin kuivuvan seinämaalin katselu. 

 

 Kairos tarkoittaa otollista hetkeä, jolloin elämä tai olosuhde ottaa uuden suunnan. Kirjassa eletään DDR:n viimeisiä vuosia ja muurin murtamisen ja sen jälkeisiä hetkiä. Kun historiallinen käänne tapahtuu, siitä ei puhuta suoraan vaan se pitää havaita tekstistä ihmisten tunteina ja reaktioina. 

 Yhteiskunta esiintyy loppupuolella, kun orvokit alkavat Berliinissä näyttää Karl Marxilta, Gromyko on juuri kuollut ja Tiananmenin aukiolla on tapahtunut tunnettu asia. 

 Yksittäistä ihmistä, Katharinaa, mietityttää vuonna 1990 yhteiskunnan kaupallistuminen ja epämoraalinen hyväksikäyttö saa hänessä vallan. Kirjakaupat vievät tavaransa kaatopaikalle uusien tuotteiden tieltä ja lisäksi luetellaan muuta yksityiskohtaista muutoksesta, joka konkretisoituu tavaran vaihtumisena kaikkeen uuteen. 

 Hans kohtaa työntekijän markkina-arvon arvioinnin. Vallanpitäjien pitäisi rakentaa uusi yhteiskunta ja myös itse muuttua mukana ihmisinä. Itä-Saksan radio vaikenee uudenvuodenyönä 1991-1992. 

 Kun totuus valkenee, lukija häpeää itseään ja naiiviuttaan: olisihan tämä pitänyt arvata. 

   

Kerrostalo entisen Itä-Berliinin puolella Lichtenbergissä. Kuva: Sirpa Tarkkinen

  Yhteensä 406 sivua on suomentanut Jukka-Pekka Pajunen vuonna 2025, sitaateilla ja runoilla on eri suomentajia. Hieno oli tämä: päänsärky - säänparku. Nikolaiviertel Berliinissä pitäisi kirjoittaa 80-luvulle sijoittuvassa romaanissa ceen sijaan koolla. Ei liene suomentajan käsialaa kuitenkaan vaan itsensä kirjailijan tietoinen valinta?

 Asiavirhe vai mikä oli Stalinin kuolinpäivä, joka ei ollut helmikuussa -53 vaan helposti muistettavana päivänä 5.3.53. Pitääpä kysyä kustantajalta mikä juttu tämä on. 

 

Kirjavuosi 2025/1: Teollisuusmetallimuusikon lakoniset varhaismuistelmat

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin lukemastani kirjasta unta. 

Ehkä vahva vaikutus johtui samoista kosketuspinnoista, joita meillä kirjoittajan kanssa on suhtautumisessa elämän ilmiöihin, joista yksi on heti kirjan alussa mainittu marraskuun ihailu.
Sekä urheiluvastenmielisyys ja tapa ottaa valokuvia kävellessä.
Syömisen ja käsin tiskaamisen rakastaminen.
Erojakin toki on kuten päähenkilön rakkaus vanhoihin autoihin ja kissoihin.

Rammsteinin kosketinsoittaja Christian "Flake" Lorenz on tyylikäs ja älykäs, vähäeleinen ja ironinen kirjoittaja. Kirjan nimi tulee siitä, että kosketinsoittajaa arvostetaan Lorenzin mukaan vähiten bändien jäsenistä.

59-vuotias Lorenz tarinoi kattavasti miten hänestä yleensä tuli kosketinsoittaja. Myös omat neuroosinsa kuten pakkomielteet ja lento- sekä esiintymispelkonsa, änkyttämisen ja rankahkon koulukiusaamisen Lorenz kontekstoi suoraan tekstiin, mutta ilman sentimentaalisuutta, toteavasti.

Oma tutustumiseni ja sitä kautta vahva ihastumiseni Rammsteiniin alkoikin Lorenzista, kun näin Netflixin dokumentin Rohwedder - täydellinen rikos. Siinä Lorenz kertoo Saksojen yhdistymisen aiheuttamasta pettymyksestä ja puolustaa kotimaataan Itä-Saksaa kuten hän tekee myös kirjassaan. Lapsuus olikin Lorenzille kulta-aikaa, sillä hän arvosti itäberliiniläisen kodin turvallisuutta. 

Tämän muusikkomuistelman viitsii lukea, vaikka ei olisikaan kiinnostunut teollisuusmetallimusiikista tai Deutsche Neue Härtistä, muusikkouden yksityiskohdista kuten rankasta juomisesta ja levottomasta bändielämästä, sekavista asumisolosuhteista tai kosketinsoittimien erikoisuuksista. Rammsteinista Lorenz kirjoittaa prosentuaalisesti kaikkein vähiten, mutta kauniisti ja lämmöllä. Samanlaiseen seesteisyyteen ja hyvään oloon kirja myös päättyy. 

Lorenzin hitsautuminen kosketinsoittajaksi on monipolvinen juttu. Alku ei tietenkään ollut helppo eikä varsinkaan esiintymispelkoiselle, mutta halu soittaa bändissä oli hänelle koko elämä.

Kirjoittaminen voi olla myös tällaista itseprojektiota mistä nyt käy ilmi, että Lorenzin tyyli elämässä on puskea eteenpäin, vaikka kaikki kaatuisi syliin kuten omatekemä kosketinsoitinteline. Puskemiseen sekoittuu kiltin ihmisen impulsiivisuutta ja talousasioiden hallitsemattomuutta. 

Kirjaa värittävät Lorenzin lapsuusajan piirustukset sekä valokuvat maailmalta ja autoista, joita Lorenz on käveleskellessään ottanut. Autoihin Lorenzilla on syvällinen suhde, vaikka hän ei mikään teknikko olekaan. Ennemminkin omaelämäkerta vahvistaa kirjoittajansa luontaista boheemia persoonallisuutta.

Teksti saa ihan oikeasti myös nauramaan huumorille, joka on lakonista, arkipäiväistä hurjissakin tilanteissa. Ne Lorenz muovaa tragikoomisiksi: 

"Makasin tiellä auton vilkku suussa" (auto-onnettomuuden yhteydessä). 

Hillittömästi minua nauratti myös tapaus, jossa Lorenz, joka pitää itseään kömpelönä, oli kaatunut Prenzlauer Bergissä. Bändikaveri oli nähnyt tapauksen, mutta ei tunnistanut henkilöä ja oli kertonut bänditreeneissä kuinka oli nähnyt juuri tuossa paikassa vanhuksen kaatumisen. 

Tästä Lorenz vetää johtopäätöksiä pukeutumisensa nykyaikaisuudesta, mikä ei hänelle koskaan ole kovin olennaista ollutkaan. 

Teoksen on kääntänyt Miika Kupiainen.

Stasin vieraana

Näkymä on kamala ja ihana.

Olen juuri oikaissut itseni portailta, joille kumarruin ihailemaan kevään ensimmäistä leppäkerttua. Eteeni molemmin puolin Magdalenenstrassen metroasemaa nousevat jykevät ja korkeat betonikerrostalot. Ne muistuttavat 70-luvun Suomesta, mikseivät myös nykypäivän Oulusta.

Stasi-museon kyltti löytyy helposti, mutta selkeää suuntaa sinne ei. Tiedustelen tietä ohikulkevalta naiselta. Hän naurahtaa toki tietävänsä Stasi-museon, mutta ei sen tarkkaa sijaintia.

Jään siihen paikkaan edelleen ihailemaan kerrostalokomplekseja, kun sama nainen hieman kauempana hihkaisee, että täältä löytyy. Näytän daamille peukkua ja mietin miten tyypillistä: täällä neuvotaan auliisti. Ja myös silloin, kun ei edes kysytä.





Pelkkä kartta kädessä seisoskelu metroasemalla saa berliiniläisen tiedustelemaan olenko etsimässä tietä esimerkiksi juutalaiseen museoon. Toisaalta kuulen, että saksalaisille on tyypillistä "opettaa vierasta tavoille". Tämän itsekin huomasin esimerkiksi silloin, kun jalankulkijana erehdyin pyöräilykaistalle.

Lienevätkö nämä, alttius aktiiviseen opastamiseen ja kärkkääseen neuvomiseen, saman taipumuksen eri puolia.

Auto aulassa

Stasi-museon alueella on jäljellä useampia valtionpoliisille kuuluneita kokonaisuuksia. Niistä yleisö pääsee kuitenkin vain yhteen, museoksi entisöityyn rakennukseen. Tämän minulle varmistaa mies infoparakissa, joka huomaa vilkuiluni Haus 7:n suuntaan. Sen ovien sisäpuolelle näet häipyy muutama valikoitu kulkija.

Näissä muissa entisissa Stasin taloissa toimii nykyisin kahvila, urologi ja hammaslääkäri, ainakin.

Valokuvaaminen museossa maksaa euron. Maksan sen, vaikka kenenkään tekemisiä ei kukaan enää tässä rakennuksessa vahdi (tai niinhän minä luulen).




Hienossa tuloaulassa selviää heti, millaisesta turvallisuusorganisaatiosta oli kyse.





Harmaan pakettiauton herttaisten verhojen takana istui Stasin kadulta kidnappaamia kansalaisia. Mukaanottaminen tapahtui yleensä aamuisin. Ihmisiä kuljetettiin tunteja pitkin kaupunkia silmät sidottuina. Autot saatettiin naamioida leipomo- tai pesula-autoiksi.

Jotain tuttua, paljonkin

Stasi-museo on vaikuttava käyntikohde, monellakin tasolla. Uskon, että se on eurooppalaisesta näkökulmasta yksi tärkeimmistä ja vaikuttavimmista historiallisista museoista. Viivyin siellä poikkeuksellisen kauan, useita tunteja.

Ikäiselleni ihmiselle vaikutuksen tekee ainakin aikansa arkkitehtuuri ja siitä tuleva tuttuuden tunnelma.

Jossain soi lankapuhelin, ikkunoissa heilahtelevat pitsiverhot. Ruskeaa ja harmaata sekä vähän keltaista väriä, lastulevyhuonekaluja. Suomen eduskunnasta tuttu pater noster -hissi.





Erich Honeckerin kuvia näkyy yllättävän vähän, raskaanoloisia lankapuhelimia nappuloineen sitäkin enemmän. Turvallisuuden tunne häiriintyy, kun jossain karjahtelee Stasin päällikkö Erich Mielke ääninauhalla.












Mielke asui tässä talossa ja ministerikerros onkin taltioitu tarkasti ajan hengessä. Keittiö edustaa nykysilmillä  katsottuna tyypillistä 70-luvun askeettisuutta. Esillä on tarkka piirros siitä, missä järjestyksessä Ursula-sihteeri tarjoili Mielkelle aamiaisen.

Perheorganisaatio

Museossa on kaksi 70-luvun tyylille uskollista kahvilaa. Istun toisessa niistä juomassa länsicolaa; Itä-Saksassahan oli omakin vastaava juoma, Vita-Cola. Ostin sitä edellisellä käynnilläni DDR-museosta.

Kahvilan karvatuolilla katson Die Firma-dokumenttia. Tunnelma on ristiriitainen: museon nostalginen, lähes raukea ympäristö, pitsiverhojen takana tipahtelee muutamia sadepisaroita. Ruudulta pudotellaan realismia Stasin metodeista ja itäsaksalaisesta todellisuudesta.




Ursula-sihteeri nousi myöhemmin vaikuttaviin asemiin organisaatiossa, sen opin jo keittiöosastolla. Mutta filmi kertoo miksi yleensä näin kävi.

Stasiin ei näet päässyt töihin, jos vain käveli ovesta sisään ja kysyi hommia. Stasi palkkasi ennalta tuntemiaan ja puolueen luotettaviksi tietämiä ihmisiä, myös lapsia. Näin ollen turvallisuusorganisaation hyväksi työskenteli kokonaisia perheitäkin.





Olen myös nähnyt kolmesti DDR-todellisuudesta kertovan elokuvan Muiden elämä (Das Leben der Anderen). Siinä ja näissä DDR-museoissa saksalaiset ankaran avoimesti ja kollektiivisesti ripittäytyvät lähimenneisyydestään.





Tätä kirjoittaessani kuuntelen radio-ohjelmaa, jossa puntaroidaan miten Suomessa ei ole kunnolla vieläkään avattu vuoden 1918 tapahtumia.

Menneisyys myy

Olin siellä minäkin, kansanjoukoissa. Se oli ensimmäinen kohteeni, ja jo ennen majoittumista kiirehdin U-bahnille.

Ajattelin legendaarisia kylttejä.






Ensin kuitenkin kohtasin naisen, joka lastenvaunuineen huusi meille kaikkialle muualle paitsi eteensä katsoville turisteille, kiukkuisesti: "Entschuldigen Sie!".
Joku yrittää elää Checkpoint Charliella arkeaankin.

Sitten näin Neuvostoliiton lipun ja nuoren sotilaan kasvot.
Olin tunnelmassa, lähihistoriassa!




Sen jälkeen havaitsin paitsi kyltin myös sight-seeing-kaksikerrosbusseja, koululaisryhmiä. Turistimyymälästä ostin hurmoksessa pyöreät aurinkolasit.

Huomasin paljon roskia, rajanjakajalla Mc Donald'sin. Rajakopin vartijat, kuulemma ammattinäyttelijät, huutelivat ihmisiä valokuvaukseen.

Kadun toiselle puolelle oli tyylitelty rantabaari hiekkoineen. Siellä myytiin wieninleikettä kolmella eurolla. Matkani ensimmäisen currywurstin ostin katukioskista ehkä noin viidellä eurolla. Ruualla ei turistia riistetty.


Majani sijaitsi idässä, se oli itsestäänselvyys vaihtoehdoissa. Toinen ehdoton käyntikohteeni oli DDR-museo sen lähellä.

Sepä osoittautuikin yhdeksi kiinnostavimmin toteutetuista museoista, joita olen kokenut; esimerkiksi tilan erottajaksi oli kehitetty sumu- tai savuverho. Tulkitsin sen tietysti symboliseksi.

Itäsaksalainen olohuone näytti toisinnolta suomalaisesta 70-luvun kodista. Tutun kuvaston ohella sai hämmästellä suomalaiselle tuntematonta faktaa esimerkiksi Itä-Saksan lastentarhojen pottahetkistä.

Availin kaappeja, ja niistä ilmeni kaikenlaista havainnollista DDR:n arjesta. Yhtäkin ovea kun raotti, säikäytti kovaääninen militantti karjaisu.

DDR-museo on Berliinin vierailluin museo. Se julkisti 15.9. Instagramissa 4. miljoonannen kävijänsä. Paikka on siis erittäin tunkuinen, vaikka jonottaa ei tarvinnutkaan, toki hieman kurkistella olkapäiden yli ja väistellä koululaisjoukkoja.

Muuten Berliinissä yllätti kova hulina kaikkialla missä esiteltiin kommunismimenneisyyttä. Yhtä iso hämmästys oli sen tuotteistamisen volyymi. Toki aikakausi on vielä lähihistoriaa, siihen liittyy paljon ihmismieltä kiehtovaa pimeyttä, yhteiskuntajärjestelmän käsittämättömyyttä ja ristiriitaisuutta sekä eurooppalaisen historian dramaattista kääntymistä.



Saksalaiset koulut ovat ymmärtäneet kohteiden, toivottavasti, opettavaisen merkityksen. Ja markkinamies niiden taloudellisen voiman. Muun muassa jääkaappimagneeteissa löytyy, myös siitä legendaarisesta rajakyltistä, ja lukemattomissa mini-Trabant-versioissa (East Side Galleryssa näin halvimmat).



Kuuman päivän virkistäjäksi ostin DDR-museosta c-vitaminoiduksi ja alkuperäiseksi mainittua Vita Colaa. Se oli oikeasti hyvää. 

Mutta näkyikö Nukkumattia? En muista, mutta itäsaksalainen liikennevalohahmo Ampelmann oli, myös ravintolan nimessä. Näinä päivinä se ohjeistaa liikennevaloissa myös lännen puolella, vaikka oli oikeasti tarkoitettu liikennevalistukseen Itä-Saksassa.



Niin suosittu Ampelmannista on tullut, ja Berliinistä löytyy useampi hauska Ampelmann-puoti.

Kyllä, niissä on kovin paljon turisteja.