Karua Harry Holea Netflixillä kantaa Tobias Santelmannin karisma

Tämä Harry Hole -sarja Netflixillä. Vähemmälläkin väkivallalla pärjäisin, mutta soitettiinhan siinä Sex Pistolsia ja Ramonesia ja oliko Nick Caveakin. 

Sarja perustuu Jo Nesbøn Veritimantteihin ja pitää yllä karun vetävää draamaa Oslon sarjamurhista. Mitenkään en voi vertailla kirjaa ja sarjaa, sillä en ole lukenut kirjaa enkä muutenkaan pidä sellaisia rinnastuksia tarpeellisina.

Olen aika lailla realismin ystävä myös fiktiossa ja siksi vierastan mystisiä, okkultistisia ja numerologian elementtejä. Juonen kulun pahanlaatuinen korruptio ja petos eivät sen sijaan ole ollenkaan kaukaa haettuja ilmiöitä, vaan noudattelevat jariaarniomaisia piirteitä. 

Keskeistä on kuitenkin ajatus ihmisarvosta tai sen olemattomuudesta, niin sanotusta ihmisroskasta, josta rakas kotikaupunki Oslo pitää puhdistaa (tätä käsitettä sarjassa suoraan käytetään ja käytännössä tehostetaan).

Ja sitten se henkilökohtainen valaanlihapihvi, ydin, des Pudels Kern. 

Kaikki norjalaiset miehet ovat komeita eikä Tobias Santelmann poikkea rivistä paitsi että hän on saksalaissyntyinen. 

Holen hahmo on viehättävä kerrassaan, omapäisen älykäs, haavoittuva ja itsenäinen oman tiensä kulkija, joka myös osaa luoda luontevan suhteen rakastettunsa lapseen. Harry huomaa asioita, joita ei näe kukaan muu, siinä hänen nerokkuutensa rikosratkojana, ja silmissään sielukkuutta. Alko-ongelma ei ollut plussaa, mutta varmaan se kuuluu genreen. Ilman Holen ylikarismaattista, komeaa hahmoa en ehkä olisi jatkanut loppuun. 

Ken on seurannut Exitiä, tapaa tässä tuttuja. Toimintaympäristöstä löytyy klisheisyyttä tyyliin Oli synkkä ja myrskyinen ja ennen kaikkea sateinen yö, mutta Norjan ilmasto-olosuhteet huomioiden se on myös raakaa realismia. Tilanteet tihentyvät varsin raskaasti toimintaelokuvamaiseksi loppua kohden. Mielikuvituksessa ei ole säästelty mitä tulee kasarin hittituotteeseen vesisänkyyn. Asiaan kuuluva rakkaustarina raastaa kokijaa. 

Kaupungin todellisuuden kontrastit tehtiin korostetun näkyviksi, myös ne miellyttävimmät piirteet kuten suvuissa periytyvät saariston rantasaunamökit. Vigelandin puiston patsaita osattiin käyttää tunnelman tihentämiseen.  

Sitä paitsi Hole oli oikeassa, myös tässä, vaikka syvästi inhimillisenä oli useasti väärässäkin: "Doors ei ole maailman paras bändi, vaan maailman yliarvostetuin bändi".

Kirjavuosi 2025/3: Rikollista maailmaa paossa Finnmarkissa

Jo Nesbøn Poliisin rankkasin viime vuoden kirjoistani 20 parhaimman joukkoon. Tällä kertaa herra norjalainen menestysdekkaristi päätyi luettavakseni hotellin kierrätyshyllystä, koska se oli paras suomenkielinen tarjolla. Ykkösosaa en ole lukenut, mutta eipä se kokonaiskäsitystä häirinnyt.

Vaikka suhtauduin Nesbøon loman väliaikaislukemistona, sehän taas kiskaisi; jälleen ovat edustettuina kummallisen mielenkiintoiset henkilöt ja hyvät koukut. Väkivallalla ei mässäillä, vaikka nyt jännitetään syötyjä kynsinauhoja myöten huumemaailmassa omaa kuolemaa, tällä kertaa Finnmarkin Kålesundin autiotuvassa. 

Mitään lunta tässä ei ole, vaikka nimi niin enteilee, sillä on pohjoinen kesä.

Kaikki klisheet, vai onko se todellisuutta, pohjoisen ihmisten ja etelän miehen välillä ovat elossa kuten myös runsas viinalla lotraaminen ja niin sanottu löyhämoraalisuus tiukan uskonnollisuuden keskellä. Perheväkivaltaa tai sen uhkaa tietenkään unohtamatta.

Linkkeinä saamelais-lestadiolaiseen reaalimaailmaan toimivat pieni ja nokkela Knut ja tämän siivoojaäiti Lea. Ilmapiiriltään ummehtunut pikkupaikkakunta ja metsä siinä sivussa sopivat dekkarin kehykseksi. Tunnelma on sanoisinko hyvinkin pohjoismainen: on neljän tuulen lakkia, tungetteleva hirvas, verenhimoisia (!) itikoita ja hiljaisuuden rauhaa, josta saa muokattua pelottavan, vai pitäisikö sanoa turvattoman, tilan. 

Tämä teos on enemmän painia päähenkilön oman menneisyyden kanssa kuin varsinaista toimintaa tai jännitystä. Nesbø esittelee kuitenkin sellaisen piiloutumisen keinon ratkaisevalla hetkellä, että en ole moiseen törmännyt missään fiktiossa. Tiukan paikan ratkaisu ylittää kaikki kuvottavuuden rajat.

Olin yllättynyt, että tämä oli päähenkilö "Ulfin" (salanimi) henkisen kehityksen ja elämänuskon buustauksen lisäksi rakkauskertomus ja vieläpä onnellisella, tosin vähän epäröivällä lopulla. Vaikka en nostelekaan tätä vuoden kirjojeni joukkoon, sen verran pääsin eläytymään, että olin onnellinen erityisesti Lean ja Knutin puolesta. 

Verta lumella II:n on suomentanut Outi Menna.