Jo Nesbøn Poliisin rankkasin viime vuoden kirjoistani 20 parhaimman joukkoon. Tällä kertaa herra norjalainen menestysdekkaristi päätyi luettavakseni hotellin kierrätyshyllystä, koska se oli paras suomenkielinen tarjolla. Ykkösosaa en ole lukenut, mutta eipä se kokonaiskäsitystä häirinnyt.
Vaikka suhtauduin Nesbøon loman väliaikaislukemistona, sehän taas kiskaisi; jälleen ovat edustettuina kummallisen mielenkiintoiset henkilöt ja hyvät koukut. Väkivallalla ei mässäillä, vaikka nyt jännitetään syötyjä kynsinauhoja myöten huumemaailmassa omaa kuolemaa, tällä kertaa Finnmarkin Kålesundin autiotuvassa.
Mitään lunta tässä ei ole, vaikka nimi niin enteilee, sillä on pohjoinen kesä.
Kaikki klisheet, vai onko se todellisuutta, pohjoisen ihmisten ja etelän miehen välillä ovat elossa kuten myös runsas viinalla lotraaminen ja niin sanottu löyhämoraalisuus tiukan uskonnollisuuden keskellä. Perheväkivaltaa tai sen uhkaa tietenkään unohtamatta.
Linkkeinä saamelais-lestadiolaiseen reaalimaailmaan toimivat pieni ja nokkela Knut ja tämän siivoojaäiti Lea. Ilmapiiriltään ummehtunut pikkupaikkakunta ja metsä siinä sivussa sopivat dekkarin kehykseksi. Tunnelma on sanoisinko hyvinkin pohjoismainen: on neljän tuulen lakkia, tungetteleva hirvas, verenhimoisia (!) itikoita ja hiljaisuuden rauhaa, josta saa muokattua pelottavan, vai pitäisikö sanoa turvattoman, tilan.
Olin yllättynyt, että tämä oli päähenkilö "Ulfin" (salanimi) henkisen kehityksen ja elämänuskon buustauksen lisäksi rakkauskertomus ja vieläpä onnellisella, tosin vähän epäröivällä lopulla. Vaikka en nostelekaan tätä vuoden kirjojeni joukkoon, sen verran pääsin eläytymään, että olin onnellinen erityisesti Lean ja Knutin puolesta.
Verta lumella II:n on suomentanut Outi Menna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti