Kirjavuosi 2025: 10 590 sivua ja 18 maata, 33,5 enemmän tai vähemmän hienoa matkaa

Luin vuonna 2025 yhteensä 33,5 kirjaa, 10 590 sivua. Edellisvuonna luettuja kirjoja kertyi 45 ja sivuja 11 725.

Tämänvuotiset kirjat sijoittuivat enimmäkseen Suomeen ja Saksaan. Muita kohteita olivat sekä nykyiset että entiset maat: Tshekkoslovakia, Albania, Gruusia, DDR, Italia, Islanti, Libanon, Norja, Ranska, Viro, Ruotsi, Belgia, Neuvostoliitto, Ukraina, Englanti ja Itävalta. Hämmästyksekseni yksi suosikkimaistani eli Japani puuttuu listalta.  

Maat ovat siksi oleelliset, että pidän kirjallisuutta yhtenä matkustamisen muotona ja kulttuuritietoisuus on tärkeää, toki valinnat kertovat myös preferensseistäni; kirjat valitsen aika lailla maa- ja kulttuurikohtaisesti. Siihen nähden on huomionarvoista, että neljästä luetusta DDR-aiheisesta kirjasta yksikään ei noussut parhaimmistoon, vaikka olen aihealueesta kovinkin kiinnostunut jopa akateemisessa mielessä. 

Rikhardinkadun kirjastosta Helsingistä. Kuva omani.

Eniten luin kaunokirjallisuutta, varsinaisia lempigenrejäni tieto- ja dekkarikirjallisuutta vähemmän kuin viime vuonna, syyttä. 

Teknisesti homma etenee niin, että luen kaikki uloskirjoittamani loppuun asti kiitoksineen (en pääsääntöisesti lähdeluetteloineen) eikä keskeneräisistä puhuta täällä paitsi tänä vuonna puhuin Gopnikista, koska koin aiheen sen verran ajankohtaiseksi ja käsittelytavan mainitsemisen arvoiseksi (tätä ei ole laskettu luettuihin sivumääriin).

Alla luettelo luetuista, tekstit niistä löytyvät tästä blogista. Parhaimpina kaikista pidän Pirkko Saision Sulikoa ja Annika Norlinin Kekoa. Muuten kirjat on lueteltu siinä järjestyksessä kuin ne on luettu ja parhaimmiksi arvioidut (9/33,5) on lihavoitu. Joukossa ei ole äänikirjoja. 

Daniel Kehlmannin Ohjaajasta ja Olli Jalosen Stalker-vuosista haluan mainita, että niiden kohdalla kamppailin kuuluvatko ne vuoden 2025 parhaimmistoon, mutta päädyin, etteivät, koska arvottamisessani olennaista muistijälkeä ei näistä kirjoista vahvasti jäänyt, vaikka upeasti laadittuja olivatkin; Kehlmanniinhan palasin kahdesti, joten sekin kertoo kompleksisuudesta jotain. 

Nina Honkanen: Rakkaani, Vladimir
Flake: Kosketinrunkkari: Niin kuin sen satun muistamaan
Jo Nesbo: Verta lumella II
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Stefán Máni: Rituaali
Pirjo Mellanen: Matkustin Albaniaan
Joakim Zander: Ystävä
Pirkko Saisio: Suliko
Andrei Kurkov: Kiovan korva
Hanna Lantto: Bilbao
Gianrico Carofiglio: Perusteltuja epäilyksiä
Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset
Niina Kivilä: Seija: Nainen jota ei ollut
Kari Hotakainen: Helmi
Vera Vala: Sisilialainen puolustus
Marianne Cedervall: Viimeisen laulun kaiku, Mullvaldsin murhat
Guillaume Musso: Tyttö ja yö
Suvi Ahola: Mitä Helvi Hämäläinen todella sanoi?
Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies
Zoe Beck: Minä näen
Daniel Kehlmann: Ohjaaja
Jenny Erpenbeck: Kairos
Denise Rudberg: Dancing Queen
Iris Hanika: Menneisyydenhallintalaitos
Petri Tamminen: Sinua, sinua
(Viktor Jerofejev: Suuri Gopnik)
Juli Zeh: Yli-ihmisiä
Joel Elstelä: Izak
Natalia Ginzburg: Kieli, jota puhuimme
Suvi Ratinen: Pakolainen
Elli Salo: Keräilijät
Annika Norlin: Keko
Jari Järvelä: Rakastan Eva Braunia

Kirjavuosi 2024 toi mukanaan yllätyksen

Tämän vuoden 2024 paras asia eli kirjapäiväkirja syntyi, kun mietin, miten saisin enemmän irti harvinaisesta joululahjastani itselleni eli kirjaostoksesta. 

Ajattelin muotoilla jotain lukemastani Instagramin Tarinoihin, mutta teinkin Instagram-päivityksen (muistaakseni) ja siitä ajatus laajeni facebook-albumiksi. Some on siis suuri asia myös kirjaharrastuksessa ja sen virkistämisessä. 

Kaunoa e-kirjoina

Luin tänä vuonna 45 kirjaa, 11 630 sivua. Suurin osa oli e-kirjoja. 

Jäin jälkeen tavoitteestani, joka oli 52 kirjaa. Vuosi on tässä kylläkin väärä ajan määre, sillä aloitin kirjavuoteni jo tapaninpäivänä ja päätän sen vuoden viimeisenä päivänä. Ensi vuonna pätee oikea kalenterivuosi. 

Luin myös muuta kuin tilastoitua, mutta periaatteeni on, että vähänkään tuttujen kirjailijoiden teoksista en kirjoita. Näkökulmani on myös lukemisessa, koska kirjoittaminen on ammattitaitoani mihin tarvitaan lukemista. Äänikirjoja en juurikaan kuuntele.

Lomalla ei lueta?

Vuoden yllätys ja uusi asia oli, että luin kaunokirjallisuutta (14) enemmän kuin dekkareita (10) ja vieläpä kaikkein eniten.  

Kaunokirjallisuus on pitkään ollut minulla lapsipuolen asemassa, mutta tämän vuoden saldo johtunee siitä, että e-kirjat olivat helposti saatavillani. Olin, kuten kirjoitin toisaalla, kuin lapsi karkkikaupassa eli myös hyvän kaunokirjallisuusvalikoiman äärellä jatkuvasti. Suurin osa siitä oli käännöskirjallisuutta. 

Lempilapseni tietokirjallisuus tuli kakkoseksi (13) ja yllättävän hyvin lukutottumuksiini nähden pärjäsi myös omaelämäkerran genre (5).

Viipurin Aalto-kirjasto. Kuva: Sirpa Tarkkinen

Antoisin lukukuukausi oli kesäkuu (4), koska sille sattui eniten parhaimpia teoksia. Vuoden loppua kohden lukutahti väheni, johon en tiedä syytä, mutta laatu parani. 

Määrällisesti eniten luin joulu-tammikuussa ja maaliskuussa (6 kirjaa/kuukausi), vähiten elokuussa (1), jolloin olin lomalla! Toisin sanoen en kuluta dekkareita kesäisin laiturilla, mutta eipä ole laituriakaan.

Maani: Suomi, Italia, Norja, Venäjä

Koen hienoista ylpeyttä, että jaksoin lukea loppuun Ruotsin maahanmuuttoviraston entisen johtajan Mikael Ribbenvik Cassarin paksun ruotsinkielisen kirjan Migration - genom mina ögon. Sääntöihini siis kuuluu, että kirjan saisi myös jättää kesken. Muutamia jäi.

Eniten maantieteellisesti luin kirjoja, jotka sijoittuivat Suomeen (7), toiseksi eniten Italiaan, Norjaan ja Venäjälle (3/maa). Luen paljolti maa edellä minkä huomaa esimerkiksi amerikkalaisuuden kirjallisuuden vähäisyydestä (1) enkä siitäkään edes pitänyt (Tess Gerritsen: Katso lähelle). 

Vuoden 2024 parhaimmat kirjani 

Vuoden 20 parhainta kirjaa ovat alla lukemisjärjestyksessä, mukana myös genret ja tapahtumapaikat siltä osin kuin paikka on oleellinen:

Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi (tieto, Suomi)
Lea Ypi: Vapaa. Kuinka kasvoin vapaaksi maailman luhistuessa (kauno, Albania)
Antti Helin, Kati Häkkinen: Tuhansien hymyjen hotelli (kauno, Thaimaa)
Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla - Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille (tieto)
Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy (kauno, Japani)
Jo Nesbo: Poliisi (dekkari, Norja)
Hannele Cantell: Sekunnit ennen kaatumista (omaelämäkerta)
Antonio Tabucchi: Kertoo Pereira (kauno, Portugali)
Sanaka Hiiragi: Unohdettujen muistojen valokuvaamo (kauno, Japani)
Guillaume Musso: Kirjailijoiden salattu elämä (dekkari, Ranska)
Stine Pilgaard: Metriä sekunnissa (kauno, Tanska)
Karin Fossum: Kuiskaaja (dekkari, Norja)
Tiina Laitila Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit (kauno, Suomi)
Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa (kauno, Norja)
Antti Tuomainen: Palavat kivet; Tappokeli (dekkari, Suomi)
Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa (kauno, Israel/Gaza)
Hanna Kuusela: Syytös - Muuan akateeminen komitragedia (tieto, Suomi)
Aleksei Navalnyi: Patriootti (omaelämäkerta, Venäjä).

Päähenkilö kirjailija Knut on Norjan vastine Mielensäpahoittajalle.

Vuoden paras teos:

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä (kauno, Valko-Venäjä). 

Kuten jopa hyvin lyhyellä matematiikalla huomataan, 45:stä kirjasta edes puolet ei päässyt laaturyhmään. 

Aidosti erottuu harva, mutta erottuvat todella erottuvat ja edukseen jo mainittu albanialainen Lea Ypi - henk.koht. kiinnostaa vapaiden sielujen selviytyminen diktatuureissa. Japanilaisten Toshikazu Kawaguchin ja Sanaka Hiiragin tarinat sisältävät reippaasti sekä mielikuvitusta että historiaa. 

Se, että hypetetty kirjallisuus ei välttämättä osu juuri minuun, ei yllättänyt. Lievä pettymys suosioonsa nähden oli Meri Valkaman DDR-taustainen rakkaus- ja henkilöhistoriakertomus Sinun, Margot. Vieläkin isompi pettymys oli lukuvuoden ensimmäinen, ja oikein siis omaksi ostettu, Satu Rämön Hildur. 

Entä sitten oma lajini eli runous? Huonosti meni, vain kaksi runoteosta osui menneelle vuodelle eivätkä nekään yltäneet listasijoitukseen.

Entä jatkossa?

Tämä kirjallisuudesta kirjoittaminen jatkuu, koska se on lempipuuhaani. 

Vuoden 2025 tavoitekirjojani ovat ainakin Markus Nummen Käräjät (kovasti kehuttu ja ihmetelty miksi se ei yltänyt Finlandia-ehdokkaaksi), Pirkko Saision Suliko ja "projektikirjaksi" Angela Merkelin sivumäärissä mitattuna suurteos Vapaus.

Kovasti kiinnostaa myös Instagram-kontaktini Hannu Mäkelän uusin teos Runouden ylistys, jossa näytöstää olevan myös komeat kannet! Muuten olen erittäin mielissäni kirjallisuuden ja kirjoittamisen näkymisestä visuaalisessa Instagramissa - nämä asiat voi sujuvasti yhdistää.

Tai sitten luen jotain aivan muuta. Mitä vähemmän pakkoja ja velvollisuuksia, sitä voimakkaampi motivaatio ja parempia lopputuloksia.

Määrällistä kirjatavoitetta en tälle vuodelle aseta. Myös sivu per päivä -raportoinnin jätän pois, koska se vääristää, esimerkiksi Aleksei Navalnyin kirjaa luin 2 kuukautta 4 muun kirjan ohella ja näin yhdenkin kirjan pitkäaikainen lukeminen vaikuttaisi koko vuoden laskettuun lukuaikaan harhaisesti.

Tilastointi kuitenkin jatkuu, koska tykkään sen tyyppisestä näpräämisestä ja systemaattisuudesta. Ja onhan se paljastavaa, yllättävääkin kuten tästä vuodesta huomataan.

Olen tyytyväinen, jos joku löytää tästä harrastuksestani itselleen mieluista luettavaa. Tämän(kin) vuoden puheenaiheeseen eli lukemisen vähyyteen sanoisin, että jokaisen pitäisi löytää oma tapansa lukea ja merkitys sille miksi lukea. 

Minulle se on tämä, luetusta kirjoittaminen ja ajatusten jakaminen. 

Mielenmuutos

"Kolme neljäsosaa ihmisen elämästä menee naurettavana olemiseen."
Alina Fernández

Olin siis lujasti sitä mieltä, että matkoilla ei lueta, vaan suuntaudutaan ympäristöön, sen havainnointiin ja kokemiseen.

Matkoilla rajasin lukemisen enimmäkseen ajankohtiin ennen nukkumaanmenoa. Ehkä myös ajanviettoon rannalla ja pihan uima-altaalla, jos aikaa jää, sillä molemmissa se hulahtaa vettä katsellessa.
Varsinkin meren tuijottelu on lempihommaani: se tyhjentää pään tarpeellisesta ja turhasta.

Ensimmäisinä päivinä kuljeskellessani löysin nurkiltani kyltin, jossa ilmoitettiin kirjastosta. Ilman muuta heti tutustumaan tähän käytettyjen kirjojen kauppaan.

Koska karttelen tavaran omistamista, en yleensä harrasta alan liikkeitä. Harrastan kirjastoja, viime aikoina myös vähäisesti kirjakauppoja. 

Täällä kulmakuntani divarin italialainen henkilökunta jo tunnistaa minut, neiti tiskin takana hymyilee iloisesti.



Systeeminsä on että jos ostan kirjan ja vien sen takaisin kauppaan, saan seuraavan ostamani kirjan puoleen hintaan, mikäli valitsen samasta hintaryhmästä. Liikkeessä myös ostetaan kirjoja ja niistä maksetaan 15 senttiä kappaleelta. Kaksi omani olen sinne myynyt.





Tähän mennessä ostettua lähes kuukaudessa: Miika Nousiaisen Metsäjätti, jonka lopetin muutamaa päivää ennen kuin Rautaruukin uutisoitiin siirtyneen ruotsalaisille;
lempidekkaristini Mari Jungstedtin Aamun hämärissä, jossa murhaajan sukupuoli ei yllättänyt taaskaan, mutta kokonaisuus oli inhimillisempi ja dramaattisempi kuin osasin odottaa. Sitä en myy takaisin kauppaan, vaan lahjoitin sen vierailevalle ja kovasti lukevalle kummitädilleni (ehkä vähän vaihtokauppanikin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä).

Parhaillaan on menossa Alina Fernándezin Lähtö - Fidel Castron tyttären tarina. Pidän siitä kovasti, koska tyyli on samanlainen kuin ihailemillani etelä-amerikkalaisilla kirjailijoilla: runsas, runollinen ja tosikin tuodaan eteen paljolla mielikuvituksella. Kirja on myös vahvistanut käsityksiäni: diktatuurin elkeet ja vallanhalu inhimillisen elämän kaikilla tasoilla näyttäytyvät samankaltaisina joka systeemissä. Se on tähän mennessä myös kallein ostokseni (5 euroa). Epäinhimillistä tarinaa on jäljellä muutaman maatamenon verran.




Kaupan hyllyssä minua vielä odottaisi ainakin Teuvo Pakkala, jota en ole lukenut sitten lukion. Kahta Nälkäpeliä harkitsen, olen vähän ennakkoluuloinen nuortenkirjallisuudessa. Seitsemän Veljestäkin on.

Luen vain suomeksi, sillä kirjallisuus on minulle myös väline kehittää äidinkielen taitojani ja kirjoittamistani. Lisäksi vaadin paljon ymmärtämiseltä, nyansseilta, merkityksiltä. Niitä en saa samalla tavoin irti vieraskielisestä tekstistä.

Mutta jos suomenkieliset kirjat eivät kaupassa vaihdu, jää nähtäväksi pitääkö pyörtää tämäkin päätös.

En myöskään tilaa tai osta lehtiä, Suomessa. Mutta täällä maksoin Helsingin Sanomien sunnuntainumerosta kiltisti ja kiihkoissani sen 1,50 euroa Suomen-hintaa enemmän.

Lupaan, että en ota jokaviikkoiseksi tavaksi, mutta lehtikioskin sijainti on tarkasti muistissani.