Kirjavuosi 2024/45: Eristysvanki, Oscar-voittaja Navalnyi ei luovuttanut: "Pimeys väistyy"

 "Kaikkivoipa rikossyndikaattini laajenee", totesi Aleksei Navalnyi vankilassa elämänsä ehtoossa, kun häntä vastaan taas nostettiin erikoisia syytteitä valtiota vastaan. 

Lausahdus on napakka osoitus oppositiopoliitikon kuivakasta ja itseironisestakin huumorista, jota isänmaanrakkauden, sisukkuuden ja resilienssin ohella napsahtelee hänen yli viisisataasivuisesta postuumista omaelämäkerrastaan.  

Muotisana resilienssiä ajattelin Patrioottia lukiessani usein. Kertaakaan Navalnyi ei, edes vankilassa, valita kärsimystä tai olosuhteitaan paitsi kiukustuu silloin, kun jalasta alkaa mennä tunto, selkäkivut ovat sietämättömät ja sairaalaan ei pääse ja sitten kun pääsee, ei siellä ainakaan parannu. 

Navalnyi piti itseään jopa sietämättömissä olosuhteissa etuoikeutettuna: hän sai kasapäin, säkeittäin kannustus- ja ihailijakirjeitä tiedostaen, että on valtava määrä mielipidevankeja tässä maailmassa, jotka eivät saa yhtään ja joita ei muista kukaan. 

Ainoa asia, jota hän selkeästi tuskitteli, oli lastensa syntymäpäivien viettäminen vankilassa: "Millaisen isän mallin annan lapsilleni?". 

Aleksei Navalnyi takana, edessä Ljudmila-äidin sylissä Oleg-veli ja oikealla Anatoli-isä.

Kirjan loppuosa on, luonnollisesti, Navalnyin raportointia vankilasta. 

Aluksi ensimmäisessä paikassa kaikki sujuu mainiosti, vartijoiden ja muiden vankitoverien kanssa hän tulee hyvin toimeen ja hänellä on isot ruokavarastot sellissään, yksinkertainen kokkailu sujuu. Kunnes terveys siis pettää ja loppua kohden olot kovenevat kovan kurin laitoksessa ja lähes jatkuvassa eristyksessä. 

Alkaa määrätietoinen miehen henkinen musertaminen mikä tuntuu lukijasta enteelliseltä, kun tiedämme mitä tapahtui. 

Kirjoittaja, mutta ei esiintyjä

Navalnyi avaa kirjassa koko elämänsä ja uransa kaaren alkaen lapsuudesta kasarmilla, sillä hänen isänsä oli armeijan palveluksessa. 

Myös perhe-elämänsä on väkevästi mukana, sillä uudenaikaisen valtiomieskäsityksensä mukaan myös poliitikon siviilielämän piti olla avointa. Lisäksi perhe oli Navalnyille erittäin tärkeä ja rakkauttaan vaimoonsa Julia Navalnajaan tunnustaa hän kirjassa liikuttavasti.

Navalnyi kutsui ihmisiä barrikadeille ja hämmästeli, kun valtavat kansanjoukot kokoontuivat hänen tilaisuuksiinsa ja asettuivat vaaraan. Navalnyille mielenosoitusten jälkeiset pidätykset olivat normi mikä ei tietenkään pidätellyt häntä.  

Sekin oli uutta ja ihmeellistä Venäjällä, että poliitikko vaivautui Jumalan hylkäämiin peräkyliin puhumaan aidosti kansan kanssa. 

Navalnyi myös jakaa jatkuvasti kiitosta paitsi perheelleen myös tukitiimilleen, työkavereilleen ja naisille, joiden hän uskoo hallitsevan vielä maailmaa. Erityisesti hän mainitsee Lilja Tsanytsevan, joka haluaa ja pääsee johtamaan Navalnyin toimistoa vaikeaan paikkaan, erityisen korruptoituneeseen Ufaan. 

Kun ajattelee Navalnyin karismaa, oli yllättävää, että hän inhosi esiintymisiä ja videointeja, niin luontevasti hän tiktokkaa ja vetää omaa tiistaiohjelmaansa YouTubessa katsoen jäänsinisillä silmillään suoraan kameraan. Asiaansa uskova sinnikäs mies meni laajasti mukavuusalueensa ulkopuolelle, koska isänmaan etu sitä vaati. 

Sen sijaan kirjoittamisesta Navalnyi piti ja hän olikin hyvä kirjoittaja. Patriootti sisältää paitsi päiväkirjaa, myös Navalnyin Instagram-päivityksiä vankilasta asianajajansa kautta ja hänen oikeudenpuheenvuorojaan, jotka ovat pitkiä, paatoksellisia ja puhuttelevia, kyseleviä ja suoria.  

"Harvat asiat ovat virkistävämpiä kuin kävely Jamalissa 6.30 aamulla. Ja miten ihana tuulonen puhaltaakaan pihaan betoniseinästä huolimatta. Vau!" 

En tajunnutkaan, ennen kuin kirjan päähenkilö sen itse sanoi, että hän oli aivan tavallinen ihminen ja juristi, joka ilman mainittavaa maallista omaisuutta ja oligarkkikytköksiä kokosi kansanliikkeen ja Korruptionvastaisen säätiön sekä kehitti älykkään äänestämisen, joka ymmärtääkseni tarkoittaa samaa kuin meillä äänien keskittäminen. 

Navalnyi palasi Venäjälle Saksasta sairaalasta myrkytyksen jälkeen, koska hän rakasti Venäjää. 

Hän ei ainoastaan halunnut, että Venäjä on hyvä, oikeudenmukainen maa, hän halusi, että Venäjä olisi myös onnellinen maa. Hän uskoi, että pimeys poistuu.

Ukrainan sotaa Navalnyi vastusti ja ennusti, että Venäjä syöksee Ukrainan takaisin pysähtyneisyyteen.

Saharovin näköinen mies kuvitteli pahimman

Navalnyi sai vankeusaikanaan Oscar-palkinnon vuonna 2022 dokumentista Navalnyi, josta speksit hän lähetti ilman muuta dokumentin tekijöille, sekä Saharov-ihmisoikeuspalkinnon. Koska Navalnyin huumori oli omaa luokkaansa, hän toteaa olevansa vankilan karvalakkeineen vähän Saharovin näköinenkin. 

Navalnyi eli viimeiset aikansa vankilassa eristyssellissä terroristiksi luokiteltuna, psykopaatin naapurina, joka piti helvetillistä meteliä yötä päivää (tästä on tehty Suomessa teatteriesitys). Navalnyi pärjäsi äärimmäisissä olosuhteissa muun muassa omanlaisellaan positiivisuudellaan ja yrittäen harjoittaa meditaatiota, keskittymällä kuluvaan hetkeen peltipenkillä. 

Hänen positiivisuutensa ei ollut toksista laatua. Hän ei kuvitellut parhainta mahdollista skenaariota vaan pahimman eli sen, että hän kuolee vankilaan. 

Samaan ajattelutapaan kuului sen tiedostaminen, että diktatuurit ovat poikkeuksellisen sitkeitä, jotkut niistä näyttävät jopa ikuisilta. 

Mutta omaksi tehtäväkseen Navalnyi, kommunistisen Neuvostoliiton lapsi, lopulta määritteli "Jumalan ja hänen vanhurskautensa etsimisen".

Patriootin on suomentanut englannista Kyösti Karvonen. 

Aleksei Anatoljevitš Navalnyi (s. 4. kesäkuuta 1976 Butyn, Moskovan alue, Neuvostoliitto - k. 16. helmikuuta 2024 Harp, Jamalin Nenetsia, Venäjä)