Rammstein-radio soi Meksikossa - Ulf Lüdeken "Rammstein - koko tarina" avaa Saksan kiistanalaisimman ja kuuluisimman bändin todellisia taustoja

Kirjavuosi 2026/11

Miten Saksan entinen perheministeri Ursula von der Leyen liittyy Rammsteiniin? 

Von der Leyenin perheministeriö kielsi Liebe ist für alle da -levyn alaikäisiltä. Voiko enää parempaa pukkausta uralleen muusikko saada.

Kölnin hallinto-oikeus purki lopulta kiellon, sillä puolustuksen vastaväitteet olivat vastaansanomattomat. Tästä episodista voisi tietenkin aiheellisesti kysyä alkuperäisen päätöksen tietopohjan perään. Vai onko äkkinäisesti päätelty jotain ulkomusiikillisten seikkojen ja yksittäisten sanojen ja lauseiden perusteella. 

Rammsteinin sisältöä toimittaja Ulf Lüdeke vertaa muutamaan kertaan, myös kosketinsoittajan Flake Lorenzin suulla, julmiin Grimmin satuihin, joista ei tiettävästi ole johdettu murhia tai muita väkivallan tekoja. 

Sentään Richard Wagnerin perikunta ymmärtää sävellysten sinfonisuuden ja on ilmoittanut halunsa yhteistyöhön.  

"Seht ihr mich

Versteht ihr mich

Fühlt ihr mich

Hört ihr mich

Könnt ihr mich hören

(Wir hören dich)

Könnt ihr mich sehen

(Wir sehen dich)

Könnt ihr mich fühlen

(Wir fühlen dich)

Ich versteh euch nicht

Könnt ihr mich hören

(Wir hören dich)

Könnt ihr mich sehen

(Wir sehen dich)

Könnt ihr mich fühlen

(Wir fühlen dich)

Ich versteh euch nicht"

(Rammstein: Ich will)

Rammsteinin periaate ei ole varsinaisesti järkyttäminen kuten kirjan toimittaja Lüdeke monesti tuo esille. Bändin suosion hän selittää perustuvan muun muassa sille, että se pitää peiliä kuulijoidensa edessä ja näin tuo esiin ihmisen primitiivisimpiä pelkoja ja ajatuksia (tai ehkä ministeriö bannasi juuri siksi). Kuulemma miehet pelkäävät naisia enemmän Rammsteinia - päättelemmekö tästä jotain miesten kyvystä katsoa peiliin?  

Suosion taustalla myös on rumpali Christoph Schneiderin mukaan paljon saksalaisen pikkutarkkaa älytyötä. Lisäksi solisti Till Lindemannin sanoitukset hyödyntävät tarkasti runomittaa ja ne tehdään tahallaan monimerkityksellisiksi. Tulkinnallisuus, mikä kuulemma on saksalaisille vaikea asia, johtuu entisessä DDR:ssä muotonsa saaneen bändin taustasta, kun yhteiskunnassa ei ollut ilmaisunvapautta. 

Katolinen verkkolehti löytää Lindemannin teksteistä antropologisia ja teologisia näkökulmia. Veri onkin vahvaa: Lindemannin isä Werner Lindemann oli lastenkirjailija ja äiti, Gitta Lindemann, kulttuuritoimittaja sekä kirjakahvilan pitäjä. Kirjasta ei löydy lähes mitään bändin jäsenten henkilökohtaisesta elämästä, mutta isän ja pojan vaikeaa suhdetta kuvataan aika avoimesti ja yksityiskohtaisesti. 

Myös saksan kielen osuus on suosiossa oleellinen, englanniksi tekeminen on näiltä veijareilta päättynyt vesitettyyn lopputulokseen. Lüdeke esittääkin, mielestäni todella aiheellisesti, että Rammstein ansaitsisi kunniamerkin ja -maininnan saksan kielen edistämisestä. Mikään muu bändi ei ole saanut Madison Square Gardenia laulamaan saksaksi kuten jo aiemmin kirjoitin. Saksalaisten suhde orkesteriin on kuitenkin ristiriitainen ja hyväksyntää on tyypillisesti tullut vasta Amerikan-menestyksen jälkeen. 

Analyyttisyyteen pyrkivässä kirjassa myös peilataan Rammsteinin tarinaa yhteiskuntaan Saksojen yhdistymisen jälkeen. Molempiin liittyy äärioikeistoilmiö. Marssirytmit ja Lindemannin tapa päryttää Hitler-ärrää on poikinut aiheettomia äärioikeistolaissyytöksiä. Aiheettomia siksikin, että Rammsteinin historia on Itä-Saksan punk- ja goottigenressä. 

Sen sijaan esimerkiksi rehellisen ristiriitainen isänmaatilitys Deutschland ei saa kirjassa ainuttakaan mainintaa, minkä aiheuttamista reaktioista ja keskusteluista Saksassa olisin mielelläni lukenut. Myös bändin lanseeraama ironinen brändi Neue Deutsche Härte vastavetona kevyelle Neue Deutsche Wellelle ohitetaan tyystin. 

Erityisen suosittu Rammstein on Latinalaisessa Amerikassa ja Venäjällä, mutta Meksikossa hurmio on omaa luokkaansa. Siellä esimerkiksi soi Rammstein-radiokanava. Nyt onkin osuva aika kirjoittaa tästä, sillä tiettävästi Rammsteinilta on lähiaikoina tulossa Meksikon-kiertueen dokumentti. Siinäpä taas Saksan perheministeriölle huolen aihetta.

Sen sijaan odotettua kiertuetta saadaan odottaa, Flaken mukaan vuosi 2027 ei ole vielä mahdollinen. 

Siihen asti: "Alle warten auf das Licht!"

Kirjan suomennos on Juho Nurmen. 

Kirjavuosi 2025/20: Kananhoito-oppaastako kaikki tosiaan alkoi

"Tulen aina syömään kuivaa leipää, kun toiset nauttivat meheviä, kirkkaita hedelmiä."  

 Helvi Hämäläinen (s. 16.6.1907 - k. 17.1.1998) oli nuorena kova lukemaan, mutta nahkatyöläisisänsä ei arvostanut kauno- vaan tietokirjallisuutta. Tyttärensä kirjapyyntöön Aaro Hämäläinen vastasi kananhoitokirjalla.  

 Toimittaja Suvi Ahola on toimittanut Hämäläisen päiväkirjoista, esseistä, muistiinpanoista ja kirjeistä elävän ja erittäin monipuolisen valaisun kovasta ja ristiriitaisesta kirjailijataipaleesta. Viimeisin tiedonlähde on Hämäläisen kuoleman jälkeen julkaistu Päiväkirjat 1925–1997. Siksi kirjan nimi Mitä Helvi Hämäläinen todella sanoi vastaa sisältöä. 

 Hämäläisen lapsuus oli suhteellisen surkea. Iida-äiti suorastaan vainosi ja pieksi Helviä kuten isäkin, joka rivien välistä kuitenkin vaikuttaa olleen muuten äitiä suopeampi kasvattaja. Myös opettajat kiusasivat ja häpäisivät Hämäläistä muun muassa risaisesta pukeutumistyylistä. Lapsi ei ollut koulun tilanteista millänsäkään. 

  Hämäläinen sai korjattua suhteensa äitiin myöhemmin. Tämä jopa kannusti tytärtään ammattikirjoittamisen jatkamisessa sekä auttoi yksinhuoltajaa, Helvi kun ei osannut laskelmoida miessuhteissaan ehkä samalla tavalla kuin tietyissä kirjoitustöissään. 

 Lukio-opinnot jäivät, kun Hämäläinen sisäisti, että hänen tarkoituksensa oli kirjailijuus. Ahola varoittaakin, että kyseessä oli aito tarinankertoja, jonka taidot joskus venyivät todellisuuden toiselle puolellekin.

 Jo varhaisista päiväkirjan otteista huomaa, että Hämäläinen on omintakeinen kirjoittaja. Päiväkirjat olivat hänelle niin olennaiset kumppanit, että viimeisin merkintä on päivää ennen kuolemaa. Näitä tekstejä Ahola ihailee todeten, että ne ovat "runsauden ja ajankuvan aarrearkku". Otteet Hämäläisen kirjoista kertovat esimerkiksi sotienjälkeisistä köyhäintarkastajasta ja yhteiskunnan ylimielisestä suhtautumisesta vähävaraisiin.  

 Hämäläisen yhteydessä on usein viitattu hänen suhteeseensa Olavi Paavolaiseen kuten nytkin, ja varsin yksityiskohtaisesti, kainaloita myöten. Kuvattuna on myös Hämäläisen intohimoinen suhde luontoon sekä omintakeinen tapa yhdistää luontoa ja erotiikkaa.

 Minut yllätti Hämäläisen raadollinen kyky kuvata sotaa inhorealistisesti ja tuskaisesti:

 haudassa päättömät ja raajattomat nuoret ruumiit, lakki päässä, jossa ei ole aivoja, nuoret, jotka kokivat kauhujen ja raakuuden korkeakoulun rauhan ajan tohtorintutkinnon sijaan. 

 Hämäläinen oli, kuten kirjailijat usein, näkijä. Hän aavisti jatkosodan alkamisen edeltävänä yönä kokien kummallisia kipuja. Ne loppuivat, kun sota alkoi. Uimareissullaan Hämäläinen havaitsi sodantähti Marsin yötä ennen kuin Hitler hyökkäsi Puolaan. 

 Hämäläinen ajatteli itsensä ennen kaikkea runoilijaksi, romaaniensa henkilöitä hän kutsui yhteiskuntaolennoiksi - osuva kuvaus enneunien näkijältä ja yhteiskunnalliselta kommentaattorilta! Kun hän uransa alussa jätti runoja julkaistaviksi Helsingin Sanomien päätoimittaja Waltteri Wihtori Tuomiojalle (kyllä, kansanedustaja Erkki Tuomiojan isä), oli vastauksen odottaminen aikamoista henkistä kärvistelyä. 

 Tuotteliasta Hämäläistä vaivasi sama murheenalho kuin yleensä työläistä: ettei arvosteta ja kunnioiteta ammattilaisena. Suhde WSOY:hyn oli vaikea. Vuonna -57 Hämäläinen kirjoitti kustannusosakeyhtiön toimitusjohtaja Yrjö A. Jäntille sisuuntuneen raivokirjeen, jota ei kuitenkaan koskaan lähetetty.

 En ole Helvi Hämäläinen -asiantuntija. Luin tämän mielenkiinnosta kirjailijan kutsuvaa persoonaa kohtaan. Kirjan henkilökohtainen helmi oli lukijan mukaanpääsy Finlandia-palkinnon jakoon tammikuussa -88. Helpotti, että Hämäläinen sai paitsi 100 000 markkaa myös lopulta ansaitsemaansa kunnioittavaa huomiota. Varsinkin, kun WSOY:n Vilho Viksten oli plaseerattu hänen viereensä Hotelli Tornin espanjalaisessa ravintolassa.  

 Aina yhtä kiinnostavaa knoppitieto-osastoa edustaa fakta, että Ester Toivonen, Miss Eurooppa vuodelta 1934, oli Hämäläisen serkku. Talouttaan paikatakseen Hämäläinen myös kirjoitti hänestä kirjan Annikki Heinän nimellä, Miss Eurooppa: totta ja kuvitelmaa.  

 Minulla meni poikkeuksellisen kauan lukea tämä kirja, aloitin sattumalta Hämäläisen syntymäpäivänä. Vieroittavaa oli vanhanaikainen kieli tekstinäytteissään, joita on paljon. Hellyttävä sen sijaan on Hämäläisen kirje 7-vuotiaalle pojalleen Jussi Haapmanille, jonka Ahola tapasikin Sanomissa, sillä Haapman työskenteli Sanomien arkiston johtajana. Kirjeessä on muun muassa sana "pääkkö" eli pää ja "äinikuinen", liekö virhe vai tuonaikaista puhetapaa. 

 Suurin yllätys oli Hämäläisen nuoruuden kansallissosialismisympatia, joka kohdistui niin sanottuun uuteen ihmistyyppiin ja saksalaiseen kurinalaisuuteen. Se vaihe jäi kuitenkin, onneksi, lyhyeksi ja kääntyi selväksi pasifismiksi ja sodanvastaisuudeksi. Hämäläinen oli sananvapausjärjestö PENin jäsen 30-luvulta alkaen.

 Tämä esimerkki kuvatkoon kirjailijan aidosti ristiriitaista ja ajassa muovautuvaa luonnetta.