Haikaran surulliset siivet Valko-Venäjän yllä

Maailma on niin keskittynyt, ja aiheesta, Ukrainaan ja Gazaan, että Valko-Venäjän diktatuuri lähellämme on jäänyt vähemmille otsikoille.

Muistelen miten Vilnasta olisi päässyt Minskiin, siellä käyneiden mukaan kuulemma todella siistiin kaupunkiin, junalla helposti, ilman viisumihässäköitä. Kukapa sinne enää lähtee.

Vielä vähemmän julkisuuteen mahtuvat sotien ja diktatuurien mikrohistoriat, ihmisten tarinat, vaikka esimerkiksi sotahistorioissa on alkanut korostua myös naisten ja lasten elämät.

Anna Soudakova tekee korjaavan urotyön, sillä tarinansa ulottuu meidän päiviimme asti. Yksityinen ja yleinen yhdistyvät. Esiin astuu myös Svjatlana Tsih’anouskaja, ”kotletinpaistaja” kuten häntä nimiteltiin.

Soudakova käy eleettömän tehokkaasti läpi yhden perheen aikajanan, josta ei tuskaa ja ilottomuutta puutu. Eli kuten kirjailija luonnehti Instagram-tarinassaan: "Valko-Venäjää voi kutsua ikuisen murheen maaksi".

Soudakova myös sekoittaa tekstiin valkovenäjää, mutta se ei häiritse kieltä osaamatontakaan ja ilahduttaa venäjää opiskellutta, koska sanoja tunnistaa. Trasianka on pohjoisvalkovenäläistä murretta, jossa yhdistyvät valkovenäjä ja venäjä. Sen puhujaa pidetään moukkana, tämä tulee selväksi heti kirjan alkuasetelmissa. Asenteen ristiriita häiritsee: miksi murre, joka on osa äidinkieltä ja isänmaata, halutaan häivyttää?

Onneksi on olemassa sitkeitä äidinkielen opettajia, kuten tässä, jonka varjo ja teot ja tuki kulkevat hienovaraisesti läpi tarinan. Myös Soudakova itse on äidinkielen, venäjän ja ranskan opettaja. Rakkaus kieleen kuuluu kauniisti kirjoitetussa teoksessa. Tästä tuli tyylillisesti hieman mieleen Terhi Törmälehdon He ovat suolaa ja valoa.

Heille, jotka ihmettelevät miksi diktatuurin alla kärvistelevät kansat eivät nouse alistajiaan vastaan, jopa syökse heitä vallasta ja rakenna yhdessä yössä länsimaista demokratiaa, Soudakovan kirja olisi sangen terveellistä luettavaa. Sinne vaan rohkeasti mukaan väkijoukkoon poliisin pamputettavaksi, putkaan muutamaksi viikoksi ja mitä kaikkea siellä sitten tapahtuukaan. 

Musiikin ystävät toki tunnistavat tästäkin mikä merkitys Viktor Tsoin Peremenillä on demokratiavallankumouksessa tai sen yrityksessä.

Valkovenäläinen perhehistoria lähenteli kirjana täydellisyyttä. En löydä mitään lisättävää, huomautettavaa tai kiistettävää.

Ja miten kauniisti Soudakova osaakaan päätellä vaikean historiankirjoituksen.

Kirjavuosi 2024/44: Moskovan hankalan naisen taistelu totuudesta

Niille, jotka ovat seuranneet Venäjää ja tai sikäläistä mediaa, ei Vera Politkovskajan kertomus äitinsä elämästä (lähinnä aikuisvuosista) esitä paljoakaan uutta kohtalostaan ja työnsä haasteellisuudesta.

Anna Politkovskaja tunnettiin tinkimättömänä toimittajana ja varsinkin uhmakkaana tsetseenien puolustajana. Tytär mainitsee hänet vaikeana ihmisenä, joka kuitenkin painotti lapsilleen tiettyjä asioita elämässä ja niistä tärkeimpänä ehdotonta koulutuksen merkitystä. 

  

Politkovskaja tiedosti oman luontonsa ja nimittikin itseään "Moskovan hulluksi naiseksi". Hankaluus tarkoitti kumartelemattomuutta, periaatteellisuutta ja omapäisyyttä. 

Toisaalta nämä piirteet palvelivat johonkin mittaan asti yhteiskuntaa. 

Kun Politkovskaja toimi neuvottelijana Moskovan teatterikaappauksessa, hän esimerkiksi osti omilla rahoillaan panttivangeille kanisteritonneittain juomista. Lopputulos oli joka tapauksessa huono kuten muistamme. 

Politkovskaja yritti myös matkustaa Beslanin koulukaappauksesta kuultuaan välittömästi paikan päälle. Juotuaan teetä lentokoneessa hänet yllätti suunnattoman huono olo eikä matka päättynyt aiottuun määränpäähän vaan sairaalaan.

Olen joskus yrittänyt lukea Politkovskajan kirjaa. Se oli raskasta tekemistä, yhtä raskasta kuin ilmeisesti kirjoittajansa luonne. Teksti on heittäytyvää, tunteellista vyörytystä, joka kuvaa julmuudet dokumentaristin tavoin ja kansankielellä. Toimittaja siinä teki työtään ilman pistettä. Hieman tulee mieleen venäläinen kirjallisuuden nobelisti Svetlana Aleksijevits, joka samalla tavoin antaa suoran äänen ihmisilleen, ei niinkään itselleen. 

Edelleen tuskaiseksi Politkovskajan kohtalon tekee se, että hänet hylkäsivät omat ihmiset eli toimittajayhteisö (tämä ei ymmärtääkseni koske hänen esihenkilöään, Novaja Gazetan päätoimittajaa ja rauhannobelisti Dmitri Muratovia). Anna Politkovskaja eli todella yksin työlleen omistautuen. Toisaalta suosion kerääminen ei koskaan hänen tavoitteisiinsa kuulunutkaan.

Kotona ei tuoksunut pulla, vaan kuolemaan käytännöllisesti suhtautuva dokumentaristi-äiti esitteli lapsilleen tärkeitä papereita ja niiden paikkoja laatikostossa. 

Vera Politkovskajan kirjaa äiti-Annasta luin purkautumisena ja turhautumisena. Tytär eli kirjoitushetkellä jossain päin Eurooppaa, tulevaisuus sotkuisen epämääräisenä edessä. Ukrainan sodan alettua pakomatkasta Venäjältä on kirjassa jännittävä pätkänsä. Ukrainan sotaa käsitellään muutenkin paljon, kun fokuksen ajattelisi olevan Anna Politkovskajassa.

Anna Politkovskaja ammuttiin kotitalonsa rappukäytävään Vladimir Putinin syntymäpäivänä vuonna 2006. Kirja ei selitä oliko kyseessä sattuma vai harkittu osuma eikä sitä tiedetä vieläkään, vaikka selvitystyöryhmiä onkin perustettu ja syyllisiä pidätetty.  

Ehkä herkin hetki liittyy porraskäytävään murhan jälkeen, josta Vera löytää jonkun luodinreikään jättämän kukan.

Vaativa teos tämä ei ole. Vera Politkovskajasta itsestäänkin tuli toimittaja, joten teksti on varsin helppolukuista. Muuten taisikin olla lyhyin lukemani kirja tänä vuonna.