Rammstein-radio soi Meksikossa - Ulf Lüdeken "Rammstein - koko tarina" avaa Saksan kiistanalaisimman ja kuuluisimman bändin todellisia taustoja

Kirjavuosi 2026/11

Miten Saksan entinen perheministeri Ursula von der Leyen liittyy Rammsteiniin? 

Von der Leyenin perheministeriö kielsi Liebe ist für alle da -levyn alaikäisiltä. Voiko enää parempaa pukkausta uralleen muusikko saada.

Kölnin hallinto-oikeus purki lopulta kiellon, sillä puolustuksen vastaväitteet olivat vastaansanomattomat. Tästä episodista voisi tietenkin aiheellisesti kysyä alkuperäisen päätöksen tietopohjan perään. Vai onko äkkinäisesti päätelty jotain ulkomusiikillisten seikkojen ja yksittäisten sanojen ja lauseiden perusteella. 

Rammsteinin sisältöä toimittaja Ulf Lüdeke vertaa muutamaan kertaan, myös kosketinsoittajan Flake Lorenzin suulla, julmiin Grimmin satuihin, joista ei tiettävästi ole johdettu murhia tai muita väkivallan tekoja. 

Sentään Richard Wagnerin perikunta ymmärtää sävellysten sinfonisuuden ja on ilmoittanut halunsa yhteistyöhön.  

"Seht ihr mich

Versteht ihr mich

Fühlt ihr mich

Hört ihr mich

Könnt ihr mich hören

(Wir hören dich)

Könnt ihr mich sehen

(Wir sehen dich)

Könnt ihr mich fühlen

(Wir fühlen dich)

Ich versteh euch nicht

Könnt ihr mich hören

(Wir hören dich)

Könnt ihr mich sehen

(Wir sehen dich)

Könnt ihr mich fühlen

(Wir fühlen dich)

Ich versteh euch nicht"

(Rammstein: Ich will)

Rammsteinin periaate ei ole varsinaisesti järkyttäminen kuten kirjan toimittaja Lüdeke monesti tuo esille. Bändin suosion hän selittää perustuvan muun muassa sille, että se pitää peiliä kuulijoidensa edessä ja näin tuo esiin ihmisen primitiivisimpiä pelkoja ja ajatuksia (tai ehkä ministeriö bannasi juuri siksi). Kuulemma miehet pelkäävät naisia enemmän Rammsteinia - päättelemmekö tästä jotain miesten kyvystä katsoa peiliin?  

Suosion taustalla myös on rumpali Christoph Schneiderin mukaan paljon saksalaisen pikkutarkkaa älytyötä. Lisäksi solisti Till Lindemannin sanoitukset hyödyntävät tarkasti runomittaa ja ne tehdään tahallaan monimerkityksellisiksi. Tulkinnallisuus, mikä kuulemma on saksalaisille vaikea asia, johtuu entisessä DDR:ssä muotonsa saaneen bändin taustasta, kun yhteiskunnassa ei ollut ilmaisunvapautta. 

Katolinen verkkolehti löytää Lindemannin teksteistä antropologisia ja teologisia näkökulmia. Veri onkin vahvaa: Lindemannin isä Werner Lindemann oli lastenkirjailija ja äiti, Gitta Lindemann, kulttuuritoimittaja sekä kirjakahvilan pitäjä. Kirjasta ei löydy lähes mitään bändin jäsenten henkilökohtaisesta elämästä, mutta isän ja pojan vaikeaa suhdetta kuvataan aika avoimesti ja yksityiskohtaisesti. 

Myös saksan kielen osuus on suosiossa oleellinen, englanniksi tekeminen on näiltä veijareilta päättynyt vesitettyyn lopputulokseen. Lüdeke esittääkin, mielestäni todella aiheellisesti, että Rammstein ansaitsisi kunniamerkin ja -maininnan saksan kielen edistämisestä. Mikään muu bändi ei ole saanut Madison Square Gardenia laulamaan saksaksi kuten jo aiemmin kirjoitin. Saksalaisten suhde orkesteriin on kuitenkin ristiriitainen ja hyväksyntää on tyypillisesti tullut vasta Amerikan-menestyksen jälkeen. 

Analyyttisyyteen pyrkivässä kirjassa myös peilataan Rammsteinin tarinaa yhteiskuntaan Saksojen yhdistymisen jälkeen. Molempiin liittyy äärioikeistoilmiö. Marssirytmit ja Lindemannin tapa päryttää Hitler-ärrää on poikinut aiheettomia äärioikeistolaissyytöksiä. Aiheettomia siksikin, että Rammsteinin historia on Itä-Saksan punk- ja goottigenressä. 

Sen sijaan esimerkiksi rehellisen ristiriitainen isänmaatilitys Deutschland ei saa kirjassa ainuttakaan mainintaa, minkä aiheuttamista reaktioista ja keskusteluista Saksassa olisin mielelläni lukenut. Myös bändin lanseeraama ironinen brändi Neue Deutsche Härte vastavetona kevyelle Neue Deutsche Wellelle ohitetaan tyystin. 

Erityisen suosittu Rammstein on Latinalaisessa Amerikassa ja Venäjällä, mutta Meksikossa hurmio on omaa luokkaansa. Siellä esimerkiksi soi Rammstein-radiokanava. Nyt onkin osuva aika kirjoittaa tästä, sillä tiettävästi Rammsteinilta on lähiaikoina tulossa Meksikon-kiertueen dokumentti. Siinäpä taas Saksan perheministeriölle huolen aihetta.

Sen sijaan odotettua kiertuetta saadaan odottaa, Flaken mukaan vuosi 2027 ei ole vielä mahdollinen. 

Siihen asti: "Alle warten auf das Licht!"

Kirjan suomennos on Juho Nurmen. 

Ich bin ein Germanist/2: Yksi kuukausi germanistina - näennäisen hyödyttömiä valintoja

 Oulussa on Suojuoksunpolku Kemintien varrella, eikö ole suloinen nimi kerrassaan. Käänsin onnikassa rallisaksaksi: Sumpflaufweg. 

 Saksassa on maailman pienin hotelli, Eh'häusl Hotel Ambergissa, joka majoittaa kaksi asukasta kerrallaan. 

 Saksassa on kolme r-kirjainta, vähemmän kuin venäjässä ässiä. Yksi r on niin hankala, ettei edes itävaltalainen osaa sitä ääntää, sillä Itävallassa r äännetään kuten suomessa. Alueellisia vaihteluja siis on; Pohjois-Saksa on kuulemma ärrissään mahdottomin. Saksan r-vaihtelu ja sorahtelu tuli minulle aivan berliiniläislehmuksen takaa.

 Muistelen myös, että tästä ärrästä on tehty kummallisiakin johtopäätöksiä: Rammsteinia on syytetty äärioikeistolaisuudesta, koska Till Lindemann kuulemma ääntää ärrän kuin eräs itävaltalaislähtöinen valtakunnankansleri äänsi. (Vastineeksi bändi sitten teki yhden parhaimmistaan, Links 2 3 4.)

 Se miten hyvin oppii ääntelemään vierasta kieltä riippuukin sitten musikaalisuudesta. 

 Suusta puheenollen: ensimmäinen nykymuotoinen hammastahna kehitettiin Saksan Dresdenissä. Muita kuuluisia dresdeniläisiä ovat suodatinkahvin kehittäjä Melitta Benz sekä Rammsteinin kitaristi Richard Z. Kruspe ja rumpali Christopher Schneider.

 Unohdan sen liikealan kansainvälisen viestinnän ja vaihdan ns. yleislinjaan. Eihän minun tarvitse enää ajatella järkeviä urasuunnitelmia vaan voin alkaa vaikka aivan höpötätiksi, kunnon humanistiksi mitä eittämättä kahdella humanistitutkinnolla sitten joskus olenkin jo lähtökohtaisesti. Sivuaineeksi aate- ja oppihistoriaa á la Matti-Johannes Koivu sekä mahdollisesti kulttuurientutkimusta. Aijai. Firmat eivät varsinaisesti jonota ovellani, tai Linkkarissani, rekrytoimaan, mutta fokukseni onkin muualla kuten työelämänjälkeisessä työelämälähtöisyydessä ja toki mielihyvässä. 

 Sitä paitsi näennäisessä hyödyttömyydessä saattaa piillä suuren uuden alku ja aito hyödyllisyys. Toki voi olla piilemättäkin, da liegt es, siinähän se on vallassaan. 

 Ja mielen vaihtohan taas tarkoittaa gradun aiheen vaihtoa, joka tällä kertaa liittyy lähtökohdiltaan Hessenin Hanauhun. Tietty logiikkakin, tai pieni sattumus, aiheessa on elämänvirrassani, mutta siitä hyvin paljon myöhemmin. 

Sunnuntain rönttönen ja mahdoton suoritus Madison Square Gardenilla

 Taneli Mäkelää muuntaen: tämä ei ole kuhmolainen leivos nimeltään rönttönen, tämä on eväs lähitulevaisuuteen. 

 Ostin eilen Tervatöpinöiltä ja nautin tänään viimeisenä kesäsunnuntaina samalla, kun katsoin dokumentin Rammstein In Amerika. Tunnustan, että espanjankielisin tekstein, en ota (itä)saksasta (vielä) selvää. Puheensa poikkeaa erittäin paljon bändin muuten todella selkeästä artikulaatiosta. 

 Häkellyttävämpi kuin osasin odottaa. Pidätys Salt Lake Cityssa siveellisyyssäännöksiin vedoten mikä amerikkalainen moralismi eurooppalaisia kovasti taas hämmästytti (ja tämä siis Obaman aikana, miten kävisikään nyt). 9/11 vaikutti orkesteriin dramaattisesti, yksi lähti kiertueelta kotiin. Meksikossa meni täydeksi kaaokseksi yleisöhysterian takia. Mobyn kommentti kuinka eurooppalaiset pitävät 10 esiintymisen keikkaa "kiertueena", kun maassa amerikkalaiset bändit tekevät yleensä 400 keikkaa per kiertue. 

 Paluu Amerikkaan: Richard Z. Kruspe (kitaristi, joka myös jonkin aikaa asui New Yorkissa, nykyisin perhesyistä Berliinissä kahden studion lokaatiossaan) tilitti kuinka saksalainen aina tuntee syyllisyyttä alkuperästään, mutta Amerikassa hän pystyi tuntemaan siitä ylpeyttä: "luotettavuutta ja täsmällisyyttä arvostettiin". 

 Samasta haastattelupätkästä tajusin osasyyn sille miksi Rammstein vetoaa tällaiseen erittäin aikuiseen naiseen, joka ei ole vuosikymmeniin jaksanut innostua tosissaan mistään orkesterista: Kruspe sovitti teknisesti tietynlaisella vyöllä soittamisensa sydämenlyöntiinsä. 

 Lopulta Rammstein on ainoa saksalainen bändi, joka on esiintynyt Madison Square Gardenilla loppuunmyytynä. Iggy Popp oli vaikuttunut. Ei isoa skriiniä, ei englantia vaan saksaksi. Kiefer Sutherlandin sanoin: se on periaatteessa mahdoton suoritus. Onko siis niin, että sukses on sukses vasta Amerikan-suksesin jälkeen. Saksassahan asenne Rammsteinia kohtaan muuttui myönteisemmäksi ellei jopa kunnioittavammaksi vasta tämän jälkeen.

 Und dann, zur Sache. Mistä päästäänkin asiaan. Huomenna se alkaa, viiden vuoden rutistus, tai ainakin kolmen. Tositöpinät saksan käytännön kieliharjoituksilla. Dokumentti vahvisti ja heikensi kandi- ja tai gradutyön ajatustani, joita minulla on paljon, zu viel. Kaikkea en kyllä Rammsteinin materiaalista kertakaikkiaan ilkiä akateemiseen lopputyöhön ylöskirjoittaa tai analysoida, mutta toisaalta yhteiskunnallistakin ajatusta siitä riittäisi paljon ellei jopa riittävästi.

 Ja tässä se ehdoton lempivetoni, jonka kuuntelen useita kertoja päivässä, etenkin huonoina hetkinäni. Etenkin näin Pariisin-live-esityksenä. 

Kirjavuosi 2025/1: Teollisuusmetallimuusikon lakoniset varhaismuistelmat

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin lukemastani kirjasta unta. 

Ehkä vahva vaikutus johtui samoista kosketuspinnoista, joita meillä kirjoittajan kanssa on suhtautumisessa elämän ilmiöihin, joista yksi on heti kirjan alussa mainittu marraskuun ihailu.
Sekä urheiluvastenmielisyys ja tapa ottaa valokuvia kävellessä.
Syömisen ja käsin tiskaamisen rakastaminen.
Erojakin toki on kuten päähenkilön rakkaus vanhoihin autoihin ja kissoihin.

Rammsteinin kosketinsoittaja Christian "Flake" Lorenz on tyylikäs ja älykäs, vähäeleinen ja ironinen kirjoittaja. Kirjan nimi tulee siitä, että kosketinsoittajaa arvostetaan Lorenzin mukaan vähiten bändien jäsenistä.

59-vuotias Lorenz tarinoi kattavasti miten hänestä yleensä tuli kosketinsoittaja. Myös omat neuroosinsa kuten pakkomielteet ja lento- sekä esiintymispelkonsa, änkyttämisen ja rankahkon koulukiusaamisen Lorenz kontekstoi suoraan tekstiin, mutta ilman sentimentaalisuutta, toteavasti.

Oma tutustumiseni ja sitä kautta vahva ihastumiseni Rammsteiniin alkoikin Lorenzista, kun näin Netflixin dokumentin Rohwedder - täydellinen rikos. Siinä Lorenz kertoo Saksojen yhdistymisen aiheuttamasta pettymyksestä ja puolustaa kotimaataan Itä-Saksaa kuten hän tekee myös kirjassaan. Lapsuus olikin Lorenzille kulta-aikaa, sillä hän arvosti itäberliiniläisen kodin turvallisuutta. 

Tämän muusikkomuistelman viitsii lukea, vaikka ei olisikaan kiinnostunut teollisuusmetallimusiikista tai Deutsche Neue Härtistä, muusikkouden yksityiskohdista kuten rankasta juomisesta ja levottomasta bändielämästä, sekavista asumisolosuhteista tai kosketinsoittimien erikoisuuksista. Rammsteinista Lorenz kirjoittaa prosentuaalisesti kaikkein vähiten, mutta kauniisti ja lämmöllä. Samanlaiseen seesteisyyteen ja hyvään oloon kirja myös päättyy. 

Lorenzin hitsautuminen kosketinsoittajaksi on monipolvinen juttu. Alku ei tietenkään ollut helppo eikä varsinkaan esiintymispelkoiselle, mutta halu soittaa bändissä oli hänelle koko elämä.

Kirjoittaminen voi olla myös tällaista itseprojektiota mistä nyt käy ilmi, että Lorenzin tyyli elämässä on puskea eteenpäin, vaikka kaikki kaatuisi syliin kuten omatekemä kosketinsoitinteline. Puskemiseen sekoittuu kiltin ihmisen impulsiivisuutta ja talousasioiden hallitsemattomuutta. 

Kirjaa värittävät Lorenzin lapsuusajan piirustukset sekä valokuvat maailmalta ja autoista, joita Lorenz on käveleskellessään ottanut. Autoihin Lorenzilla on syvällinen suhde, vaikka hän ei mikään teknikko olekaan. Ennemminkin omaelämäkerta vahvistaa kirjoittajansa luontaista boheemia persoonallisuutta.

Teksti saa ihan oikeasti myös nauramaan huumorille, joka on lakonista, arkipäiväistä hurjissakin tilanteissa. Ne Lorenz muovaa tragikoomisiksi: 

"Makasin tiellä auton vilkku suussa" (auto-onnettomuuden yhteydessä). 

Hillittömästi minua nauratti myös tapaus, jossa Lorenz, joka pitää itseään kömpelönä, oli kaatunut Prenzlauer Bergissä. Bändikaveri oli nähnyt tapauksen, mutta ei tunnistanut henkilöä ja oli kertonut bänditreeneissä kuinka oli nähnyt juuri tuossa paikassa vanhuksen kaatumisen. 

Tästä Lorenz vetää johtopäätöksiä pukeutumisensa nykyaikaisuudesta, mikä ei hänelle koskaan ole kovin olennaista ollutkaan. 

Teoksen on kääntänyt Miika Kupiainen.