Punainen Beethoven -sarjakuvaromaani tekee kunniaa Šostakovitšille, venäläiselle sielunmaisemalle ja Stalinin ajan toisinajattelijoille

 

Mahdollisimman vähän tylsää kuuden ruudun tekniikkaa, se oli Aapo Kukon periaate Punaisen Beethovenin luomisessa. Kuva: Sirpa Tarkkinen

Venäläissäveltäjä Dmitri Šostakovitšin syntymästä tulee syyskuussa kuluneeksi 120 vuotta. Oululainen sarjakuvantekijä ja käsikirjoittaja Aapo Kukko on julkaissut tästä yhdestä maailman kuuluisimmasta säveltäjästä yli 400-sivuisen sarjakuvateoksen Punainen Beethoven.

Kukon tie kohti Šostakovitšin (1906–1975) elämää lähti kulkemaan Helsingin Sanomien edesmenneen musiikkikriitikko Seppo Heikinheimon kirjasta Mätämunan muistelmat (1997). Sen alussa puhutaan venäläissäveltäjästä ja häntä myös siteerataan monessa kohdassa. 

Sen jälkeen Kukko innostui lukemaan Heikinheimon kääntämät amerikanvenäläisen musiikkitieteilijä Solomon Volkovin Šostakovitš-muistelmat. Kukko vaikuttui kirjasta suuresti ja palasi takaisin säveltäjän pariin, kun aika oli kypsä.

Turvana makaaberi, musta huumori

Sarjakuvaromaanin luomisen kautta Kukko halusi muutenkin tutustua neuvostoliittolaisen taiteen ja klassisen musiikin historiaan.

Samalla avautui tuon ajan arvaamattomuus: yllättäen saatettiin taiteilija, kuten Šostakovitš, pudottaa isosta asemastaan korkealta jalustalta. Se lisäsi pelkoa ja kauhua omasta elämästä terrorin yhteiskunnassa.

Kukko myös havahtui säveltäjän monipuolisuuteen, sillä kyseessä oli klassisen musiikin säveltäjä, joka esimerkiksi loppuvuosinaan kävi katsomassa Lontoossa Andrew Lloyd Webberin musikaalin ja piti jazzista. 

Nuoruusvuosinaan Šostakovitš säesti mykkäelokuvaesityksiä, mikä edellytti laajan musiikillisen repertuaarin tuntemista.

”Šostakovitšin teoksista erottuu toisinaan makaaberi, musta huumori, ja se olikin säveltäjälle myös selviytymiskeino Stalinin ajassa. Toinen tekijä, mikä piti Šostakovitšin hengissä, oli elokuvateollisuus, vaikka Volkovin muistelmien mukaan säveltäjä ei arvostanut elokuvaa ollenkaan vaan se oli hänelle teollisuutta. Mutta Stalin arvosti elokuvaa.”

Ja siksi Šostakovitš sävelsi elokuvia.

Kuvat virtaavat kuin musiikki

Punaista Beethovenia varten Kukko sai Taiteen edistämiskeskukselta yksivuotisen apurahan. Kirjan kustantaja on turkulainen Zum Teufel.

Tekijä on tyytyväinen, että sai kustantajalta jopa kirjan kerrontaa parantanutta kustannustoimittamisen apua.

”Harvinaista, mutta nyt en vaihtaisi kirjasta mitään.”

Kaikki yli 400 sivua Kukko hahmotti sarjakuvateokseensa aukeamittain.

”Mahdollisimman vähän tylsää kuuden ruudun tekniikkaa. Siellä saattaa olla esimerkiksi yksi ruutu per sivu eikä ruuturajoja ole piirretty ollenkaan. Kuvakerronta sujuu ja virtaa vuolaasti ja siitä tulee kertomuksen musiikillisuus. Sinfoninen ratkaisu tulee siitä, että luvut ovat eri pituiset.”

Näyte Aapo Kukon teoksesta Punainen Beethoven (Zum Teufel 2026)

Yllättäen Kukko tunnustaa, että koko Punainen Beethoven rakentuu Anna Ahmatovan (1889–1966) runon ympärille. Kukolla sydänjuureen asti mennyt runo on Anneli Heliön suomentama Musiikki, jonka Ahmatova on omistanut Šostakovitšille 1950-luvun loppupuolella.

”Minun piti tehdä 450 sivua kirjaa, jotta pystyin yhtä vaikuttavaan tulokseen kuin Ahmatova yhdessä runossa. Siinä on ajatus koko tuosta kirjasta ja taiteen merkityksestä, eli miten taide on auttanut toista ihmistä. Jos en olisi tätä runoa löytänyt, ei kirjastakaan olisi tullut noin voimakasta.”

Sekaan neuvostohuumoria

Vaikka venäläisyys ja venäläisten taiteilijoiden esiin nostaminen herättävät nykyisin voimakastakin polemiikkia, ei Kukolla ollut asennoitumisvaikeuksia.

”Šostakovitš on ollut kuolleena jo noin 51 vuotta, ja että häntä syytettäisiin siitä, mitä nyt tapahtuu, ei ole oikeasti relevanttia. Nyt kun Stalinin valkopesu on alkanut Venäjällä ja osin länsimaissakin, että siinäpä hyvä vahva johtaja, niin siihen väliin pitää saada kiila eli nostaa esiin juuri taiteilijoita, kuten esimerkiksi Šostakovitšia ja Ahmatovaa. He ovat olleet Stalinin aikaan toisinajattelijoita ja joutuneet kärsimään siitä.”

Ukrainan sota alkoi Kukon tehdessä teostaan.

”Silloin Putin ärisi jossain, että lännessä vihataan venäläistä taidetta, kuten Šostakovitšin musiikkia. Oikeasti sekä Šostakovitš että Pjotr Tšaikovski ovat soitetuimpia lännessä. Venäläiset ovat aina tienneet, että yhteisössä ja taiteessa on voimaa, mutta monesti asiat on pitänyt sanoa peitellysti ja pukea satiirin kaapuun. Ja siinä venäläiset ovat mestareita. Tähän omaan teokseenkin olen yrittänyt saada mukaan neuvostohuumoria, sillä välillä tuntuu, että lännessä unohdetaan venäläisten huumorintaju. Enemmän ankeus lyö sieltä meille kasvoille.”

Seuraavaksi naisten työleirille?

Šostakovitšin musiikkia Kukko kuvailee matkaksi, jonka jälkeen olo tuntuu kuin fyysisen ponnistuksen tehneeltä.

”On uskomatonta, että joku pystyy tekemään sellaista musiikkia sellaisissa olosuhteissa. Taiteen valtakunta on vapaa ja se pitää myös pitää sellaisena. Näille diktaattoreille ei saa jättää taiteilijoita koristekuviksi, jotka he voivat halutessaan ottaa esiin isänmaallisen paatoksen tarpeisiin.”

Kukolla pyörii mielessä seuraavaksi aihe jatkosodan naisten työleiristä, josta tehdään nykyaikana elokuvaa.

”Se ilmentäisi minulle ominaista tekoälyvastaisuutta ja henkisi tätä nykyaikaista taiteen ja sivistyksen vastaisuutta satiirin ja hyvän käsikirjoituksen kautta.”

Kukolla on tiedossa lähdekirjakin, Pekka Niirasen Työleirien saaristo (2022). Siitä käy ilmi, että työleirejä oli ympäri Suomea, ja vaikka dokumentit muutoin sodan jälkeen hävitettiin, naisten päiväkirjat ovat säilyneet.

”80 mottia kun hakkaa halkoja, pääsee vapauteen. Työleirin naiset saattoivat laulaa kevätaamuna italialaista iskelmää työskentelynsä lomassa”, sanoo Kukko.

Punainen Beethoven -kirjasta on esillä näyttely Oulun sarjakuvakeskuksessa Valveella 22. huhtikuuta asti.

Juttu on alun perin julkaistu Mun Oulu -verkkomediassa 21.3.2026.

Kirjavuosi 2026/6: Punaisen Beethovenin pelon hikipisaroista syntyy sinfonia

Joitakin asioita tulee säännöllisesti mietittyä ja nyt taas kuten että miten säveltäjä Dmitri Dmitrijevitš Šostakovitš (1906 - 1975) selvisi Stalinin Neuvostoliitossa. 

Ehkä tuurilla, noudattamalla näennäisesti sääntöjä sekä kirjoittamalla musiikkinsa niin, että se sisälsi yhteiskunnallisia viitteitä, joita kuulija osasi kuunnella, tai sitten ei?  

Oululaisen Aapo Kukon tuore Punainen Beethoven taitaa olla niitä harvoja sarjakuvateoksia, joita on tullut luettua. Esipuheessa hän kiinnostavasti, sanataiteellisen ansiokkaasti esittelee lähtökohtia, jotka johdattivat luomiseen. Ihan kylmästä Kukko ei siihen alkanut. 

Pidän tätä rohkeanakin vetona, sillä nykyaikana voi joutua puolustelemaan elävien ja kuolleiden neuvostoliittolaisten ja venäläisten taiteilijoiden esiin nostamista. Toivon toki, että Punainen Beethoven ymmärretään vastalauseena kaikenlaisille ukkojen diktatuureille, heitähän edelleen maailmasta riittävästi löytyy, ja että teosta luettaisiin etunojassa kunnioituksena henkisesti massiiviselle säveltäjälle, taiteelle, musiikille. 

Säveltäjä oli ja ei ollut Stalinin suosikki, vähän vuodesta ja tilanteesta riippuen. Ei tuntunut turvalliselta, kun Pravda-lehdessä Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth (1936) tuomittiin "sekasotkuksi" (сумбур). Sarjakuvien ruuduilla säveltäjämestarilla pisaroi usein tuskan ja pelon hiki otsalla sekä valveilla että unessa. 

Tukiverkot eli kotielämä Šostakovitšilla oli kunnossa, se oikeastaan korostuu tarinassa kuten ystävyydenkin hetket säveltäjä Aram Hatšaturjanin, runoilija Anna Ahmatovan sekä Stalinin vainoissa lahdatun marsalkka Mikhail Tukhachevskyn kanssa. 

Lisäksi säveltäjästä ja sävellyksen professorista tuli Galinan isä ensimmäisestä avioliitostaan fyysikko Nina Varzarin kanssa. Kolmas vaimo, filologi ja kustannustoimittaja Irina Supinskaja oli topakka miehensä tukija. Maksim-pojan kanssa vaikutti olevan hyvät, läheiset ja avoimet välit.  

Sarjakuvasinfonia puhuttelee yleensä kulttuurihistorian ja poliittisen historian ystäviä ja osaltaan vahvistaa niitä käsityksiä ja tietoja, joita tuosta ajasta ja taiteilijoiden osasta siinä tiedetään. Mustavalkoinen on asiallinen väri 30-40-luvun kauhun terrorin kuvaamiseen ja käärme NKVD:n symboliksi. 

Ankara tupakoitsija kuoli keuhkosyöpään. Alun perin pietarilainen Šostakovitš on haudattu Moskovaan. Hänen syntymästään tulee syksyllä kuluneeksi 120 vuotta.

Klassisen musiikin toimittaja Jaani Länsiö on laatinut perusteellisen jälkikirjoituksen, joka taustoittaa problematisoidenkin säveltäjän teosten yhteiskunnallisia taustoja.

440-sivuinen teos on jo ennakkotilattavissa Zum Teufel -kustantajalta. 

Kirjavuosi 2025/26,5: Taas sekavasti ja vauhdikkaasti naapurista

 "Me joudumme selviämään tässä oudossa, itsekkäässä, pelkurimaisessa Euroopassa. Samaan aikaan Venäjällä kylvetään perunaa."

 Nyt teen jotain sellaista mitä en ole tehnyt koskaan ennen, koska sellaistakin täytyy tehdä, mutta ennen kaikkea siksi, että en enää jaksa lukea tätä kirjaa ja haluan siitä eroon. 

 Siltikin, vaikka uskallankin tässä vaiheessa lukuvuotta väittää, että Suuri Gopnik - Merkintöjä kuolleesta ja elävästä Venäjästä on käännöskaunon tämän syksyn Tapauksia monien sekä koti- että vieraskielisten Venäjä-kirjojen joukossa. Sekava ja vetävä. 

 Rankka kuten Venäjäkin on, ja siksi tämä pitikin lukea nyt. Minä siis jätin kesken, mutta sanon sanasen, koska pääsin lähes 60 lukuprosenttiin yli 500-sivuisessa kirjassa. Paljon on rasittavuudessaan laskettava tyylilajin eli maagisen realismin osaksi. Viktor Jerofejeville kansakunta ja hallitsija ovat yhtä ja silloin hurvitellaan koirana ja juodaan kissashampanjaa.

 Jerofejev asuu Saksassa, missäpä muualla, ja viisas varotoimenpide se onkin kaltaiselleen valtaa ja vähän koko maatakin karnevalisoivalle sanataiteilijalle. 

 Liikkeelle lähdetään Ukrainasta missä henkilö, oletan, että Gopnik itse, pakotetaan sairaalassa pötkötellessään synnytysosastolle todistamaan pommituksen traagista seurausta. Nämä rivit avaavat sotaa ja pahuutta lähes yhtä paljaasti kuin dokumentti Mariupolin valtaamisesta. 

 Gopnikin voisi kääntää katuhuligaaniksi. Kieli on tarkoituksenmukaisen karkeaa, reippaasti haistatellaan, ja kerronta unenomaista, absurdia: siellähän Stalin synnyttää vessanpönttöön pientä toukkaa. 

  Kirja koostuu erilaisista tyylijaksoista, sekavimmista ja asiallisemmista ja niissä kirjailijamme pääsee niihin kuuluisin tärkeisiin pöytiin, joko mielikuvituksessaan tai todellisuudessa, kuten Macronin vastaanotolle Elysee-palatsin. Jerofejevin isä myös oli diplomaatti-kulttuurineuvonantaja, mikä takasi perheelle ahtaat asuinolot 1600-luvun palatsissa Pariisissa. 

 Venäjän absurdista meiningistä kertoo että kun isästä tuli Gromykon puhelinsoitolla ulkoasianministeriön virkamies, hänen piti luvata pitäytyä kanssakäymisestä ulkomaalaisten kanssa. Isä toimi myös Unescon varapääjohtajana. 

 Perhesuhteet ovat toki monimutkaiset, varsinkin kirjailijuutta vähättelevään äitiin ja huikentelevaiseen O-siskoon.   

 

 Gopnikista itsestään puhutaan vähemmän kuin luulin.  

 Se mikä minua venäläisessä nykykirjallisuudessa usein riepookin on useiden liian monien kuten satojen sivujen verran samoissa asioissa vellominen, tosin surkeudestakin tehdään jotenkin hupaisaa, ehkä se liittyy venäläiseen huumorikäsitykseen ja selviämiseen. 

 Kuitenkin jokainen ulostulo arkielämästä Venäjällä on joka tapauksessa tervetullut, sananvapauden ja jonkinasteisen realisminkin ja tiedonsaannin merkeissä. 

En tiedä kiinnostaako ketään enää ns. venäläinen todellisuus, mutta itse olen sen ehkä käsittänyt parhaiten elokuvasta Leviathan (tullut usein Teemalta) missä korruptio raatelee kansalaisen valaisten samalla ystävyyden ja perheen merkitystä noissa olosuhteissa.  

   Teoksen on kääntänyt Pauli Tapio. Iso työ, sekä sivumäärissä että sisältötyössä: Sutkisanteri, vallan mielistelijä, mistähän sanasta tällaiseen on päädytty, kiinnostavaa. 

 Ihmettelen, että kansallisuudet kirjoitettiin isoilla kirjaimilla ja myös väärin tyyliin Etelä-Afrikkalaiset. Eittämättä tyylikkäässä kokonaisuudessa tällainen virheellisyys ärsyttää.

 Mutta siis: laatuteos, jonka kyllä erottaa, ei takaa sitä, että sen jaksaisi lukea. Varsinkaan nyt, kun aikaa on aiempaa vähemmän. 

 

Kirjavuosi 2025/9: Kuvittele Ioseb Besarionis dze Jughasvili, pahaenteinen gruusialainen nimi, kansankomissaari cembalon takana

 "Lampaat ovat vankeja, vaikka liikkuvat vuorenrinteillä vapaina. Paimen on vartija, tarpeellinen niin kauan kuin paimennettavat eivät ymmärrä olevansa sisimmältään vapaita."

  Ioseb Besarionis dze Jughasvili. Komea gruusialainen nimi, joka kalskahtaa tumman pahaenteisesti. Josif Dzugasvili taitaa olla se tutumpi versio diktaattorien aikakirjoissa. 

 Kahdesta kirjasta olen oireillut näiden kahden lukuvuoden aikana. Toisesta näin unta. Tämä kahdesti palkittu Suliko sai minut voimaan lähes pahoin Neuvostoliiton pelon ilmapiirissä. Musta auto kadulla saa kansalaisen katoamaan verhoihin ja varjoihin. 

 "Kuinka kauan moskovalaisella kestää avata ovi näinä aikoina", virnuili dze Jughasvili. 

 Kuuntelin huonosti aiemmin äänikirjana tämän. Hienointa oli runoilija Akaki Tseretelin kirjoittama gruusialainen kansansävelmä Sulikosta, jonka Pirkko Saisio itse lauloi. (Suomalaiset sanat Eila Pellisen levytykseen teki muuten Rauni Kouta eli Reino Helismaa.)

 Suliko on lähes runomuotoinen tarina Josif Vissarionovitš Stalinin päivittäisistä ajatuksista ja vainoharhaisista peloista sekä ihmisärtymyksestä, ja minulle ehkä kauneimmin kirjoitettu kirja konsanaan. Tähän mennessä myös paras näistä kahdesta lukuvuodesta. 

 Toivon, että tätä luetutetaan luovan kirjoittamisen ja sanataiteen kaikissa opinnoissa. Eikä tekisi pahaa irroitella tämän parissa poliittisen historian opiskelijoidenkaan. 

  Onhan se, kirjoittaa nyt runollinen kirja kansansa nälkäänkin tapattajasta, joka tässä ruokaa ja viinaa rakastaa ja herkästi itkee. Kirja palkittiin kahdesti samalla viikolla helmikuussa tänä vuonna. Aiheesta. 

 Sulikon anti myös innoittaa. Jälleen kerran seisahdumme vaikuttuneina sen tosiasian eteen, että kirjallisuuden ja kirjoittamisen maailmassa mahdotonta ei ole mikään. 

 Vaikka fiktiossa eletäänkin, kohdataan myös todellisia historian tapahtumia: mallityöläisen haku ja valinta eli Andrei Grigorjevitš Stahanovin löytäminen ja valokuvaus, runoilija Vladimir Vladimirovitš Majakovskin ja Stalinin vaimon ja sihteerin Nadežda Sergejevna Allilujevan itsemurhat sekä Suomen itsenäisyyden myöntäminen sekavassa Smolnassa (jonka rauta-aidan takana kävin itsekin myöhemmin harhailemassa). Kansallisuuksien komissaari Stalinin ja puheenjohtaja Vlamidir Iljits Uljanovin keskusteluissa on ilkamoivaa dynamiikkaa, joita Vova vei. 

 Moni vallassaan suuri johtaja, kuten Josif Vissarionovitš, inhosi mielistelyä. Hän myös poti ihmisinhoa, ja ainoa jota Stalin rakasti, oli Suliko, tuota mielen hahmotonta, vielä kuolemansa jälkeenkin. 

  Paljon pitää tietää ja kuvitella miltä Gruusiassa näytti kesäiltana, kun pikku-Ioseb liukuu uimaan Mtkvari-jokeen piikkipaatsamien välistä ja kohtaa taivaalla kuvajaisena lohikäärmeen. Tai miten ympäristöään tarkkailee kuollut mies. 

 Kun tytär oksentaa konvehdit isä-Josifin tohveliin, tulee uusien tohvelien tuumailusta hetkeksi mieleen Veikko Huovisen Joe-setä. 

 Aistin pilkahduksen huumoriakin, kun Stalin lähtee seisomaan Leninin mausoleumin jonoon valeasussa mukasokeana kuuntelemaan kansalaisten mielipiteitä. Eihän siitä mitään tullut paitsi Sosolle raivoa ja pahaa mieltä.

 Voi Abram Pantšenko! Kunpa et olisi alkanut kyselemään pöydän virkaa toimittaneen cembalosi perään! Olisit ennättänyt portista tielle! 

 "Kaikki on hyvin, kaikki on oikeudenmukaista. Mikä on tehtävä, se on tehtävä", rauhoittelee Allilujeva itseään miehensä sanoilla, kun katsoo ikkunasta kenttäoikeudenkäyntiä, Stalinin johtamaa Pantsenkon kuulustelua Latviassa.