Nyt teen jotain sellaista mitä en ole tehnyt koskaan ennen, koska sellaistakin täytyy tehdä, mutta ennen kaikkea siksi, että en enää jaksa lukea tätä kirjaa ja haluan siitä eroon.
Siltikin, vaikka uskallankin tässä vaiheessa lukuvuotta väittää, että Suuri Gopnik - Merkintöjä kuolleesta ja elävästä Venäjästä on käännöskaunon tämän syksyn Tapauksia monien sekä koti- että vieraskielisten Venäjä-kirjojen joukossa. Sekava ja vetävä.
Rankka kuten Venäjäkin on, ja siksi tämä pitikin lukea nyt. Minä siis jätin kesken, mutta sanon sanasen, koska pääsin lähes 60 lukuprosenttiin yli 500-sivuisessa kirjassa. Paljon on rasittavuudessaan laskettava tyylilajin eli maagisen realismin osaksi. Viktor Jerofejeville kansakunta ja hallitsija ovat yhtä ja silloin hurvitellaan koirana ja juodaan kissashampanjaa.
Jerofejev asuu Saksassa, missäpä muualla, ja viisas varotoimenpide se onkin kaltaiselleen valtaa ja vähän koko maatakin karnevalisoivalle sanataiteilijalle.
Liikkeelle lähdetään Ukrainasta missä henkilö, oletan, että Gopnik itse, pakotetaan sairaalassa pötkötellessään synnytysosastolle todistamaan pommituksen traagista seurausta. Nämä rivit avaavat sotaa ja pahuutta lähes yhtä paljaasti kuin dokumentti Mariupolin valtaamisesta.
Gopnikin voisi kääntää katuhuligaaniksi. Kieli on tarkoituksenmukaisen karkeaa, reippaasti haistatellaan, ja kerronta unenomaista, absurdia: siellähän Stalin synnyttää vessanpönttöön pientä toukkaa.
Kirja koostuu erilaisista tyylijaksoista, sekavimmista ja asiallisemmista ja niissä kirjailijamme pääsee niihin kuuluisin tärkeisiin pöytiin, joko mielikuvituksessaan tai todellisuudessa, kuten Macronin vastaanotolle Elysee-palatsin. Jerofejevin isä myös oli diplomaatti-kulttuurineuvonantaja, mikä takasi perheelle ahtaat asuinolot 1600-luvun palatsissa Pariisissa.
Venäjän absurdista meiningistä kertoo että kun isästä tuli Gromykon puhelinsoitolla ulkoasianministeriön virkamies, hänen piti luvata pitäytyä kanssakäymisestä ulkomaalaisten kanssa. Isä toimi myös Unescon varapääjohtajana.
Perhesuhteet ovat toki monimutkaiset, varsinkin kirjailijuutta vähättelevään äitiin ja huikentelevaiseen O-siskoon.
Gopnikista itsestään puhutaan vähemmän kuin luulin.
Se mikä minua venäläisessä nykykirjallisuudessa usein riepookin on useiden liian monien kuten satojen sivujen verran samoissa asioissa vellominen, tosin surkeudestakin tehdään jotenkin hupaisaa, ehkä se liittyy venäläiseen huumorikäsitykseen ja selviämiseen.
Kuitenkin jokainen ulostulo arkielämästä Venäjällä on joka tapauksessa tervetullut, sananvapauden ja jonkinasteisen realisminkin ja tiedonsaannin merkeissä.
En tiedä kiinnostaako ketään enää ns. venäläinen todellisuus, mutta itse olen sen ehkä käsittänyt parhaiten elokuvasta Leviathan (tullut usein Teemalta) missä korruptio raatelee kansalaisen valaisten samalla ystävyyden ja perheen merkitystä noissa olosuhteissa.
Teoksen on kääntänyt Pauli Tapio. Iso työ, sekä sivumäärissä että sisältötyössä: Sutkisanteri, vallan mielistelijä, mistähän sanasta tällaiseen on päädytty, kiinnostavaa.
Ihmettelen, että kansallisuudet kirjoitettiin isoilla kirjaimilla ja myös väärin tyyliin Etelä-Afrikkalaiset. Eittämättä tyylikkäässä kokonaisuudessa tällainen virheellisyys ärsyttää.
Mutta siis: laatuteos, jonka kyllä erottaa, ei takaa sitä, että sen jaksaisi lukea. Varsinkaan nyt, kun aikaa on aiempaa vähemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti