Vaihtoehtoisia todellisuuksia

Minulla on tapani matkaillessani kysyä itseltäni joka kerta sama kysymys: haluaisinko asua täällä? Yleensä ulkomailla vastaus on myönteinen. En muista, että reitilleni olisi sattunut paikkakuntaa, jolla en olisi halunnut asua.

Tänään aloitin uudelleen uimisharrastuksen. Tavoite on mennä veteen kahdesti viikossa. Senkin olen päättänyt, että yltiöpäiseksi ei aleta: siinä saavat työmatkapyöräilyn lisäksi olla liikuntani. Vire pysyy paremmin päällä, kun on kohtuullinen. Näin tämä toimii minulla.

Tänään odotellessani vesijumpan alkamista eli uidessani kuulin osia kahden naisen keskustelusta. Toisella oli sama kokemus kuin minulla, että Ideaparkin sijaan piti lähteä uimaan. Muuten ei olisi kohta päässyt kävelemään (tosin minä en ollut lähdössä Ideaparkiin). Omakin liikuntapäätökseni alkoi kolotuksesta. Uimisen jälkeen ei kolottanut, vaan olo oli kuin rasvatulla.

Toinen nainen kysyi kävelystään huolestuneen kokemuksista Lahdesta, koska oli menossa kesällä Hämeenlinnaan ja aikoi käydä päiväseltään Lahdessa. Hämeenlinnassa hän oli aiemmin koeasunut. Tämä Lahti-kyselijä ei aikonut ehkä jäädä Ouluun loppuelämäkseen, vaan siirtyä etelämmäs.

Muutamia ajatuksia siinä sitten alkoi kyteä, kun vaihdoin uintisuuntaa ja jätin naiset.

En tietenkään tiedä miten tuollainen koeasuminen toteutetaan tai mitä se oli käytännössä tarkoittanut naisen elämässä. Hämeenlinnasta olen kuitenkin viehättynyt. Olen siellä käynyt viime kesinä Retoriikkakoulussa.

Kokemus on ollut molemmilla kerroilla kahden vuorokauden mittainen ja toisella kerralla vieläpä satoi. Se ei vähentänyt vaan jopa ehkä lisäsi kauneuden kokemusta. Pieni, kompakti ja hyvin rauhallisen oloinen kaupunki. Verkatehtaalta rautatieasemalle kävellessä ihastelin vanhoja kerrostaloja.

Outo charmi leijui kaupungin yllä, miellyttävä vanhanaikainen ilmapiiri.

Olen myös vuorotteluvapaallani viisi kesää sitten road tripannut. Yksi kohteistani oli Hämeenlinna matkalla Iittalan naivisminäyttelyyn. Rautatieasemalla oli elähdyttävää tilataidetta ja siitä piti lähettää kysely taidemuseolle.

Nyt on siis kyse leikittelystä vaihtoehtoisilla todellisuuksilla. Minulla ei ole tarvetta tai ambitiota muuttaa minnekään. Olen muuttanut todella paljon ja nyt ollut paikoillani kymmenen vuotta.

Mutta koska uskon, että tulevaisuutta on, ja vapaaherrattarenkin päiviä, kannattaa koettaa kuvitella.

Esimerkiksi etelään muutolla, koska pohjoisemmaksi en halua. En siis mitenkään näe itseäni eläkeläisenä Kittilässä. En myöskään maalaisena.

Helsinki on maailman 4. kallein kaupunki asua, mutta sinkoilu muualle maailmalle sieltä olisi kätevää (eikä Venäjän viisumia tarvitsisi odottaa postista). Ja onhan Hämeenlinna lähellä Helsinkiä, jos sitä ihminen joskus tarvitsee.

Pidän pienistä, kauniista kaupungeista. Toki pidän Berliinistäkin lähes yli kaiken, vaikka se ei ole kumpaakaan. Ehkä minulle sopiva kuvio olisi viettää kesät Hämeenlinnassa, talvet Teneriffalla? Niinkin tehdään.

Eräs merimies koluttuaan koko maailman valitsi Teneriffan, koska siellä on maailman paras ilmasto.  Minä haluan kuitenkin kokea Suomen kesän ja alkusyksyn. Ja Teneriffalla minusta tuntuu erityisen kotoisalta.

Ei vain kiitollisuuslistan kirjoittaminen vaan myös vaihtoehtoisten todellisuuksien kuvittelu on voimaannuttavaa. Lopulta on kyse tästä, jossittelusta: missä eläisit, jos mitään rajoitteita ei olisi?

Jos voisit siirtää työsi, perheesi, sosiaalisen verkostosi ja olohuoneen verhosi minne tahansa? Jos se paikka olisi Suomessa, missä? Tai jos ulkomailla, missä siellä?

Ja onko Pietarissa yleisiä uimahalleja ja järjestetäänkö niissä vesijumppia?



Rappuset Tampereen Pispalanharjulla elokuussa 2014

Maailma kulmikas. Naivismi pyöreä, pehmeä – ihana

Kuulin jonkun sanovan ”Hämeenlinna”, olisiko ollut joku jossakin talouteni kolmesta radiosta. Ajattelin että sinne. Aikaahan kerrankin oli.

Ensin etsin ulkomaan kohdetta. Olin palannut Nizzasta ja harkitsin palaamista kaupunkiin, johon ihastuin syvästi. Sitten tajusin, että Suomessakin on ennenkokemattomia paikkoja maassa 16 kertaa muuttaneelle. 

Hämeenlinnaan minulla ei ole mitään suhdetta, vain kaksi pistäytymistä. Mielikuva oli, ja myönteinen: pikkukaupunkilaista sielua viehättää pikkukaupunki, jossa on isoja puita, sellaisia joita ei pohjoisessa näe. Joitain puutaloja. Ja iso vesi.

Maanantai-illan junamatkasta tulikin vilkas. Lippuvarausjärjestelmä arpoi viereeni eläkeläisnaisen. Hän kytki Hämeenlinnaan nuoruuden työkokemukseensa Emil Wikströmin ateljeessa. Kommentoimme junatapahtumia, kuten ohikiitävää matkalaukkua, ja ihmettelimme järveä Seinäjoen jälkeen.

Mietimme miksi vaunujen infonäytöissä ei mainita ohi vilahtavien vesien nimiä. Siis  kuin lentokoneiden matkustamoiden ruuduissa mainitaan ylitettävät vuoristot, esimerkiksi.

Näytöiltä kuitenkin luin, että jos juna on tunnin myöhässä, korvaukseksi saa vettä. Tulin perille vain 45 minuuttia myöhässä. Mietin suomalaiskaupunkien matkailutuotteistamista ja sitä, miksei Hämeenlinnassa järjestetä Irwin-kävelyjä.

Matkasuunnitelmia tehdessäni muistin, että Hämeenlinnassa Kalvolan kaupunginosassa on Iittalan naivisminäyttely. Tein sinne juttukeikan muistaakseni kesällä 2005. Yleensä museot ja taidenäyttelyt eivät kuulu matkaohjelmiini, vaan nautin ennemmin ihmisten katselusta, tunnelmien aistimisesta, tuntikausien paikallaan istuskelusta.

Mutta naivismi on eri asia. 

 

Opastusta puukoululle olisin toivonut asemalta asti. Harhailin muistelemaani suuntaan ja osuin lasitehtaan varaston tai vastaavan piha-alueelle. Kyläkeskustan liikenneympyrästä alkaen reitti oli selkeä, ja apteekistahan saa kysyvä aina apua. 
 

Markkinakielellä: naivisminäyttely Iittalan vanhalla puukoululla on tuotteena kestävä eikä konseptia tarvitse muuttaa. Tähän maisemaan, sen letkeään ja hyvän tuulen tunnelmaan halutaan tulla. Valokuvaamiselle ei ollut löytyä tilaa heinäkuisena tiistaina tästä lukunurkasta:

Naivismin hyväntahtoinen nauru tarttuu, huumori on ihmistä ymmärtävää ja hyväksyvää. Älykästä ja hoksaavaista, kuten Eino Viikilällä: 
 

Naivismin naiset kuvataan lihavina ja kauniina, hymyilevinä. Miehet taas uskaliaina, rakastuneina ja rakastettavina. 

Raija Männistö-Koski: Krapsuta kyljestä



Useimmiten on kesä.



Seija Levanto: Hyvällä tuulella pyykit kuivuu



 

Lena Koski: Kesäyön kukkaniitty



Naivismiin näyttää olevan helppoa samaistua: tauluja osoiteltiin, taiteesta keskusteltiin ja kokemuksista huudahdeltiin, estoitta.
Hyvällä syyllä voi kysyä: mitkä ujot suomalaiset?

Kikka Nyren: Musta Madonna

Olennainen osa näyttelynautintoa ovat pienet interiöörit, näyttelykokonaisuuden asettelu suhteessa ympäristöön.

 

Ja ulkona, ikkunan toisella puolella, satoi ja paistoi. 

Ave Nahkurin töistä muistin, miten eräs taiteilija loukkaantui, kun kehuin hänen taulujensa kehyksiä. 




 
Marit Björnegran kuvaa ruotsalaista tunnelmaa pienillä yksityiskohdilla:

Hämmennyin kun huomasin, että Björnegran luonnehtii kuin omalla suullani käsityksiään yleensä rakennuksesta:
”Unelmien talo kulkee aina mukanani. Se on se, joka on pääni sisällä ja jonka maalaan tauluihini. Vuosien mukana myös unelmien talo muuttuu”.


Eeva Kilpi on kirjoittanut: "Siis kauneutta on. Rakkautta on. Iloa on. Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät puolustakaa niitä."

Naivistit ilahduttavat Iittalassa 29.8. asti.

 

Entä se Hämeenlinna?

Huomioin että kaupungissa on säilytetty, ainakin ulkopuolisin silmin, vanhaa rakennuskantaa. Luulen että suomalaiseen tyyliin lie paljon myös hävitetty.

Vesi luo tällekin kaupungille sielun. Sillan asfaltti tuntui jalan alla pehmeältä.

Viihdyin myös Verkatehtaan rannan verkkaisessa tunnelmassa. Sinnekään en kaivannut markkinameininkiä tai muuta hulinaa, auki olevaa ravintolaa tai kahvilaa kylläkin.
 


Kotiin palasin Tall Ships Racen, Tamminiemen ja nostalgisten ystävätapaamisten kautta.

Silloin olikin pohjoisessa jo tullut aika sytyttää valot kammariin.