Valencia: silkkipörssin, puutarhojen ja pitkän rantaviivan kaupunki

Plaça de Santa Catalinalla tuli heti voimakas tunne Espanjasta: palmupuita, vilkasta eloa ja korkeita, vaaleita, komeita rakennuksia. 

Muutaman päivän päästä huomasin, että olin tullut rentoon ja suhteellisen väljähköön kaupunkiin samalla rantaviivalla kuin naapurinsa Barcelona, mutta nollaturistivihalla. Valencian katalaanimaista kieltä kuuli jatkuvasti. 

Matkalla lentokentältä hotelliin taksikuski ylisti kotikaupunkinsa turvallisuutta ja rauhallisuutta verrattuna naapurikaupunkiin: "poliiseja on kaikkialla". En kyllä huomannut kuin yhden poliisiauton enkä onneksi tarvinnut senkään palveluksia. 

Suunnittelin etukäteen päiväohjelman korkeintaan kahdella kohteella, joista lähes kaikki sijoittuivat sympaattisten aukioiden vanhaan kaupunkiin. Graalin maljaan Valencian katedraaliin en kuitenkaan jaksanut jonottaa +30 paahteessa, vaikka merituuli auttoi olotilaa paljon.

La Postalerasta aloitin taidejulisteiden keräilijän tieni. Kaupungin varsinaisessa menomestassa kauppahallissa ihailin ruokakasoja, väistelin ihmiskasoja ja sianpotkia. 

Silkkipörssissä eli La Lotja de la Sedassa kannatti käväistä vaikuttumassa. Siellä siis ennen käytiin upeissa puitteissa silkkikauppaa ja nyt se ihastuttaa Unescon maailmanperintökohteena. Jalkojen lepuuttamiseen voiko olla parempaa paikkaa kuin pörssin puutarha appelsiinipuineen. 

La Casa Museo Blasco Ibañez eli Vicente Blasco Ibañezin kotimuseo oli varsinainen löytö. Se viesti, että kirjoittamisella on ilmeisesti tienannut 1800 - 1900-lukujen vaihteessa varsin mukavasti. Talo sijaitsee hemaisevasti Playa Malvarrosan rantaviivalla (Valenciahan on rantakohde myös). Museossa käyskenteli kaksi muuta ihmistä ja pääsymaksu kustansi opiskelijalle euron, muuten kaksi.

Vähän hemingwaymainen Ibañez oli siis kirjailija ja poliittisesti aktiivinen tasavaltalainen ja joutui tietysti näkemystensä vuoksi vaikeuksiin ja maanpakoon, kuoli Ranskan Mentonissa ja ennätti saada sitä ennen Ranskan valtion kunniamerkin. Toimittajuutensa hän suhtautui erityisen vakavasti.

Renessanssityyppinä hän oli myös kolonialisti, perusti kaksi kaupunkiakin Argentiinaan, mutta ne eivät menestyneet.

Paitsi pitkä ranta kotimuseota rajaa El Cabanyal, entinen työväen- ja kalastajakaupunginosa, nykyään uuteen kukoistukseen puhjennut kuten näillä on tapana. Sen läsnäolo teki bussipaluumatkan näkymistä 17 pysähdyksen taktiikalla sangen rouheat. Eli erinomainen sightseeing myös.

Hallintoaukiolla kunnantalon kupeessa join kahvit kookosjäätelöllä. Plaça de Ajuntament näyttää juuri siltä kuin espanjalaisen suurkaupungin olettaakin näyttävän, vähän Madridilta: upea suihkulähde, kukkakauppoja, valtavia valkoisia palatseja. 

Museu de Belles Artesiin menin pääosin puutarhan vuoksi. Vihreässä seisovassa ilmassa aisti voimaa ja kaukaisten vuosien varakkuutta, mutta museoon pääsi ilmaiseksi. Kokoelma on mainittava, flaamilaisia ja espanjalaisia tekijöitä, mutta minulle tuntemattomia. Luvattua Velasquezia en havainnut, mutta en olekaan (julistetaidetta lukuun ottamatta) kummoinenkaan kuvataideihminen. Kyse ei ole kovin laajasta museosta, joten sen kyllä jaksaa. Myös sisäpihan muutamat veistokset kannattaa käydä kummastelemassa.

Törmäsin samalla kierroksella Serranon torneihin bussipysäkkiä hakiessa ja tein reissun toisen bussisightseeingin täydessä kuljettimessa. Vaihtoehtoina olisivat olleet myös metro, jonka pysäkkiä ei kuitenkaan hotellin lähellä näkynyt, sekä ratikka, josta reissullani huomasin vain kiskot. Bussin ikkunasta Valencian kaupunginorkesterin kotipesä Palau de Música näytti Madetojan salilta.

Takseja Valenciassa, kuten Madridissakin, on paljon, tämä oli helpottavaa (Roomasta jäi niin pahat kokemukset kulkemisesta). Taksikuski haki tietoa Suomesta, näytti Alexander Stubbin kuvia ja kysyi onko hyvä, johon vastasin, että on, mutta Pedro Sanchez on parempi. Lopulta pärähti täysillä Säkkijärven polkka ja sinne se jäi soimaan, kun taksista lähdin. 

Asiakaspalvelua aivan tosissaan, mikä oli yksi Valencian vahvuuksista. Kuten myös ruoka: missään ei saanut huonoa syömistä, mutta kaupungin perinneruokaa paellaa en kokeillut.

 

Rammstein-radio soi Meksikossa - Ulf Lüdeken "Rammstein - koko tarina" avaa Saksan kiistanalaisimman ja kuuluisimman bändin todellisia taustoja

Kirjavuosi 2026/11

Miten Saksan entinen perheministeri Ursula von der Leyen liittyy Rammsteiniin? 

Von der Leyenin perheministeriö kielsi Liebe ist für alle da -levyn alaikäisiltä. Voiko enää parempaa pukkausta uralleen muusikko saada.

Kölnin hallinto-oikeus purki lopulta kiellon, sillä puolustuksen vastaväitteet olivat vastaansanomattomat. Tästä episodista voisi tietenkin aiheellisesti kysyä alkuperäisen päätöksen tietopohjan perään. Vai onko äkkinäisesti päätelty jotain ulkomusiikillisten seikkojen ja yksittäisten sanojen ja lauseiden perusteella. 

Rammsteinin sisältöä toimittaja Ulf Lüdeke vertaa muutamaan kertaan, myös kosketinsoittajan Flake Lorenzin suulla, julmiin Grimmin satuihin, joista ei tiettävästi ole johdettu murhia tai muita väkivallan tekoja. 

Sentään Richard Wagnerin perikunta ymmärtää sävellysten sinfonisuuden ja on ilmoittanut halunsa yhteistyöhön.  

"Seht ihr mich

Versteht ihr mich

Fühlt ihr mich

Hört ihr mich

Könnt ihr mich hören

(Wir hören dich)

Könnt ihr mich sehen

(Wir sehen dich)

Könnt ihr mich fühlen

(Wir fühlen dich)

Ich versteh euch nicht

Könnt ihr mich hören

(Wir hören dich)

Könnt ihr mich sehen

(Wir sehen dich)

Könnt ihr mich fühlen

(Wir fühlen dich)

Ich versteh euch nicht"

(Rammstein: Ich will)

Rammsteinin periaate ei ole varsinaisesti järkyttäminen kuten kirjan toimittaja Lüdeke monesti tuo esille. Bändin suosion hän selittää perustuvan muun muassa sille, että se pitää peiliä kuulijoidensa edessä ja näin tuo esiin ihmisen primitiivisimpiä pelkoja ja ajatuksia (tai ehkä ministeriö bannasi juuri siksi). Kuulemma miehet pelkäävät naisia enemmän Rammsteinia - päättelemmekö tästä jotain miesten kyvystä katsoa peiliin?  

Suosion taustalla myös on rumpali Christoph Schneiderin mukaan paljon saksalaisen pikkutarkkaa älytyötä. Lisäksi solisti Till Lindemannin sanoitukset hyödyntävät tarkasti runomittaa ja ne tehdään tahallaan monimerkityksellisiksi. Tulkinnallisuus, mikä kuulemma on saksalaisille vaikea asia, johtuu entisessä DDR:ssä muotonsa saaneen bändin taustasta, kun yhteiskunnassa ei ollut ilmaisunvapautta. 

Katolinen verkkolehti löytää Lindemannin teksteistä antropologisia ja teologisia näkökulmia. Veri onkin vahvaa: Lindemannin isä Werner Lindemann oli lastenkirjailija ja äiti, Gitta Lindemann, kulttuuritoimittaja sekä kirjakahvilan pitäjä. Kirjasta ei löydy lähes mitään bändin jäsenten henkilökohtaisesta elämästä, mutta isän ja pojan vaikeaa suhdetta kuvataan aika avoimesti ja yksityiskohtaisesti. 

Myös saksan kielen osuus on suosiossa oleellinen, englanniksi tekeminen on näiltä veijareilta päättynyt vesitettyyn lopputulokseen. Lüdeke esittääkin, mielestäni todella aiheellisesti, että Rammstein ansaitsisi kunniamerkin ja -maininnan saksan kielen edistämisestä. Mikään muu bändi ei ole saanut Madison Square Gardenia laulamaan saksaksi kuten jo aiemmin kirjoitin. Saksalaisten suhde orkesteriin on kuitenkin ristiriitainen ja hyväksyntää on tyypillisesti tullut vasta Amerikan-menestyksen jälkeen. 

Analyyttisyyteen pyrkivässä kirjassa myös peilataan Rammsteinin tarinaa yhteiskuntaan Saksojen yhdistymisen jälkeen. Molempiin liittyy äärioikeistoilmiö. Marssirytmit ja Lindemannin tapa päryttää Hitler-ärrää on poikinut aiheettomia äärioikeistolaissyytöksiä. Aiheettomia siksikin, että Rammsteinin historia on Itä-Saksan punk- ja goottigenressä. 

Sen sijaan esimerkiksi rehellisen ristiriitainen isänmaatilitys Deutschland ei saa kirjassa ainuttakaan mainintaa, minkä aiheuttamista reaktioista ja keskusteluista Saksassa olisin mielelläni lukenut. Myös bändin lanseeraama ironinen brändi Neue Deutsche Härte vastavetona kevyelle Neue Deutsche Wellelle ohitetaan tyystin. 

Erityisen suosittu Rammstein on Latinalaisessa Amerikassa ja Venäjällä, mutta Meksikossa hurmio on omaa luokkaansa. Siellä esimerkiksi soi Rammstein-radiokanava. Nyt onkin osuva aika kirjoittaa tästä, sillä tiettävästi Rammsteinilta on lähiaikoina tulossa Meksikon-kiertueen dokumentti. Siinäpä taas Saksan perheministeriölle huolen aihetta.

Sen sijaan odotettua kiertuetta saadaan odottaa, Flaken mukaan vuosi 2027 ei ole vielä mahdollinen. 

Siihen asti: "Alle warten auf das Licht!"

Kirjan suomennos on Juho Nurmen. 

Jäähyväisvärit on mestarikuvaaja Schlinkin hiljainen novellikokoelma sisäsiisteistä suhteista ja menneestä nuoruudesta

Kirjavuosi 2026/10

Jäähyväisvärit alkaa kohtalokkaan hetken äärellä, jolloin kauhusta jäykkänä katsotaan ikkunasta ulos tietämättä miten toimia. 

Näin käy Philipille, jolla melkein oli loistava ura DDR:ssä kybernetiikan ja informatiikan tutkijana. Totalitaarisessa systeemissä hän teki lähes pahimman mahdollisen liikun parasta ystäväänsä kohtaan, joka nyt on kuollut. Ystävän tytär saapuu Philipin elämään ja säikäyttää tämän alkamalla tutkia isänsä kohtaloa Stasin arkistoista.  

Novellikokoelma sisältää tavanomaisia elämänkuvauksia kuten vaimon vaihtamisen nuorempaan, salasuhteita sekä muita läheisimpiä epätäydellisiä ihmissuhteita. 

Tarinoiden näkyvä maailma on vahvasti porvarillinen, perhekeskeisiä hyväosaisia saksalaisia elelee hallituin elein hyvissä ammateissa (Bernhard Schlink, s. 1944, on toiselta ammatiltaan juristi). Suhteet, avioliiton ulkopuolisetkin, näyttäytyvät sisäsiisteinä ja konfliktittomina. Kirjoja, samppanjaa ja matkoja kuluu ilman pröystäilevää yltäkylläisyyttä. Tämä väki osaa hyvän maun.

Mutta, kuten novelliin kuuluu, pinnan alla porisee. 

Ikäihmiset ovat jotenkin synkällä mielellä, pakenemassa jotakin ja jotakin kohti samalla jostakin, yleensä menneisyydestä, kiinni pitäen. Kuolema on läsnä, ja kosto, katumus ja vanhuuden depressio kuten myös lopun ajat ja päälle syöksyvät muistot. 

Ulkoiset tapahtumat ovat vähäisiä, mutta sisäisen kuvaus vahvaa, ajoittain liikuttavaakin, mutta hiljaista eikä sinänsä tuo ikiaikaisiin teemoihin uutta näkökulmaa tai ajateltavaa. Lukija tunnistaa tilanteet, ajattelutavat ja ratkaisut, mutta ei liiemmin ylläty.

Alkuperäisen teoksen Abschiedsfarben kääntäjä Oili Suominen on oletettavasti kyennyt vangitsemaan ihmismielen melankolisen pinnanalaisuuden asianmukaisesti.