Simone Buchholz: Verikuu. Kosto alkaa kukoistaa Hampurissa

Hampurin Schanzenviertelin kuva kirjoittajan, kirjailijan kuva:
Jürgen Bauer

Kirjavuosi 2026/12

Kun syyttäjä Chastity Riley ennättää rikospaikalle Mohn & Wolff -kustantamolle hernerokkasumuisessa Hampurin aamussa, saa hän huomata, että konsernin säästöjä ajanut henkilöstöpäällikkö on suljettu työpaikkansa eteen sirkuseläimen häkkiin. Silminnäkijöiden mukaan hänen päälleen on myös syljetty. 

Johtohahmoja häkissä ilmestyy lisää. Tekojen motiiviksi arvellaan toistuvia väkivallan kokemuksia sisäoppilaitoksessa Etelä-Baijerin Biesendorfissa. Niiden suorittajat löytyvät median sylttytehtaan yksityishuoneista. Kuvio tulee aika alussa varsin selväksi, joten minkäänlaisesta arvoitusdekkarista ei ole kyse.   

Simone Buchholz on minulle uusi dekkarituttu, joka sijoittaa rikokset Hampuriin, siksihän aloin lukeakin niistä. Suhteeni kirjaan muodostui kaksijakoiseksi: tämä oli ensimmäinen lukemani ns. kovaksikeitetty dekkari eikä se ole minun lajini. Silti koin selittämätöntä vetovoimaa.

Yksikön ensimmäisessä kirjoittaminen tuo tylyyn tyyliin inhimillisyyttä ja ajoittainen tajunnanvirta joko taiteellista tai sekavaa ilmaisua. Jotain rikollisen outoa syyttäjän menneisyydessä on, mutta siitä ei tule oikein selkoa. 

Kappaleet ovat osin hämmentävän lyhyitä ja niiden otsikot isoilla kirjaimilla kirjoitettuja tekstinostoja, pitkiäkin. 

Vahvaa genrehenkeä alleviivaavat syyllisen pohdinnat ja teon selittelyt heti aluksi ja omina kappaleinaan. Sitä en kuitenkaan ymmärrä tässä enkä muissa dekkareissa, että syyttäjä kulkee poliisin mukana aktiivisena tutkijana.   

Jatkuvasti piti muistutella itselleni, ja tarkistaa, että kirjailija Buchholz ja epäsovinnainen päähenkilö Riley ovat naisia. Jätkämäistä tekstiä tämä on, toisaalta rouhea kieli ja kovahko asenne sopivat satamakaupunkiin ja Sankt Pauliin kuten saksalaisen työkulttuurin teitittelykin. 

Sen sijaan vaivihkainen yhteiskunnallisuus kantaa dekkaria, kun syyllinen pääsee ääneen kuin Sammakon suvun jäsen Klaanin oikeudenkäynnissä. Hänen uhreilleen ei anneta suunvuoroa. 

Pienen pohdinnan jälkeen täytyy sanoa, että karheudessaan ja yksioikoisuudessaankin tämä saattaa päästä vuoden parhaimpien listalle ainakin omassa tyylilajissaan - jos siis arvioisin näitä tyylilajeittain. 

Sellainen huomio maailman ristiriitaisesta perusluonteesta, että mediatalo kirotaan take away -pahvimukihelvetiksi, kun saksalainen ympäristötietoisuus kuitenkin tiedetään vahvaksi.

Verikuu on palkittu Stuttgartin dekkaripalkinnolla, Ebner Stolz -talousdekkaripalkinnolla, Radio Bremenin dekkaripalkinnolla, Saksan dekkaripalkinnolla ja Kölnin dekkaripalkinnolla. 

Suomennokset saksasta ovat Anne Kilven ja Anja Meripirtin (Jakob Arjounin katkelma).

Jäähyväisvärit on mestarikuvaaja Schlinkin hiljainen novellikokoelma sisäsiisteistä suhteista ja menneestä nuoruudesta

Kirjavuosi 2026/10

Jäähyväisvärit alkaa kohtalokkaan hetken äärellä, jolloin kauhusta jäykkänä katsotaan ikkunasta ulos tietämättä miten toimia. 

Näin käy Philipille, jolla melkein oli loistava ura DDR:ssä kybernetiikan ja informatiikan tutkijana. Totalitaarisessa systeemissä hän teki lähes pahimman mahdollisen liikun parasta ystäväänsä kohtaan, joka nyt on kuollut. Ystävän tytär saapuu Philipin elämään ja säikäyttää tämän alkamalla tutkia isänsä kohtaloa Stasin arkistoista.  

Novellikokoelma sisältää tavanomaisia elämänkuvauksia kuten vaimon vaihtamisen nuorempaan, salasuhteita sekä muita läheisimpiä epätäydellisiä ihmissuhteita. 

Tarinoiden näkyvä maailma on vahvasti porvarillinen, perhekeskeisiä hyväosaisia saksalaisia elelee hallituin elein hyvissä ammateissa (Bernhard Schlink, s. 1944, on toiselta ammatiltaan juristi). Suhteet, avioliiton ulkopuolisetkin, näyttäytyvät sisäsiisteinä ja konfliktittomina. Kirjoja, samppanjaa ja matkoja kuluu ilman pröystäilevää yltäkylläisyyttä. Tämä väki osaa hyvän maun.

Mutta, kuten novelliin kuuluu, pinnan alla porisee. 

Ikäihmiset ovat jotenkin synkällä mielellä, pakenemassa jotakin ja jotakin kohti samalla jostakin, yleensä menneisyydestä, kiinni pitäen. Kuolema on läsnä, ja kosto, katumus ja vanhuuden depressio kuten myös lopun ajat ja päälle syöksyvät muistot. 

Ulkoiset tapahtumat ovat vähäisiä, mutta sisäisen kuvaus vahvaa, ajoittain liikuttavaakin, mutta hiljaista eikä sinänsä tuo ikiaikaisiin teemoihin uutta näkökulmaa tai ajateltavaa. Lukija tunnistaa tilanteet, ajattelutavat ja ratkaisut, mutta ei liiemmin ylläty.

Alkuperäisen teoksen Abschiedsfarben kääntäjä Oili Suominen on oletettavasti kyennyt vangitsemaan ihmismielen melankolisen pinnanalaisuuden asianmukaisesti.