Rouva Witkowska-Masura

 

Mikä aiheuttaa tyytymättömyytenne, rouva Witkowska-Masura?

Näinhän teidät tänä aamuna, kun olitte tavanomaisesti kantamassa hiilihankoja Jagiellonska-kadun mäkeä alas

tyttärestänne ennätittekin mainita jo aiemmin:

hän on sijoittunut edistyksellisiin suhteisiin laitakaupungille eikä näin ollen ole apuni tarpeessa enää

enkä silloin kasvoiltanne muutenkaan havainnut häivähdystäkään ymmärtämättömyyttä

mutta nyt te suorastaan syytätte minua jostain sellaisesta, joka papereissa on jo upotettu Pripetin suosilmäkkeisiin,

joita itäisellä puolella maatamme riittää siinä määrin,

että tarvittiin muutama miljoona miestä niitä kuivaamaan aroiksi kaltaistemme asuttamisen tarkoituksessa

kunnes se työ kutistui turhaksi ja alkoi teollistaminen,

sillä suo ei sittenkään sopinut sotimiseen

tarvittiin terästuotteita kuten masuuniin kunniallisesti menehtynyt miehenne tietäisi teille kertoa

en tullut rouva tänne kadulle kantamaan laajoissa helmoissani muistoja, joihin meillä kummallakaan ei ole enää vuosikymmeniin ollut oikeutta kajota

sen sijaan katsokaa kasvoihini, jotka mainittiin manttelinperijän perunkirjoituksessa hyväluustoisiksi ja tasapainoisesti kehittyneiksi kokonaisuudeksi

suonsilmäkkeet puhuvat, kuten totesittekin, toki omaa kutsuvaa kosteaa kieltään

myös jäähyväisiä näillä seuduilla niin ikään edelleen riittää

mutta teidän ei nuori rouva Masura tule suhtautua siihen niin että siinä olisi mitään kummallista, kieroutunutta tai että muistot joita pohjavedet nyt näyttävät nostavan teille pintaan 

olisivat jotenkin teidän ylisukupolvinen menetyksenne ja nykyinen oikeutenne esimerkiksi perimysjärjestykseen

suot syyllistävät

puistot kaunistavat

avatkaa solmut.

Oulun Muusajuhlat -sanataidefestivaalin Muusat Oulun kirjakaupassa -tapahtuman Eurooppalaisen runoraadin runoni sai 8 pistettä 10:stä. Voiton vei Fak Livingstone 10 pisteellä ja Eero Suvilehto toisen sijan 8,5 pisteellä. Kosmopoliitit kriitikot Jarkko Korpua ja Matti A. Kemi mainitsivat runollani olevan kaikki mahdollisuudet suureksi eurooppalaiseksi romaaniksi, se yhdistää kuulemma novellin ja proosan ja on hengeltään erittäin sivistynyt. Kirjallisesti se muistuttaa kuulemma unkarilaista modernistia Istvan Örkenyä. 

Runo sijoittuu Puolaan, kuten kriitikot arvelivat, ei ihan nykyaikaan, mutta mitään muuta en vuonna 2021 synnytetystä ja sen motiiveista muista, ydinajatuksen kyllä, mutta jätän arvattavaksenne. Varsovassa olen käynyt viimeksi 2008 mistä tuo kuva. 

Lina Wolffin Rakastajat siirtyy inhorealistisesti Tukholman saaristosta pölyiseen Roomaan

Kirjavuosi 2026/17

Elämäni toinen kirja, joka tuli uniin. Rakastajat (De polyglotta älskarna) on inhottavakin teos, jolle antaisin kaikki viisi tähteä, jos tähdittelisin. 

Lina Wolffin (s.1973, Lund) kieli- ja mielikuvat ovat hyvällä tavalla omaperäisiä ja odottamattomia: "sydän tuntuu rinnassa uunipellin ja suuren itkumöykyn sekoitukselta" (miten uunipellistä saa tunteen?) tai "elävä sanahelinäkone" (joita on maailmassa loputon määrä). Luulen, että en unohda näitä metaforia koskaan. 

Sisäistin länsinaapurista uusia puolia kuten että ruotsalaisissakaan ihmissuhteissa ei aina vietetä onnellista fikahetkeä. Sokeilla on oma todellisuuskarttansa, jonka avulla he navigoivat. Niinkin pitkälle hiotussa ympäristössä kuin Tukholman World Trade Centerissä esitetään absurdeja pyyntöjä ja hurjan suorasukaisia ajatuksia. 

Skånelainen Ellinor vaikutti ensin suoruudessaan, arvaamattomuudessaan ja tyyneydessään lähes psykopaatilta. Häntä eivät liikuta loukkaukset treffipalstan viesteissä, joiden vastauksia hän ei lue viikkokausiin. Kuitenkin hän tuntee iloa nauraessaan miesten viesteille, joissain tilanteissa pelkoakin. Nuoruuden harrastuksensa oli fyysisen tappelun harjoitteleminen ensirakkautensa Johnnyn kanssa. 

Palstoilta Ellinor nappaa saltsjöbadenilaisen kirjallisuuskriitikon, joka on elitistinen ja introvertti tv-sarjojen halveksuja. Kostoksi ensitreffien pahoinpitelystä Ellinor tekee Calistolle ammatillisesti peruuttamattoman tuhotoimen.   

Kosto kohdistuu myös kirjailija Max Lamasiin, joka uneksii polyglottinaisesta eli monikielisestä rakastajattaresta. Miehiä hallitsevat halveksuva naiskuva, viettien viemä esineellistävä katse, kömpelö rakastaminen ja fantasioiva, runsas seksi. 

Kirjallinen maailma ja älylliset harjoitteet eivät tee empaattisiksi, sen Wolff halunnee lukijalle näyttää, paitsi ehkä silloin, kun mietitään miltä toinen kirjailija näytti kirjoittaessaan. 

Luonnon ja ilmaston kuvailu on skandinaavisen monimuotoista. Kylmä tuuli ulvoo taiteilijaresidenssin ikkunan takana, sillä Saltsjöbaden sijaitsee Tukholman saaristossa, Itämeren rannalla.  

Tunnelma muuttuu radikaalisti, kun siirrytään rappeutuvaan roomalaiseen palatsiin. Ero pohjoismaiseen yksilöyhteiskuntaan on ilmeinen. Pölyisessä, sukuselvittelyjen kyllästämässä Italian-osuudessa sijaitsee lihallisen teoksen ainoa suora yhteiskunnallinen viittaus. Luokkanousupyrkimykset osoittautuvat turhiksi, kun Marcel Proust jää lukematta. 

Aina toki liikauttaa, jos sivuilta löytää täsmällisesti omia ajatuksiaan, mutta eipä mennä niihin, jottei käy liian intiimiksi.

Luettuani huomasin, että tämä on August-palkittu. Napakasta ruotsi-suomi-käännöksestä vastaa Sirkka-Liisa Sjöblom. 

Joonas Konstigin "Sotaan syyllinen" taistelee, pettyy ja rakastaa Suomen levottomina vuosina

Kirjavuosi 2026/16

Valpon vanhempi etsivä Hugo Salo liikahtelee Säätytalolla innokkaan oloisesti. 

Salo on jatkosodan aikana istunut vankilassa ja kärsinyt Tammisaaren leirillä kommunistina, mutta nyt hän on siirtynyt voittajien puolelle: alkamassa on sotasyyllisyysoikeudenkäynti 15. marraskuuta 1945.  

Hugo kuitenkin laitetaan matkalle Moskovaan hakemaan saksalaiskenraali Erich Buschenhagenia todistajaksi oikeudenkäyntiin. Todellisuus Stalinin Neuvostoliitossa yrittää laittaa aatteen miehen polvilleen, henkisesti ja sananmukaisesti. 

Joonas Konstigin Sotaan syyllinen -romaanin tapahtumat ajoittuvat vuosille 1945–1946 eli jatkosodan jälkeiseen aikaan, jolloin elettiin rauhan tilassa, mutta rauhattomassa, Neuvostoliiton hallitsemassa ilmapiirissä.  

Erityistä on vahva ajan henki johdonmukaisesti läpi koko tarinan. Konstig antaa ajan, aatteen ja asenteellisuuden selvästi esiintyä. Kertomus etenee ajan kielellä, siinä esimerkiksi liehakoidaan "mondeenisti" (mitä se sitten tarkoittaakaan). Ällistyttävää on myös Neuvostoliiton vankilaolosuhteiden oletettavasti hyvin autenttinen kuvaaminen.   

Rakenteellisesti tarina on ryhdikäs kuin Suomussalmen sankari, kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuon askellus Säätytalolla: ensin uskossaan vilpitön alku, sitten Neuvostoliiton kauhut ja lopulta juonittelut, paljastukset ja oikeudenkäynti. Taru kurotaan kauniisti ja maantieteellisesti yllättävästi loppuun.

Fiktio ja fakta suorittavat sujuvaa rajankäyntiään: valvontakomission johtaja Andrei Zdanovin möykkääminen Tornissa (törmään häneen toisen kerran lukuvuoden aikana), Hertta Kuusinen oikeudenkäynnin maallikkojäsenenä kuningattaren elkein, myöhemmin naama valkoisena. Paasikivi murahtelee totuuksiaan. Oikeusministeri Kekkonen on uupunut.  

Yksi kirjan oleellinen taso on lapsen, Antin, maailma. Konstig tavoittaa hänen mielensä ja kielensä ja tekee Antista nokkelan suojelijan Lahja-äitinsä ahdinkoon. Kaiken maailmanpoliittisen rinnalla lapsi vastaa kirjan kiperimmästä kohtauksesta. 

Ja sitten meillä on Mannerheim Portugalissa, Atlantin rannalla. Kun hän saapuu Turkuun Bore I -laivalla vuonna -46, hän saa inhimillisiä piirteitä pelätessään jopa hysteerisesti olevansa jo unohdettu.  

Joskus on Suomi ollut tällainenkin. Vaarallinen ja arvaamaton, eikä lähimmistäkään voinut olla aivan varma. Vaikka pääpaino on yhteiskunnan liikahduksissa, henkilökohtaiset draamat ja toiveet, ehkä juuri toivokin, on yksi kirjan sivusanomista, vaikka sitä hyödyntääkseen pitää isossa kuviossa osata pelata. 

Tohdin todeta, että tähän mennessä tänä vuonna vaikuttavin kirja.