Joonas Konstigin "Sotaan syyllinen" taistelee, pettyy ja rakastaa Suomen levottomina vuosina

Kirjavuosi 2026/16

Valpon vanhempi etsivä Hugo Salo liikahtelee Säätytalolla innokkaan oloisesti. 

Salo on jatkosodan aikana istunut vankilassa ja kärsinyt Tammisaaren leirillä kommunistina, mutta nyt hän on siirtynyt voittajien puolelle: alkamassa on sotasyyllisyysoikeudenkäynti 15. marraskuuta 1945.  

Hugo kuitenkin laitetaan matkalle Moskovaan hakemaan saksalaiskenraali Erich Buschenhagenia todistajaksi oikeudenkäyntiin. Todellisuus Stalinin Neuvostoliitossa yrittää laittaa aatteen miehen polvilleen, henkisesti ja sananmukaisesti. 

Joonas Konstigin Sotaan syyllinen -romaanin tapahtumat ajoittuvat vuosille 1945–1946 eli jatkosodan jälkeiseen aikaan, jolloin elettiin rauhan tilassa, mutta rauhattomassa, Neuvostoliiton hallitsemassa ilmapiirissä.  

Erityistä on vahva ajan henki johdonmukaisesti läpi koko tarinan. Konstig antaa ajan, aatteen ja asenteellisuuden selvästi esiintyä. Kertomus etenee ajan kielellä, siinä esimerkiksi liehakoidaan "mondeenisti" (mitä se sitten tarkoittaakaan). Ällistyttävää on myös Neuvostoliiton vankilaolosuhteiden oletettavasti hyvin autenttinen kuvaaminen.   

Rakenteellisesti tarina on ryhdikäs kuin Suomussalmen sankari, kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuon askellus Säätytalolla: ensin uskossaan vilpitön alku, sitten Venäjän kauhut ja lopulta juonittelut, paljastukset ja oikeudenkäynti. Taru kurotaan kauniisti ja maantieteellisesti yllättävästi loppuun.

Fiktio ja fakta suorittavat sujuvaa rajankäyntiään: valvontakomission johtaja Andrei Zdanovin möykkääminen Tornissa (törmään häneen toisen kerran lukuvuoden aikana), Hertta Kuusinen oikeudenkäynnin maallikkojäsenenä kuningattaren elkein, myöhemmin naama valkoisena. Paasikivi murahtelee totuuksiaan. Oikeusministeri Kekkonen on uupunut.  

Yksi kirjan oleellinen taso on lapsen, Antin, maailma. Konstig tavoittaa hänen mielensä ja kielensä ja tekee Antista nokkelan suojelijan Lahja-äitinsä ahdinkoon. Kaiken maailmanpoliittisen rinnalla lapsi vastaa kirjan kiperimmästä kohtauksesta. 

Ja sitten meillä on Mannerheim Portugalissa, Atlantin rannalla. Kun hän saapuu Turkuun Bore I -laivalla vuonna -46, hän saa inhimillisiä piirteitä pelätessään jopa hysteerisesti olevansa jo unohdettu.  

Joskus on Suomi ollut tällainenkin. Vaarallinen ja arvaamaton, eikä lähimmistäkään voinut olla aivan varma. Vaikka pääpaino on yhteiskunnan liikahduksissa, henkilökohtaiset draamat ja toiveet, ehkä juuri toivokin, on yksi kirjan sivusanomista, vaikka sitä hyödyntääkseen pitää isossa kuviossa osata pelata. 

Tohdin todeta, että tähän mennessä tänä vuonna vaikuttavin kirja.