Kirjavuosi 2025/2: Kirjeitä naapuriin Vovalle, entiselle rakastetulle

Mielikuvitus on fiktiokirjailijan tärkeimpiä työkaluja ja Nina Honkanen on ottanut sen käyttöönsä täysteholla, tosin Vladimir Putinilla on oikeasti side Turkuun. Hän on myös käynyt Pietarin ystävyyskaupungissa presidenttinä (Pietarin-matkan oppaalta kuulin yksityiskohtia).

Kävi osuvasti oman lukuhistoriani valossa, että Rakkaani, Vladimirissa eletään Aleksei Navalnyin vankilatuomion viimeisiä päiviä. Sellin "tapahtumia" Venäjän presidentti hikoillen seuraa makuuhuoneensa näytöltä. Jostakin syystä tuli mieleen Josif Stalinin viimeiset hetket. 

Helmi-henkilöllä on nuorena ollut kiihkeähkö romanssi judoka-Vovan kanssa Turussa, mutta nyt hän kirjoittaa tälle ojentavia kirjeitä hoitolaitoksesta. Intohimoisesta rakkaudesta on käännytty opettavaiseen äitisävyyn puolustamaan sodan syömiä lapsia ja maailmanrauhaa. Huokaisen, että voi, kunpa maailmaa johtaisivat kokeneet, viisaat naiset.

Toimittaja ja kirjailija Honkanen on kouluttautunut myös seksuaaliterapeutiksi. Tämä tausta näkyy tekstissä heti. En ole aina ihan varma pysyykö näkökulma ja kieli hyvän maun kuosissa vai mikä minua kohtauksissa mättää. Koin ne ehkä teennäisen korostuneina. Vaikka pääministerin gynekologikäynnillä sujuvasti vyörytetään politiikkaa ja tutkimusta samaan virkkeeseen ja kappaleeseen, toivoin sen olevan nopeasti ohi - eikä kyse ole tilanteen sympatiasta vaan esimerkiksi sanavalinnoista.

Honkanen pistelee tekstiä menemään suurella sydämellä ja ryydittää rytmiään runsaalla kuvakielellä. Itämurre kompastelee, näin käy usein, kun vierasta murretta yrittää toisintaa, mutta satakuntalaismurre  onnistuu, tosin sitä on ulkopuolisen hankala lukea. 

Siperiaan karkotettujen inkeriläisten nälkä ja kurjuus sekä poikkeamat Butsaan ja Gazaan koskettavat lukijan ihoa. Vääryys on samanlaista kaikkialla kaikkina aikoina. 

Luen mielelläni nykyaikaan ja lähihistoriaan sijoittuvista yhteiskunnista. Tässä liikuskellaan niiden ytimissä kuten työnnetään maahanmuuttajat Venäjältä Suomen rajalle, koetaan koronat ja Tsernobyl, tavataan asematunnelissa itsemurhaa yrittävä nuori ja hampurilaisravintolan lastensuojelutapaus sekä tunnelmaa myönteiseksi muovaava koditon pelimanni. 

Arvostan Honkasen juonen kuljetusta erityisesti siksi, että hän liikkuu sujuvasti eri aikatasoilla. Lisäksi hän on tehnyt kirjaa varten varmasti tunteellisen, ison taustatyön.

Käydään tässä todellis-fiktiivisen päähenkilön pään sisässäkin. Kun se onnistuu - tai luulen onnistuvan - tapahtuu nautinto. Se ei taas liity sisältöön, vaan sen osuvuuteen: 

"Lännessä vaalitaan kummallista ajatusta tasavertaisuudesta, joka ei voi koskaan toteutua. Vallassa olevat testauttavat vaaleissa kannatustaan kuin hysteeriset, liian kireisiin farkkuihin sukukalleutensa tunkevat teinit, joille mikään huomio ei riitä. Sen sijaan, että he ymmärtäisivät suurinta valtaa olevan sillä, joka osaa olla välittämättä muiden tarpeista. Mutta myös omista hetkellisistä mieliteoistaan. Tärkeintä on olla johdonmukainen siinä mitä haluaa. Vei sen saaminen viisi, kymmenen, kaksikymmentä tai viisikymmentä vuotta. Kärsivällisyys palkitaan aina, eikä minulla ole päämääräni kanssa kiire mihinkään." 

Kukahan näin aattelee?

Kirjavuosi 2024/45: Eristysvanki, Oscar-voittaja Navalnyi ei luovuttanut: "Pimeys väistyy"

 "Kaikkivoipa rikossyndikaattini laajenee", totesi Aleksei Navalnyi vankilassa elämänsä ehtoossa, kun häntä vastaan taas nostettiin erikoisia syytteitä valtiota vastaan. 

Lausahdus on napakka osoitus oppositiopoliitikon kuivakasta ja itseironisestakin huumorista, jota isänmaanrakkauden, sisukkuuden ja resilienssin ohella napsahtelee hänen yli viisisataasivuisesta postuumista omaelämäkerrastaan.  

Muotisana resilienssiä ajattelin Patrioottia lukiessani usein. Kertaakaan Navalnyi ei, edes vankilassa, valita kärsimystä tai olosuhteitaan paitsi kiukustuu silloin, kun jalasta alkaa mennä tunto, selkäkivut ovat sietämättömät ja sairaalaan ei pääse ja sitten kun pääsee, ei siellä ainakaan parannu. 

Navalnyi piti itseään jopa sietämättömissä olosuhteissa etuoikeutettuna: hän sai kasapäin, säkeittäin kannustus- ja ihailijakirjeitä tiedostaen, että on valtava määrä mielipidevankeja tässä maailmassa, jotka eivät saa yhtään ja joita ei muista kukaan. 

Ainoa asia, jota hän selkeästi tuskitteli, oli lastensa syntymäpäivien viettäminen vankilassa: "Millaisen isän mallin annan lapsilleni?". 

Aleksei Navalnyi takana, edessä Ljudmila-äidin sylissä Oleg-veli ja oikealla Anatoli-isä.

Kirjan loppuosa on, luonnollisesti, Navalnyin raportointia vankilasta. 

Aluksi ensimmäisessä paikassa kaikki sujuu mainiosti, vartijoiden ja muiden vankitoverien kanssa hän tulee hyvin toimeen ja hänellä on isot ruokavarastot sellissään, yksinkertainen kokkailu sujuu. Kunnes terveys siis pettää ja loppua kohden olot kovenevat kovan kurin laitoksessa ja lähes jatkuvassa eristyksessä. 

Alkaa määrätietoinen miehen henkinen musertaminen mikä tuntuu lukijasta enteelliseltä, kun tiedämme mitä tapahtui. 

Kirjoittaja, mutta ei esiintyjä

Navalnyi avaa kirjassa koko elämänsä ja uransa kaaren alkaen lapsuudesta kasarmilla, sillä hänen isänsä oli armeijan palveluksessa. 

Myös perhe-elämänsä on väkevästi mukana, sillä uudenaikaisen valtiomieskäsityksensä mukaan myös poliitikon siviilielämän piti olla avointa. Lisäksi perhe oli Navalnyille erittäin tärkeä ja rakkauttaan vaimoonsa Julia Navalnajaan tunnustaa hän kirjassa liikuttavasti.

Navalnyi kutsui ihmisiä barrikadeille ja hämmästeli, kun valtavat kansanjoukot kokoontuivat hänen tilaisuuksiinsa ja asettuivat vaaraan. Navalnyille mielenosoitusten jälkeiset pidätykset olivat normi mikä ei tietenkään pidätellyt häntä.  

Sekin oli uutta ja ihmeellistä Venäjällä, että poliitikko vaivautui Jumalan hylkäämiin peräkyliin puhumaan aidosti kansan kanssa. 

Navalnyi myös jakaa jatkuvasti kiitosta paitsi perheelleen myös tukitiimilleen, työkavereilleen ja naisille, joiden hän uskoo hallitsevan vielä maailmaa. Erityisesti hän mainitsee Lilja Tsanytsevan, joka haluaa ja pääsee johtamaan Navalnyin toimistoa vaikeaan paikkaan, erityisen korruptoituneeseen Ufaan. 

Kun ajattelee Navalnyin karismaa, oli yllättävää, että hän inhosi esiintymisiä ja videointeja, niin luontevasti hän tiktokkaa ja vetää omaa tiistaiohjelmaansa YouTubessa katsoen jäänsinisillä silmillään suoraan kameraan. Asiaansa uskova sinnikäs mies meni laajasti mukavuusalueensa ulkopuolelle, koska isänmaan etu sitä vaati. 

Sen sijaan kirjoittamisesta Navalnyi piti ja hän olikin hyvä kirjoittaja. Patriootti sisältää paitsi päiväkirjaa, myös Navalnyin Instagram-päivityksiä vankilasta asianajajansa kautta ja hänen oikeudenpuheenvuorojaan, jotka ovat pitkiä, paatoksellisia ja puhuttelevia, kyseleviä ja suoria.  

"Harvat asiat ovat virkistävämpiä kuin kävely Jamalissa 6.30 aamulla. Ja miten ihana tuulonen puhaltaakaan pihaan betoniseinästä huolimatta. Vau!" 

En tajunnutkaan, ennen kuin kirjan päähenkilö sen itse sanoi, että hän oli aivan tavallinen ihminen ja juristi, joka ilman mainittavaa maallista omaisuutta ja oligarkkikytköksiä kokosi kansanliikkeen ja Korruptionvastaisen säätiön sekä kehitti älykkään äänestämisen, joka ymmärtääkseni tarkoittaa samaa kuin meillä äänien keskittäminen. 

Navalnyi palasi Venäjälle Saksasta sairaalasta myrkytyksen jälkeen, koska hän rakasti Venäjää. 

Hän ei ainoastaan halunnut, että Venäjä on hyvä, oikeudenmukainen maa, hän halusi, että Venäjä olisi myös onnellinen maa. Hän uskoi, että pimeys poistuu.

Ukrainan sotaa Navalnyi vastusti ja ennusti, että Venäjä syöksee Ukrainan takaisin pysähtyneisyyteen.

Saharovin näköinen mies kuvitteli pahimman

Navalnyi sai vankeusaikanaan Oscar-palkinnon vuonna 2022 dokumentista Navalnyi, josta speksit hän lähetti ilman muuta dokumentin tekijöille, sekä Saharov-ihmisoikeuspalkinnon. Koska Navalnyin huumori oli omaa luokkaansa, hän toteaa olevansa vankilan karvalakkeineen vähän Saharovin näköinenkin. 

Navalnyi eli viimeiset aikansa vankilassa eristyssellissä terroristiksi luokiteltuna, psykopaatin naapurina, joka piti helvetillistä meteliä yötä päivää (tästä on tehty Suomessa teatteriesitys). Navalnyi pärjäsi äärimmäisissä olosuhteissa muun muassa omanlaisellaan positiivisuudellaan ja yrittäen harjoittaa meditaatiota, keskittymällä kuluvaan hetkeen peltipenkillä. 

Hänen positiivisuutensa ei ollut toksista laatua. Hän ei kuvitellut parhainta mahdollista skenaariota vaan pahimman eli sen, että hän kuolee vankilaan. 

Samaan ajattelutapaan kuului sen tiedostaminen, että diktatuurit ovat poikkeuksellisen sitkeitä, jotkut niistä näyttävät jopa ikuisilta. 

Mutta omaksi tehtäväkseen Navalnyi, kommunistisen Neuvostoliiton lapsi, lopulta määritteli "Jumalan ja hänen vanhurskautensa etsimisen".

Patriootin on suomentanut englannista Kyösti Karvonen. 

Aleksei Anatoljevitš Navalnyi (s. 4. kesäkuuta 1976 Butyn, Moskovan alue, Neuvostoliitto - k. 16. helmikuuta 2024 Harp, Jamalin Nenetsia, Venäjä)