Kirjavuosi 2026/8: Kuplavolkkarin pituista tunnelia länsivapauteen

"Eräässä mielessä se on ainutlaatuinen: suurin osa historian muureista on rakennettu vihollisen pitämiseksi poissa. Tämä on yksi niistä harvoista, jotka on pystytetty ihmisten pitämiseksi sen sisäpuolella."

Berliinin muuri alkoi nousta elokuussa 1961. Samalla se teki Itä-Berliinistä sekä vakoilun että vainoharhaisuuden pääkaupungin. 

Molemmissa Berliineissä toimi yhteensä 70 tiedustelutahoa. Stasista teki erityisen 173 000 ilmiantajaa mihin määrään ei mikään muu salainen poliisi ole pystynyt. 

Vielä toukokuussa -45 Berliinin kaduilla mönki alligaattoreita, jotka puna-armeijan vallattua kaupungin olivat karanneet eläintarhasta. Sodasta ja valloittajasta selvinneet ihmisolennot vaelsivat zombeina mutaisilla ja raunioituneilla kaduilla, sodan teräsromun seassa. 

Joachim Rudolph, jonka kautta Pako Berliinin ali alkaa ja pitkälti kulkee, on pakenemisen asiantuntija. Toisessa maailmansodassa perheensä joutui luovuttamaan maatilansa neuvostosotilaille. Isä oli viety jonnekin. Joachim pakeni äitinsä kanssa kävellen Berliiniin viidessä kuukaudessa. Itä-Saksassa hänelle pistävin pakenemisen triggeri oli mediavapauden rajoittaminen eli länteen käännetty tv-antenni. 

DDR:stä pakenemisissa keskeinen tekijä oli Girrmannin ryhmä. Vapauteen kaihoavat insinööriopiskelijat keksivät kaivaa tunnelin Länsi-Berliinistä itään, vaikka eivät he lopulta ainoita olleet. Montaa oli vastassa myös lännessä vaaninut Itä-Saksan valtiollinen poliisi VaPo. 

Tunneli oli pisin ja teknisin alueen pakotunneleista. Sen konttaamiseen meni 20 minuuttia ja se oli 135 metriä pitkä, kuplavolkkarin pituinen. Pakokuvailut salpaavat lukijan hengityksen, sen verran pysäyttäviä todellisen elämän jännityskertomuksia ne ovat. 

BBC:n juontaja ja tuottaja Helena Merriman haastatteli kymmeniä tunnelin rakentajia ja Itä-Saksasta paenneita. Kirja pohjautuu Tunnel 29 -podcastiin, mikä on kirjan alkuperäinen nimi, ja jonka New Yorker valitsi vuoden 2019 kymmenen parhaan podcastin joukkoon. 

Kirja dokumentoi myös NBC:n filmiryhmän työtä paikan päältä hetkessä, kun käsi viimein kurottui tunnelin länsisuulta. Dokumenttifilmi voitti useita Emmyjä. Kirjasta on tekeillä tv-sarja. 

Henkilöhistoriat ja Saksan poliittinen lähihistoria vuorottelevat sujuvasti ja se tekee tästä tietokirjasta erittäin inhimillisen. Stasin toiminta valaistaan tarkoituksenmukaisen tarkasti ja havainnollisesti. 

Koska kirjoittaja on toimittaja, teksti hengittää kevyesti. Suomennoksesta vastaa Jorma-Veikko Sappinen. 

Kirjan kieli on herkullisen kuvaavaa, puhutaan mm. "Neuvostoliiton tankkien painolastista"; Itä-Saksan arkitodellisuudesta kertoo Joachimin "marmeladiuni", jota hän katselee syötyään kerran ananasmarmeladia lännessä; Turistit zoomaavat kameransa katselupaikalta itään, "maailman ensimmäisen ihmiseläintarhan vankeihin". 

Lähes täydellisen selvityksen pakotarinasta kuroo epilogi, jossa kerrotaan keskeisten henkilöiden, myös ajan stalinististen poliitikkojen, kohtalot. 

Aufarbeitung der Vergangenheit, menneisyyden työstäminen, jatkuu edelleen ossien ja wessien päänsisäisten muurien sisäpuolella.

Kirjavuosi 2026/7: Ranskalainen pakomatka ja luokkaretki

Yhteiskuntaluokka näkyy kaikessa: ruuassa, puheenaiheissa ja puhetavassa sekä hiljaisuuden laadussa. Alkuperä, se oletko suurkaupungista, kylästä vai pikkukaupungista, välittyy ihmiskehosta, sen tavasta olla olemassa. 

Eddy Bellegueule ottaa kirjallisuuden välineekseen päästä pois kotikylästään Hallencourtista ja menneisyydestään, jossa hän on ollut koulukiusattu ja nöyryytetty homo. Se tyyppi, joka viimeiseksi valittiin liikuntatunneilla joukkueisiin. 

Eddy aloittaa matkan kohti hyväksyntää ja ylempää luokka-astetta, jota on hankala määritellä. Koodeista ja säännöistä ei varsinaisesti puhuta. Sujuvantuntoisesti hän muutoksen kuitenkin tekee. 

Taidelukio Amiensissa on Eddyn sinnikäs irtiotto kouluttamattomasta, köyhästä perhetaustastaan, jota hallitsee karkeus, televisio ja rasismi.  On selvää, että hän samalla tekee henkistä isänmurhaa. 

Muutos alkaa opiskelukaveri Elenan yläluokkaisessa kodissa missä Eddystä tulee Édouard. Eriytymisen ja näyttämisen tarve sekä kostonhalu ovat nuoren miehen ajovoimat, iloisen positiivisesta asenteesta ei ole tällä tavoitteiden tiellä tietoakaan. 

Samalla hän vapauttaa seksuaalisen suuntautumisensa valloilleen ja kokee tyytyväisyyttä oman itsensä löytämisessä ja toteuttamisessa. 

Käänteentekevä on lukiossa luennoiva filosofi Didier Eribon. Hän tekee Édouardiin vaikutuksen samankaltaisella henkilöhistoriallaan. Hän myös vaikuttaa É:n vahvaan pakkomielteiseen unelmaan päästä opiskelemaan korkeakouluun Pariisiin (kuin Tšehovin Irina-sisar hokiessaan: Moskovaan, Moskovaan!). 

Vimmainen muutosmatka kohti täyttä pariisilaiselämää pistää pohtimaan itseohjautuvuutta tai kohtalon osuutta. Lisäksi huomaamme, että myös paikoilla on suurta merkitystä ihmisen kasvussa ja muuttumisessa. 

Oikeassa seurassa Windsorinsolmu kravatissaan É pääsee niin ylellisiin paikkoihin, että hän tuskin niistä aiemmassa elämässään edes tiesi, osasiko kuvitellakaan. Mutta onko muutoksensa sisäistä ja todellista?

Édouard Louis kirjoittaa selkeästi ja suoraan, raskaatkin aiheet käsitellään arkisesti ja todentuntuisesti, inhimillisesti. Hän ei teeskentele, ja mikäli tekstiä on todellisuudesta muuteltu, se kerrotaan alaviitteessä. Tämä kertoo myös tunnollisuudesta. 

Louis'n viides teos on kirjeromaani valokuvilla, teemoiltaan kuin edellisensäkin: köyhyys, homofobia ja yhteiskuntaluokka. Omakohtaisesti kirjoittava Louis on Ranskassa myös poliittinen kannanottaja. 

Suomessa Lilla Teatern on esittänyt Louis'n romaaneihin perustuvan näytelmän. 

Kirjan on suomentanut Lotta Toivanen. 

Ajatushelmi: "Muutosprosessissa yhtä tärkeitä ovat ihmiset kuin se, millaiseksi muutumme." Sekä solvaukset, joita saamme, lisää Eribon.

Kirjavuosi 2026/6: Pelon hikipisaroista syntyy sinfonia

Joitakin asioita tulee säännöllisesti mietittyä ja nyt taas kuten että miten säveltäjä Dmitri Dmitrijevitš Šostakovitš (1906 - 1975) selvisi Stalinin Neuvostoliitossa. Ehkä tuurilla, noudattamalla näennäisesti sääntöjä sekä kirjoittamalla musiikkinsa niin, että se sisälsi yhteiskunnallisia viitteitä, joita kuulija osasi kuunnella, tai sitten ei?  

Oululaisen Aapo Kukon tuore Punainen Beethoven taitaa olla niitä harvoja sarjakuvateoksia, joita on tullut luettua. Esipuheessa hän kiinnostavasti, sanataiteellisen ansiokkaasti esittelee lähtökohtia, jotka johdattivat luomiseen. Ihan kylmästä Kukko ei siihen alkanut. 

Pidän tätä rohkeanakin vetona, sillä nykyaikana voi joutua puolustelemaan elävien ja kuolleiden neuvostoliittolaisten ja venäläisten taiteilijoiden esiin nostamista. Toivon toki, että Punainen Beethoven ymmärretään vastalauseena kaikenlaisille ukkojen diktatuureille, heitähän edelleen maailmasta riittävästi löytyy, ja että teosta luettaisiin etunojassa kunnioituksena henkisesti massiiviselle säveltäjälle, taiteelle, musiikille. 

Säveltäjä oli ja ei ollut Stalinin suosikki, vähän vuodesta ja tilanteesta riippuen. Ei tuntunut turvalliselta, kun Pravda-lehdessä Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth (1936) tuomittiin "sekasotkuksi" (сумбур). Sarjakuvien ruuduilla säveltäjämestarilla pisaroi usein tuskan ja pelon hiki otsalla sekä valveilla että unessa. 

Tukiverkot eli kotielämä Šostakovitšilla oli kunnossa, se oikeastaan korostuu tarinassa kuten ystävyydenkin hetket säveltäjä Aram Hatšaturjanin, runoilija Anna Ahmatovan sekä Stalinin vainoissa lahdatun marsalkka Mikhail Tukhachevskyn kanssa. 

Lisäksi säveltäjästä ja sävellyksen professorista tuli Galinan isä ensimmäisestä avioliitostaan fyysikko Nina Varzarin kanssa. Kolmas vaimo, filologi ja kustannustoimittaja Irina Supinskaja oli topakka miehensä tukija. Maksim-pojan kanssa vaikutti olevan hyvät, läheiset ja avoimet välit.  

Sarjakuvasinfonia puhuttelee yleensä kulttuurihistorian ja poliittisen historian ystäviä ja osaltaan vahvistaa niitä käsityksiä ja tietoja, joita tuosta ajasta ja taiteilijoiden osasta siinä tiedetään. Mustavalkoinen on asiallinen väri 30-40-luvun kauhun terrorin kuvaamiseen ja käärme NKVD:n symboliksi. 

Ankara tupakoitsija kuoli keuhkosyöpään. Alun perin pietarilainen Šostakovitš on haudattu Moskovaan. Hänen syntymästään tulee syksyllä kuluneeksi 120 vuotta.

Klassisen musiikin toimittaja Jaani Länsiö on laatinut perusteellisen jälkikirjoituksen, joka taustoittaa problematisoidenkin säveltäjän teosten yhteiskunnallisia taustoja.

440-sivuinen teos on jo ennakkotilattavissa Zum Teufel -kustantajalta. 

Kirjavuosi 2026/5: Johtajan rakas arkkitehti, joka rakensi ja tuhosi

Jean-Noël Orengo: Te olette Führerin onneton rakkaus (Vous êtes l'amour malheureux du Führer). Docendo 2025. Ranskan kielestä suomentanut Lena Talvio.

Berthold Konrad Hermann Albert Speer suunnitteli 1930-luvulla Berliinin katulamppuja, jotka edelleen ovat nähtävissä kaduilla Straße des 17. Juni, Bismarckstraße ja Kaiserdamm. Valaisimet tiedetään nimillä OWA-kandelaber (Ost-West-Achse) ja Speer-kandelaber. 

Kirjailija Jean-Noël Orengon mukaan natsi-ideologiasta kiinnostuivat ammattikunnista eniten arkkitehdit, juristit ja lääkärit. Kolmannen valtakunnan pääarkkitehti Speer omistautui työlleen ja rakasti erityisyyden tunnetta, joka syntyi, kun sai olla valtakunnankanslerin valittu ruokapöydissä ja Münchenin-matkoilla. 

Speer, alun perin sisustusarkkitehti, piti itseään porvarina ja taiteilijana. Juutalaiskysymys oli hänelle yhdentekevä. 

Te olette Führerin onneton rakkaus on Speerin kollega Karl Maria Hettlagin tarkkanäköinen lausahdus hänelle. Mutta hurmoksessakin kuherruskuukaudet päättyvät joskus. 

Kirja pohjautuu Speerin muistelmiin vuodelta 1969, mutta tunnelmia ja suhteita fabuloidaan. Sen loppuosa on problemaattisesti pohdiskeleva ja osin sekavakin. Muuten Orengo kirjoittaa tietokirjaa esteettisen tarkasti, ajoittain kuin runollista esseetä, tyylikkäästi etäännyttäen ja samalla eläytyen niin, että natseja sanotaan reippaasti rosvojoukoksi ja lopulta rahvaanomaisiksi nahjuksiksi. 

Aihepiirin huomioiden Orengo ei jauha tai mässää vääjäämättömillä kauheuksilla vaan uranousun ja -tuhon lukukokemus on yksi nautinnollisimmista, kuin kaunokirjallista taidetta filosofian ja faktan kehyksissä. 

Tietty huomio toistuu, ulkonäkö. Speerin hoikkuus valloitti kuten natsi-ideologian ihmisihanteeseen kuuluikin. Paljastavan paradoksaalisesti natsijohtajat olivat hedonistisen elämäntyylinsä tuloksena potria poikia. 

Yhteiskunnan hävitykseen Speer sen entisenä dramaturgina ja sittemmin sotateollisuuden varusteluministerinä joutui osallistumaan, vaikka hävittämistä vastustikin. Speer aloitti menestyksellisen arkkitehtuuriuransa Nürnbergissä näyttävästi ja sinne, luomiinsa kulisseihin, se myös päättyi suuressa julkisuudessa 24 muun natsijohtajan kanssa elokuun 1947 oikeudenkäynnissä. 

Speer tunnusti ja ei tunnustanut. Hän käyttäytyi tuomarit puolelleen asiallisena ja kohteliaana, komeana ja aatetovereistaan näin erottuvana. Vankilatuomionsa 20 vuotta Speer vietti Spandaussa Länsi-Berliinissä tuhansia kirjoja lukien, mielikuvitusmatkoja kävellen, muistelmiaan vessapaperille kirjoittaen ja Johtajasta houraillen. 

Vapauduttuaan Speer eli kirjoittaen Heidelbergissa. Hänestä tuli kysytty tähti mediaan, mitä juutalainen historioitsija-toimittaja ihmettelee, muistelee ja analysoi natsin välittömässä läheisyydessä.

Speer kuoli tietyistä syistä erittäin onnellisena Lontoon-matkallaan vuonna 1981. 

Kirjavuosi 2026/4: Rakkaushuijaus trillerityyliin

Tatiana Elf, Rebekka Nurmi: Huijari. Into Kustannus, 2025

Asiantuntijan (psykologian professori emerita Liisa Keltikangas-Järvinen, ei esiinny ko. kirjassa) mukaan narsisti ei siedä yhtään vastoinkäymisiä. 

Rebekka on sosiopaatti, joka joutuu helposti ns. valkoisen raivon valtaan, mikäli ympäristössä sattuu mitään häiritsevää, esimerkiksi yskäisy väärässä kohdassa. Terapeuttinsakin joskus pelkää kohtaamisia.

Muut ihmiset vaikuttavat vähän tietämättömiltä alisuoriutujilta äkkiväärän ja nopeaälyisen Rebekan rinnalla. Väkivaltainen hän ei ole, yleensä, mutta aloittanut pienen pahanteon varsin nuorena. Syyt eivät löydy taustasta eivätkä oikeastaan mistään. 

Melkein vakka lähes kantensa valitsee, kun Rebekka kohtaa erakoituvan, monin tavoin onnettoman taidegalleristi Alexin. 

Ensimmäistä kertaa Rebekka tuntee toista ihmistä kohtaan muutakin tunnetta kuin voimakasta vastenmielisyyttä. Hän alkaa pelastaa Alexin elämää epäkonventionaalisilla keinoillaan, kunnes kuvio romahtaa ja alkavat tehokkaat kostotoimenpiteet. 

Huijari on hyvin ja selkeästi kirjoitettu, kerrassaan vetävä. Sen aihe eli rakkaushuijaus edustaa sitä kuuluisaa tätä päivää. Tapahtumaketju näyttää miten tuloksellisessa huijauksessa on huomioitava kaikki elämän osa-alueet ruuan tuoksusta lähtien. Todellisuutta alleviivaa, että huijattu ei oikein ota uskoakseen huijausta ja tilanne kääntyy viestintuojan viaksi. 

Vahvuus on myös persoonissa kuten Tatiana Elfin käsikirjoittamassa Roba-poliisisarjassakin. Aistitoimintoja käytetään tehokkaasti hyväksi: usein on kuuma pallo niskassa, niskassa kuumottaa, polttaa, ärtymys nousee takaraivossa, vatsanpohjassa tuntuu toki perhosia, suussa maistuu metalli (tyypillistä) ja niskahiukset nousevat pystyyn (kuten myös). Kirjoittaja on suorasukaisen mutkaton kuvauksissaan kuten terveyssmoothien luonnehdinnassa, joka "haisee lannalle ja maistuu mullalle".

Kulunut käänne kohdataan kidnappausasetelmassa. Näinkin näppärän kirjoittajan olisi ajatellut sommittelevan omaperäisemmän ratkaisun tapahtumaketjun huipentumaan. Nyt luotetaan perinteiseen trillerimalliin, joka myös tukee kirjan vihjailevaa nokkela nainen - tyhmä mies -pohjavirettä. Tarinassa on muitakin tuttuja piinaamisen elementtejä kuten tavaroiden vaihtuneet paikat ja outo haju asunnossa. Genrelle ollaan uskollisia. 

Pidin erityisesti kohtauksesta, missä Rebekka kurmottaa lasta elekielellä. En tietenkään siksi, että se olisi oikein, vaan siksi, että tilanne viestii täsmällisesti päähenkilön luonteen ehdottomista vääristymistä. 

Vai onko lopulta niin, että paha onkin hyvä? Rebekkahan uskoo palvelevansa huijauksien uhreja saattelemalla petkuttajan omien tekojensa uhriksi. Eikä mikään tunnu niin hyvältä kuin oikeudenmukaisuus, nyrjähtäneestikin saavutettu. 

Terapeutti Carlalla on asiakkaassaan totisesti pitelemistä.

  

Kirjavuosi 2026/3: Portugalilainen perinnekuokka heilahtaa peräkylällä

Anu Patrakka: Huomenna sinä kuolet.

Portugalilainen, Portossa operoiva rikosetsivä Rui Santos on ratkaissut 88 prosenttia rikostapauksistaan. Hän on tiukka persoona, jota ajaa oikeudenmukaisuus ja velvollisuudentunto uhria ja yhteiskuntaa kohtaan. Suurta vaikutusta työmoraaliinsa lienee traagisella lapsuudella.

Anu Patrakka on minulle uusi dekkaristi, mutta tutustuminen vaikutti aluksi hieman raskaalta: adjektiiveja ja runsaita kuvauksia vyöryi tukahduttavan paljon. 

Adjektiiviahkeruus kuitenkin laimenee, kun jutussa edetään. Vaikka Patrakasta ei tullenekaan lempidekkaristiani, on hän kelpo ihmisluonteen kuvaaja ja juonen kuljettaja, tosin tappiinsa yksinkertaistetulla näkemyksellä. 

Kirjailija asuu Portugalissa ja osannee siksi kuvata sikäläistä maaseutua väkineen. Siellä ihmiskohtalot ovat onnettomat ja elämänasenteet konservatiiviset, jopa takaperoiset.

Psykologinen ote jää dekkarissa ohueksi, henkilöt ovat selkeästi enemmän tekijöitä kuin tuntijoita, vaikka sisäistä puhetta kuullaankin. Jännitystä ei juurikaan synny, jännitettä kyllä. Myös pieni romantiikan vire nousee rivien  välistä. Se tuo tarinaan hetkeksi kauneuden pilkahduksia, kun muuten ihmisten kanssakäyminen saa jopa rivoja piirteitä.

Ihmiskuva on kuitenkin armollinen: toimijat ovat olosuhteiden uhreja, joko kulttuurin tai perheen, eivätkä peruspahoja ollenkaan.

Pidin siitä miten maataloustyökalu nousi tavanomaista erikoisempaan rooliin, sille oli luotu oikein oma tarina. Santosin - tai Patrarkan - ansioksi on myös mainittava, että hän sai minut ymmärtämään PowerPointin hyödyt. Sen avulla rikoskomisario laatii laatikoihin värisymbolein mahdollisia syyllisiä, syyttömiä ja tuntemattomia tekijöitä. 

Suurin voima tarinassa on toki Portugalilla, sen (oletetun) aitouden kuvauksella. Tätä tehostavat paikalliset, ei mitenkään herkullisen kuuloiset ruuat ja portugalinkieliset sanat; esimerkiksi tollot on portugaliksi tolos, pessoa ihminen. Portugalia ei millään tavoin idealisoida, katolilaiset lukuisat pyhimyksetkin mainitaan "jonkun sädekehän kantajiksi". 

Portviinin ominaisuudetkin tulevat tarkasti kuvailluiksi, mutta en sen juomista menisi vessassa käymiseen vertaamaan. 

Kirjavuosi 2026/2: Kuoleman jälkeen harmonia

Arkkitehti Sigurd ja nuorisopsykologi Sara asuvat Oslon arvoalueella, mutta Sigurdin kommunistiukilta perityn talon remontti ei edisty. Valmista on ainoastaan autotallin ylisillä missä Sara pitää terapeuttina yksityisvastaanottoa. 

Keskeneräinen asuntotilanne lyö kohtalokkaan kiilan pariskunnan väleihin mihin ei auta edes suhteen tekohengitys Teneriffalla. 

Toki kaiken tapahtuvan eli äkillisen, oudon kuoleman taustalla ovat myös urahaaveet, ammatillinen turhautuminen ja miehinen omanarvontunto. 

Keskeneräisyys vaivaa myös Saran uraa. Vaikuttaa siltä, että lähipiirissään vankoilla periaatteiden perusteilla seisoo vain hänen akateeminen isänsä, josta löysin vähän linkolalaisia piirteitä.

Kirjan rytmi on hidas, suurten elämysten hakijat älkää tämän äärelle vaivautuko. Varsinaisella jännityksellä on vähän roolia, mutta silloin, kun on, se tuntuu. Jääkaappimagneettien siirtely ja piirustusputken häviäminen sekä askeleet tyhjässä yläkerrassa ovat tällaisia hetkiä tavallisessa ihmisarjessa. 

Dekkari valottaa myös yhtä mahdollista, hiljaista näkökulmaa: kaiken traagisen jälkeen tai sen ansiosta Saran elämä saa kirkkaamman ja harmonisemman suunnan, mutta samalla hän joutuu tekemään lähipiiristään järkyttävän havainnon. Ehkä. 

Myös tutkivien poliisien inhimillisyys - flegmaattisuus, kärsimättömyys - tuntuvat sympaattisilta. Heihin Sara turvautuu, lähes tarrautuu, poikkeuksellisen lujasti hädän ja pelon vallassaan.

Suomentaja Virpi Vainikainen on tehnyt ajoin hauskaakin kielityötä: "hienostoirmeli" (länsioslolainen tyttöpoliisi), "paremman väen kanttura", "hajahtaa" eli kun ruumis haiskahtaa.

Erikoista kirjassa, joka ei muuten kikkaile, on ajoittainen repliikkien rakenne: kuka sanoo tulee ensin, sitten pilkku ja sitten repliikki. Luulin tätä ensin huolimattomuudeksi, mutta näyttikin tietoiselta. Osittain mennään myös tajunnanvirran ehdoilla selkeyden kärsimättä.

Oslon kaupunginosien mainehierarkialla on yksi sivuosa kirjassa. Yksityiskohtaisesti kuvailtujen talojen kuten Saran lapsuudenkodin tai hajallaan lojuvan remonttikohteen voi mieltää myös ihmisen metafyysiseksi tai eksistentiaaliseksi olemukseksi. 

Jos dekkaria voi luonnehtia miellyttäväksi ja perusinhimilliseksi, sellainen on tässä.