Kirjavuosi 2026/4: Rakkaushuijaus trillerityyliin

Tatiana Elf, Rebekka Nurmi: Huijari. Into Kustannus, 2025

Asiantuntijan (psykologian professori emerita Liisa Keltikangas-Järvinen, ei esiinny ko. kirjassa) mukaan narsisti ei siedä yhtään vastoinkäymisiä. 

Rebekka on sosiopaatti, joka joutuu helposti ns. valkoisen raivon valtaan, mikäli ympäristössä sattuu mitään häiritsevää, esimerkiksi yskäisy väärässä kohdassa. Terapeuttinsakin joskus pelkää kohtaamisia.

Muut ihmiset vaikuttavat vähän tietämättömiltä alisuoriutujilta äkkiväärän ja nopeaälyisen Rebekan rinnalla. Väkivaltainen hän ei ole, yleensä, mutta aloittanut pienen pahanteon varsin nuorena. Syyt eivät löydy taustasta eivätkä oikeastaan mistään. 

Melkein vakka lähes kantensa valitsee, kun Rebekka kohtaa erakoituvan, monin tavoin onnettoman taidegalleristi Alexin. 

Ensimmäistä kertaa Rebekka tuntee toista ihmistä kohtaan muutakin tunnetta kuin voimakasta vastenmielisyyttä. Hän alkaa pelastaa Alexin elämää epäkonventionaalisilla keinoillaan, kunnes kuvio romahtaa ja alkavat tehokkaat kostotoimenpiteet. 

Huijari on hyvin ja selkeästi kirjoitettu, kerrassaan vetävä. Sen aihe eli rakkaushuijaus edustaa sitä kuuluisaa tätä päivää. Tapahtumaketju näyttää miten tuloksellisessa huijauksessa on huomioitava kaikki elämän osa-alueet ruuan tuoksusta lähtien. Todellisuutta alleviivaa, että huijattu ei oikein ota uskoakseen huijausta ja tilanne kääntyy viestintuojan viaksi. 

Vahvuus on myös persoonissa kuten Tatiana Elfin käsikirjoittamassa Roba-poliisisarjassakin. Aistitoimintoja käytetään tehokkaasti hyväksi: usein on kuuma pallo niskassa, niskassa kuumottaa, polttaa, ärtymys nousee takaraivossa, vatsanpohjassa tuntuu toki perhosia, suussa maistuu metalli (tyypillistä) ja niskahiukset nousevat pystyyn (kuten myös). Kirjoittaja on suorasukaisen mutkaton kuvauksissaan kuten terveyssmoothien luonnehdinnassa, joka "haisee lannalle ja maistuu mullalle".

Kulunut käänne kohdataan kidnappausasetelmassa. Näinkin näppärän kirjoittajan olisi ajatellut sommittelevan omaperäisemmän ratkaisun tapahtumaketjun huipentumaan. Nyt luotetaan perinteiseen trillerimalliin, joka myös tukee kirjan vihjailevaa nokkela nainen - tyhmä mies -pohjavirettä. Tarinassa on muitakin tuttuja piinaamisen elementtejä kuten tavaroiden vaihtuneet paikat ja outo haju asunnossa. Genrelle ollaan uskollisia. 

Pidin erityisesti kohtauksesta, missä Rebekka kurmottaa lasta elekielellä. En tietenkään siksi, että se olisi oikein, vaan siksi, että tilanne viestii täsmällisesti päähenkilön luonteen ehdottomista vääristymistä. 

Vai onko lopulta niin, että paha onkin hyvä? Rebekkahan uskoo palvelevansa huijauksien uhreja saattelemalla petkuttajan omien tekojensa uhriksi. Eikä mikään tunnu niin hyvältä kuin oikeudenmukaisuus, nyrjähtäneestikin saavutettu. 

Terapeutti Carlalla on asiakkaassaan totisesti pitelemistä.

  

Kirjavuosi 2026/3: Portugalilainen perinnekuokka heilahtaa peräkylällä

Anu Patrakka: Huomenna sinä kuolet.

Portugalilainen, Portossa operoiva rikosetsivä Rui Santos on ratkaissut 88 prosenttia rikostapauksistaan. Hän on tiukka persoona, jota ajaa oikeudenmukaisuus ja velvollisuudentunto uhria ja yhteiskuntaa kohtaan. Suurta vaikutusta työmoraaliinsa lienee traagisella lapsuudella.

Anu Patrakka on minulle uusi dekkaristi, mutta tutustuminen vaikutti aluksi hieman raskaalta: adjektiiveja ja runsaita kuvauksia vyöryi tukahduttavan paljon. 

Adjektiiviahkeruus kuitenkin laimenee, kun jutussa edetään. Vaikka Patrakasta ei tullenekaan lempidekkaristiani, on hän kelpo ihmisluonteen kuvaaja ja juonen kuljettaja, tosin tappiinsa yksinkertaistetulla näkemyksellä. 

Kirjailija asuu Portugalissa ja osannee siksi kuvata sikäläistä maaseutua väkineen. Siellä ihmiskohtalot ovat onnettomat ja elämänasenteet konservatiiviset, jopa takaperoiset.

Psykologinen ote jää dekkarissa ohueksi, henkilöt ovat selkeästi enemmän tekijöitä kuin tuntijoita, vaikka sisäistä puhetta kuullaankin. Jännitystä ei juurikaan synny, jännitettä kyllä. Myös pieni romantiikan vire nousee rivien  välistä. Se tuo tarinaan hetkeksi kauneuden pilkahduksia, kun muuten ihmisten kanssakäyminen saa jopa rivoja piirteitä.

Ihmiskuva on kuitenkin armollinen: toimijat ovat olosuhteiden uhreja, joko kulttuurin tai perheen, eivätkä peruspahoja ollenkaan.

Pidin siitä miten maataloustyökalu nousi tavanomaista erikoisempaan rooliin, sille oli luotu oikein oma tarina. Santosin - tai Patrarkan - ansioksi on myös mainittava, että hän sai minut ymmärtämään PowerPointin hyödyt. Sen avulla rikoskomisario laatii laatikoihin värisymbolein mahdollisia syyllisiä, syyttömiä ja tuntemattomia tekijöitä. 

Suurin voima tarinassa on toki Portugalilla, sen (oletetun) aitouden kuvauksella. Tätä tehostavat paikalliset, ei mitenkään herkullisen kuuloiset ruuat ja portugalinkieliset sanat; esimerkiksi tollot on portugaliksi tolos, pessoa ihminen. Portugalia ei millään tavoin idealisoida, katolilaiset lukuisat pyhimyksetkin mainitaan "jonkun sädekehän kantajiksi". 

Portviinin ominaisuudetkin tulevat tarkasti kuvailluiksi, mutta en sen juomista menisi vessassa käymiseen vertaamaan. 

Kirjavuosi 2026/2: Kuoleman jälkeen harmonia

Arkkitehti Sigurd ja nuorisopsykologi Sara asuvat Oslon arvoalueella, mutta Sigurdin kommunistiukilta perityn talon remontti ei edisty. Valmista on ainoastaan autotallin ylisillä missä Sara pitää terapeuttina yksityisvastaanottoa. 

Keskeneräinen asuntotilanne lyö kohtalokkaan kiilan pariskunnan väleihin mihin ei auta edes suhteen tekohengitys Teneriffalla. 

Toki kaiken tapahtuvan eli äkillisen, oudon kuoleman taustalla ovat myös urahaaveet, ammatillinen turhautuminen ja miehinen omanarvontunto. 

Keskeneräisyys vaivaa myös Saran uraa. Vaikuttaa siltä, että lähipiirissään vankoilla periaatteiden perusteilla seisoo vain hänen akateeminen isänsä, josta löysin vähän linkolalaisia piirteitä.

Kirjan rytmi on hidas, suurten elämysten hakijat älkää tämän äärelle vaivautuko. Varsinaisella jännityksellä on vähän roolia, mutta silloin, kun on, se tuntuu. Jääkaappimagneettien siirtely ja piirustusputken häviäminen sekä askeleet tyhjässä yläkerrassa ovat tällaisia hetkiä tavallisessa ihmisarjessa. 

Dekkari valottaa myös yhtä mahdollista, hiljaista näkökulmaa: kaiken traagisen jälkeen tai sen ansiosta Saran elämä saa kirkkaamman ja harmonisemman suunnan, mutta samalla hän joutuu tekemään lähipiiristään järkyttävän havainnon. Ehkä. 

Myös tutkivien poliisien inhimillisyys - flegmaattisuus, kärsimättömyys - tuntuvat sympaattisilta. Heihin Sara turvautuu, lähes tarrautuu, poikkeuksellisen lujasti hädän ja pelon vallassaan.

Suomentaja Virpi Vainikainen on tehnyt ajoin hauskaakin kielityötä: "hienostoirmeli" (länsioslolainen tyttöpoliisi), "paremman väen kanttura", "hajahtaa" eli kun ruumis haiskahtaa.

Erikoista kirjassa, joka ei muuten kikkaile, on ajoittainen repliikkien rakenne: kuka sanoo tulee ensin, sitten pilkku ja sitten repliikki. Luulin tätä ensin huolimattomuudeksi, mutta näyttikin tietoiselta. Osittain mennään myös tajunnanvirran ehdoilla selkeyden kärsimättä.

Oslon kaupunginosien mainehierarkialla on yksi sivuosa kirjassa. Yksityiskohtaisesti kuvailtujen talojen kuten Saran lapsuudenkodin tai hajallaan lojuvan remonttikohteen voi mieltää myös ihmisen metafyysiseksi tai eksistentiaaliseksi olemukseksi. 

Jos dekkaria voi luonnehtia miellyttäväksi ja perusinhimilliseksi, sellainen on tässä. 

 

Kirjavuosi 2026/1: Äidiksi yhdessä yössä henkien Torinossa

Tämä pääteltiin 1.1.26 klo 0:17, joten lasken vuoden aloitukseksi. Paremminkin olisi voinut käynnistyä, mutta tietyin osin ansiokkaastikin. 

Lukuvuosi 2026 siis vedetään käyntiin eteläpohjalaisen toimittajan Taina Latvalan hämmentävällä tapahtumaketjulla Torinossa. Olen aiemmin lukenut häneltä Välimatkan, jossa tytär ja äiti matkustavat Teneriffalle ja tytär kehittää siellä romanssin hotellin respan kanssa. Siksi ajattelin Latvalan viihdyttäväksi kirjoittajaksi omintakeisella tvistillä.

Tälläkin kertaa pääosissa ovat ihmissuhteet ja kovin rohkeatkin suhdekuvaukset. Suoraa aikuisten tekstiä.

Päähenkilö venkoilee itsensä eron jälkeen Torinoon kirjoittamaan taiteilijaresidenssiin kirjaa. Samasta tilasta on vieraskirjan mukaan inspiraatiota hakenut muun muassa Karl Ove Knausgård.

Lisäksi kirjoittajaa vaivaa vakavasti kysymys äidiksi tulemisesta, jolla alkaa olla kiire. Vaivaa niin paljon, että kysymys siitä saa harhaisia piirteitä. 

Äitiyteen tupsahtaa mahdollisuus, kun  jouluaaton iltana Torinon hiljaisilta kaduilta löytyy puhumaton pikkutyttö valkoisissa vaatteissa. Hän ei ole tavanomainen lapsi vaan sulkeutunut ja likainen, jonka iho kuoriutuu puoliväkisin suoritetussa suihkussa. Kirjailija joutuu koviin kasvatustilanteisiin uppiniskaisen lapsen kanssa ja silloin otetaan käyttöön sekä suomalaiset kirosanat että italian hellittelylauseet. 

Alppien piirittämä Italian entinen pääkaupunki Torino tunnetaan okkultistisena ja esoterisena keskuksena. Sen Piazza Statuto -aukiolla väitetään sijaitsevan jopa helvetin portit. Kulttuuri-ja kirjallisuussäätiön sihteeri Lorenzo Moravia esittelee vieraalle residenssin vihreän, selittämättömien tapahtumien kakkosmakuuhuoneen. 

Onkin sopivaa, että juuri tässä kirjassa, jonka yksi kulma on kaupungin hengen paino, etsitään vastauksia Raamatun jakeista.

Latvala pyörittää vuorotellen maagisia Torinon-tapahtumia ja päänsisäisiä Suomen-kuvioita nuoruudestaan sekä tuskaa lapsettomuudestaan. Parisuhdeteemat eivät ole kirjallisuuden lempiaihioitani, mutta joillekin, kyseisen äitiysasian ohella, niiden käsittely voi toimia hyvinkin terapeuttisesti. 

Niinpä kaupunki, Torino, pienessä roolissaankin, oli minulle kirjan onnistunein elementti pikkutytön salaperäisen persoonan lisäksi. 

Nelikymppinen kirjailijaminä vaikutti tässä huonolla tavalla teiniltä ja epäkypsältä. Täysin irrallisena kirjan hengestä aletaan tilittää myös naiskirjailijan vähäisestä asemasta ja hänen vaatevalinnoistaan, jotka ympäristön mielestä ovat vääriä.

Humoristinen sisäinen viittauskikka, kevyt metataso, on viitata toiseen kirjailijaan, Tainaan, kenties kirjailijaan itseensä? Jotain sisäistä kehitystä kaikesta epäkypsyydestä huolimatta oli havaittavissa, kun puhelimesta poistettiin tietyt tekstiviestit. Loppu oli hämmentävän avoin -  luulin, että juttu jatkuu vielä. 

Kirjavuosi 2025: 10 590 sivua ja 18 maata, 33,5 enemmän tai vähemmän hienoa matkaa

Luin vuonna 2025 yhteensä 33,5 kirjaa, 10 590 sivua. Edellisvuonna luettuja kirjoja kertyi 45 ja sivuja 11 725.

Tämänvuotiset kirjat sijoittuivat enimmäkseen Suomeen ja Saksaan. Muita kohteita olivat sekä nykyiset että entiset maat: Tshekkoslovakia, Albania, Gruusia, DDR, Italia, Islanti, Libanon, Norja, Ranska, Viro, Ruotsi, Belgia, Neuvostoliitto, Ukraina, Englanti ja Itävalta. Hämmästyksekseni yksi suosikkimaistani eli Japani puuttuu listalta.  

Maat ovat siksi oleelliset, että pidän kirjallisuutta yhtenä matkustamisen muotona ja kulttuuritietoisuus on tärkeää, toki valinnat kertovat myös preferensseistäni; kirjat valitsen aika lailla maa- ja kulttuurikohtaisesti. Siihen nähden on huomionarvoista, että neljästä luetusta DDR-aiheisesta kirjasta yksikään ei noussut parhaimmistoon, vaikka olen aihealueesta kovinkin kiinnostunut jopa akateemisessa mielessä. 

Rikhardinkadun kirjastosta Helsingistä. Kuva omani.

Eniten luin kaunokirjallisuutta, varsinaisia lempigenrejäni tieto- ja dekkarikirjallisuutta vähemmän kuin viime vuonna, syyttä. 

Teknisesti homma etenee niin, että luen kaikki uloskirjoittamani loppuun asti kiitoksineen (en pääsääntöisesti lähdeluetteloineen) eikä keskeneräisistä puhuta täällä paitsi tänä vuonna puhuin Gopnikista, koska koin aiheen sen verran ajankohtaiseksi ja käsittelytavan mainitsemisen arvoiseksi (tätä ei ole laskettu luettuihin sivumääriin).

Alla luettelo luetuista, tekstit niistä löytyvät tästä blogista. Parhaimpina kaikista pidän Pirkko Saision Sulikoa ja Annika Norlinin Kekoa. Muuten kirjat on lueteltu siinä järjestyksessä kuin ne on luettu ja parhaimmiksi arvioidut (9/33,5) on lihavoitu. Joukossa ei ole äänikirjoja. 

Daniel Kehlmannin Ohjaajasta ja Olli Jalosen Stalker-vuosista haluan mainita, että niiden kohdalla kamppailin kuuluvatko ne vuoden 2025 parhaimmistoon, mutta päädyin, etteivät, koska arvottamisessani olennaista muistijälkeä ei näistä kirjoista vahvasti jäänyt, vaikka upeasti laadittuja olivatkin; Kehlmanniinhan palasin kahdesti, joten sekin kertoo kompleksisuudesta jotain. 

Nina Honkanen: Rakkaani, Vladimir
Flake: Kosketinrunkkari: Niin kuin sen satun muistamaan
Jo Nesbo: Verta lumella II
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Stefán Máni: Rituaali
Pirjo Mellanen: Matkustin Albaniaan
Joakim Zander: Ystävä
Pirkko Saisio: Suliko
Andrei Kurkov: Kiovan korva
Hanna Lantto: Bilbao
Gianrico Carofiglio: Perusteltuja epäilyksiä
Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset
Niina Kivilä: Seija: Nainen jota ei ollut
Kari Hotakainen: Helmi
Vera Vala: Sisilialainen puolustus
Marianne Cedervall: Viimeisen laulun kaiku, Mullvaldsin murhat
Guillaume Musso: Tyttö ja yö
Suvi Ahola: Mitä Helvi Hämäläinen todella sanoi?
Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies
Zoe Beck: Minä näen
Daniel Kehlmann: Ohjaaja
Jenny Erpenbeck: Kairos
Denise Rudberg: Dancing Queen
Iris Hanika: Menneisyydenhallintalaitos
Petri Tamminen: Sinua, sinua
(Viktor Jerofejev: Suuri Gopnik)
Juli Zeh: Yli-ihmisiä
Joel Elstelä: Izak
Natalia Ginzburg: Kieli, jota puhuimme
Suvi Ratinen: Pakolainen
Elli Salo: Keräilijät
Annika Norlin: Keko
Jari Järvelä: Rakastan Eva Braunia

Kirjavuosi 2025/33: Eva Braunin suhteesta suomeksi ja sütterlinilla väärentäen

Kotkalaista Johannaa yhdistää Eva Brauniin kaksi itsemurhayritystä, uinti sekä Braunin päiväkirjan vanha saksalainen kirjasintyyli sütterlin, jonka isoäiti opetti Johannalle.

Nuoruuden ystävä, tai sellaiseksi luultu, houkuttelee Johannan tämän harvinaisen kirjoitustaidon turvin täydentelemään eli väärentäen jatkamaan Braunin päiväkirjaa. Alkuperäinen on hallussa ystävättären saksalaisella äkkiväärällä pasifistimiehellä. 

Rahaahan painoksella he kaikki kolme toki tienaisivat, tilaajakin tiedossa, kun homma vain hoidettaisiin kirjoittamisen yksityiskohdista tarkoin huolehtien. 

Kirjailijuuttakin yrittänyt ja käyttöohjeiden kääntäjäksi päätynyt Johanna herättää Braunin eloon Garmisch-Partenkirchenin kilpailuissa vuonna -36. Väärentäjä kiintyy kohteeseensa, liikunnalliseen, tunteikkaaseen ja turhautuneeseen Brauniin matkimiseen saakka. 

Johannan kuvaamana Braunin miesystävä on tunnekylmä tai ainakin tunneilmaisultaan kömpelö, bakteeripelkoinen ja neuroottinen ja siksi suututtaa Braunia toistuvasti. Rakkaudentunnustus Hitleriltä on suurin piirtein ainoa asia, mitä natsipiireissä hyljeksitty Braun odottaa (uima-altaan lisäksi, jota hanketta Martin Borman torpedoi).

Hitleriä tässä verrataan näppärästi nykyajan pitchaajiin ja slushaajiin sekä terveellisten elintapojen vaalijiin; kasvissyöntinsä ja absolutisminsa toki todeksi tiedämme.

Ironissävytteisessä tarinassa vuorottelevat Braunin kuvitteellinen elämä, historialliset knoppitiedot zeitgeistista kuten (juutalaistaustaisista) dirndl-mekoista, kansallissosialistien sisäpiireistä vaimoineen ja vähän epätoivoisen ja lapsellisen oloisen Johannan monin tavoin paineinen elämä. Mistään näistä ei huvittaviakaan piirteitä puutu, eikä jännitystä, mikä lie oleellista huijauksien elinkaaressa. 

Natsien sipulinkatkuiseen hien hajuun palataan kumman usein. 

Jari Järvelän omintakeinen teos kujeilee ja hämmentää. Se olisi ansainnut ehkä viisikin tähteä, mutta rakkaustarina, joka sekin mukaan mahtui, onnahteli siitä huolimatta, että juoni on muutoin taitavasti virkattu. 

(Kohauttavaa on, Wikipediasta tarkistaen, että 30-luvulla hääparit saivat Saksassa Raamatun sijasta Mein Kampf in, jota niin ikään tässä siteerataan. Ja kyllä, kovin on raskassoutuisen kuuloista manifestointia.)

Kirjavuosi 2025/32: Vuoden paras lukukokemus löytyi ruotsalaisesta metsäkommuunista ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Tiedättekö milloin uupumus keksittiin?

Hehkulampun keksimisen myötä. 

Sitä ennen tehtiin työtä, kun oli valoisaa, ja nukuttiin, kun oli pimeää (tieto ei tarkenna miten tämä toteutui meillä kaamoskulttuureissa). 

Näin väittää psykiatri ja professori Marie Åsberg lehdessä Annika Norlinin kirjassa Keko. 

Pätkätyötoimittaja Emelien hermosto käy ylikierroksilla. Tämä supersosiaalinen verkostoituja vihaa kohtaamisia ja ennen kaikkea ulkoilmaa, on vihannut siihen liittyviä aktiviteetteja, kuten välitunteja, koko elämänsä. 

Ulkoilmasta ja nuotiotulesta hän löytää pelastuksen uupumukseensa saamelaisaktivistin ohjaamana. 

Emelie muuttaa telttaan entisen mummolansa maille mäennyppylälle ja näkee vastarannalla joukon tavanomaisesti, kuten Helly Hanseniin, pukeutuneita länsimaisia tyyppejä, jotka kuitenkin käyttäytyvät rituaaleineen kuin jokin alkukantaisen stereotyyppinen heimo. 

Emelie nimeää joukkion Hulluksi jengiksi, mutta on sanottava, että jengi on tässä yhteydessä kalsea ja epäkuvaava ilmaisu. 

Vähitellen ryhmän menneisyys avautuu ja päästään sisään Keko-nimiseen epäsovinnaisuuden kommuuniin. Norlin kirjoittaa hykerryttävän suoraan ja suoraa lausetta ja osaa koko ajan yllättää. Tekstin sävy myös muuttuu kutakin persoonaa myötäileväksi ja sehän toki kertoo kirjoittajan laajasta tekstityylirepertuaarista. Kieli on jopa värikästä, kun hymyillään "kymmenellä prosentilla suustaan". Tarkkaa havainnointia!

Syvä inhimillisyys nousee henkilötarinoista kuten juutalaisesta uimaripojasta ja rikkaan perheen eläinaktivistista. Vankilasta vapautuvasta, rakkauden ja kuoleman yhteenliitoksesta, samanaikaisesta läsnäolosta. Metsästä ja karhusta, joita tarvitaan tuomaan esiin ihmisluonteen ja -elämän kaikki puolet kuten sienet (outoa, etteivät sosiaaliviranomaiset halua haistella puunrunkoa!), kuvottavuuksineenkin: ihmisestä on moneksi, mutta useimmiten hyväksi. 

Samalla huono-onnisten Keko on vahva kannanotto yhteisöllisyyden puolesta, joka on vaikeaa, mutta jossain määrin välttämätöntä. Norlin ei nimittäin kirjoita varmaksi mitään.

Olen kaikenkaikkiaan iloinen tämän persoonallisen ja oudolla tavalla humaanin kirjan kanssa kohtaamisesta ja kiitollinen e-kirjafirman algoritmille suosittelemisesta. Suomeksi tekstin on kääntänyt Sirje Niitepõld. 

Ja muistakaa, ensi vuonnakin, että "on lepsua kuolla. Huhhei ja huhhaa".