Venäläissäveltäjä Dmitri Šostakovitšin syntymästä tulee syyskuussa kuluneeksi 120 vuotta. Oululainen sarjakuvantekijä ja käsikirjoittaja Aapo Kukko on julkaissut tästä yhdestä maailman kuuluisimmasta säveltäjästä yli 400-sivuisen sarjakuvateoksen Punainen Beethoven.
Kukon tie kohti Šostakovitšin (1906–1975) elämää lähti kulkemaan Helsingin Sanomien edesmenneen musiikkikriitikko Seppo Heikinheimon kirjasta Mätämunan muistelmat (1997). Sen alussa puhutaan venäläissäveltäjästä ja häntä myös siteerataan monessa kohdassa.
Sen jälkeen Kukko innostui lukemaan Heikinheimon kääntämät amerikanvenäläisen musiikkitieteilijä Solomon Volkovin Šostakovitš-muistelmat. Kukko vaikuttui kirjasta suuresti ja palasi takaisin säveltäjän pariin, kun aika oli kypsä.
Turvana makaaberi, musta huumori
Sarjakuvaromaanin luomisen kautta Kukko halusi muutenkin tutustua neuvostoliittolaisen taiteen ja klassisen musiikin historiaan.
Samalla avautui tuon ajan arvaamattomuus: yllättäen saatettiin taiteilija, kuten Šostakovitš, pudottaa isosta asemastaan korkealta jalustalta. Se lisäsi pelkoa ja kauhua omasta elämästä terrorin yhteiskunnassa.
Kukko myös havahtui säveltäjän monipuolisuuteen, sillä kyseessä oli klassisen musiikin säveltäjä, joka esimerkiksi loppuvuosinaan kävi katsomassa Lontoossa Andrew Lloyd Webberin musikaalin ja piti jazzista.
Nuoruusvuosinaan Šostakovitš säesti mykkäelokuvaesityksiä, mikä edellytti laajan musiikillisen repertuaarin tuntemista.
”Šostakovitšin teoksista erottuu toisinaan makaaberi, musta huumori, ja se olikin säveltäjälle myös selviytymiskeino Stalinin ajassa. Toinen tekijä, mikä piti Šostakovitšin hengissä, oli elokuvateollisuus, vaikka Volkovin muistelmien mukaan säveltäjä ei arvostanut elokuvaa ollenkaan vaan se oli hänelle teollisuutta. Mutta Stalin arvosti elokuvaa.”
Ja siksi Šostakovitš sävelsi elokuvia.
Kuvat virtaavat kuin musiikki
Punaista Beethovenia varten Kukko sai Taiteen edistämiskeskukselta yksivuotisen apurahan. Kirjan kustantaja on turkulainen Zum Teufel.
Tekijä on tyytyväinen, että sai kustantajalta jopa kirjan kerrontaa parantanutta kustannustoimittamisen apua.
”Harvinaista, mutta nyt en vaihtaisi kirjasta mitään.”
Kaikki yli 400 sivua Kukko hahmotti sarjakuvateokseensa aukeamittain.
”Mahdollisimman vähän tylsää kuuden ruudun tekniikkaa. Siellä saattaa olla esimerkiksi yksi ruutu per sivu eikä ruuturajoja ole piirretty ollenkaan. Kuvakerronta sujuu ja virtaa vuolaasti ja siitä tulee kertomuksen musiikillisuus. Sinfoninen ratkaisu tulee siitä, että luvut ovat eri pituiset.”
Näyte Aapo Kukon teoksesta Punainen Beethoven (Zum Teufel 2026)
Yllättäen Kukko tunnustaa, että koko Punainen Beethoven rakentuu Anna Ahmatovan (1889–1966) runon ympärille. Kukolla sydänjuureen asti mennyt runo on Anneli Heliön suomentama Musiikki, jonka Ahmatova on omistanut Šostakovitšille 1950-luvun loppupuolella.
”Minun piti tehdä 450 sivua kirjaa, jotta pystyin yhtä vaikuttavaan tulokseen kuin Ahmatova yhdessä runossa. Siinä on ajatus koko tuosta kirjasta ja taiteen merkityksestä, eli miten taide on auttanut toista ihmistä. Jos en olisi tätä runoa löytänyt, ei kirjastakaan olisi tullut noin voimakasta.”
Sekaan neuvostohuumoria
Vaikka venäläisyys ja venäläisten taiteilijoiden esiin nostaminen herättävät nykyisin voimakastakin polemiikkia, ei Kukolla ollut asennoitumisvaikeuksia.
”Šostakovitš on ollut kuolleena jo noin 51 vuotta, ja että häntä syytettäisiin siitä, mitä nyt tapahtuu, ei ole oikeasti relevanttia. Nyt kun Stalinin valkopesu on alkanut Venäjällä ja osin länsimaissakin, että siinäpä hyvä vahva johtaja, niin siihen väliin pitää saada kiila eli nostaa esiin juuri taiteilijoita, kuten esimerkiksi Šostakovitšia ja Ahmatovaa. He ovat olleet Stalinin aikaan toisinajattelijoita ja joutuneet kärsimään siitä.”
Ukrainan sota alkoi Kukon tehdessä teostaan.
”Silloin Putin ärisi jossain, että lännessä vihataan venäläistä taidetta, kuten Šostakovitšin musiikkia. Oikeasti sekä Šostakovitš että Pjotr Tšaikovski ovat soitetuimpia lännessä. Venäläiset ovat aina tienneet, että yhteisössä ja taiteessa on voimaa, mutta monesti asiat on pitänyt sanoa peitellysti ja pukea satiirin kaapuun. Ja siinä venäläiset ovat mestareita. Tähän omaan teokseenkin olen yrittänyt saada mukaan neuvostohuumoria, sillä välillä tuntuu, että lännessä unohdetaan venäläisten huumorintaju. Enemmän ankeus lyö sieltä meille kasvoille.”
Seuraavaksi naisten työleirille?
Šostakovitšin musiikkia Kukko kuvailee matkaksi, jonka jälkeen olo tuntuu kuin fyysisen ponnistuksen tehneeltä.
”On uskomatonta, että joku pystyy tekemään sellaista musiikkia sellaisissa olosuhteissa. Taiteen valtakunta on vapaa ja se pitää myös pitää sellaisena. Näille diktaattoreille ei saa jättää taiteilijoita koristekuviksi, jotka he voivat halutessaan ottaa esiin isänmaallisen paatoksen tarpeisiin.”
Kukolla pyörii mielessä seuraavaksi aihe jatkosodan naisten työleiristä, josta tehdään nykyaikana elokuvaa.
”Se ilmentäisi minulle ominaista tekoälyvastaisuutta ja henkisi tätä nykyaikaista taiteen ja sivistyksen vastaisuutta satiirin ja hyvän käsikirjoituksen kautta.”
Kukolla on tiedossa lähdekirjakin, Pekka Niirasen Työleirien saaristo (2022). Siitä käy ilmi, että työleirejä oli ympäri Suomea, ja vaikka dokumentit muutoin sodan jälkeen hävitettiin, naisten päiväkirjat ovat säilyneet.
”80 mottia kun hakkaa halkoja, pääsee vapauteen. Työleirin naiset saattoivat laulaa kevätaamuna italialaista iskelmää työskentelynsä lomassa”, sanoo Kukko.
Punainen Beethoven -kirjasta on esillä näyttely Oulun sarjakuvakeskuksessa Valveella 22. huhtikuuta asti.
Juttu on alun perin julkaistu Mun Oulu -verkkomediassa 21.3.2026.
