Runo siitä miten Suomen hallitus nielaisi budjettihiiren

Suomella huoli:
päässä on luomi, ummessa toki umpisuoli
Persutkin pysäyttää vain bensan hinta

juoko ne sitä vai mitä

mutta onneksi meillä on Egypti,
we'll always have Egypt,
mikään ei uhkaa rauhantekijän asemaa,

siis Egyptille kiitos,
saimme siltä paljon.

Kuva: Sirpa Tarkkinen

Kirottu Istanbul avaa turkkilaisten ja armenialaisten arpeutumattomat haavat

Kirjavuosi 2026/9

Istanbulissa melu syntyy useamman moskeijan yhtäaikaisesta rukouskutsusta. Se on myös Zeliha Kazancın viimeinen havainto sairaalassa ennen nukutukseen vaipumista. 

Zeliha synnyttää Asyan eli Istanbulin äpärän, mikä siis on kirjan alkuperäinen nimi (Bastard of Istanbul). Hänestä kasvaa perinteitä kartteleva nuori nainen, jolle suurin jumala on Johnny Cash. 

Arizonan yliopiston apulaisprofessori Elif Shafak on brittiläis-turkkilainen kirjailija, joka voitti alle 30-vuotiaana kaikki merkittävät turkkilaiset kirjallisuuspalkinnot. Hänen oppitaustansa sukupuolen tutkimuksessa välittyy juonen naisvetoisessa maailmassa. 

Kirotussa Istanbulissa Kazancın suvun naiset asuvat keskenään perinteisessä turkkilaisessa konakissa, sillä kaikki suvun miehet yhtä lukuun ottamatta ovat menehtyneet, enimmäkseen oman hökeltämisensä ansiosta. Tarina kietoutuu turkkilaisten ja armenialaisten jännitteisiin, jotka periytyvät kristittyjen armenialaisten kansanmurhasta ottomaanien aikaan vuonna 1915. 

Shafak hallitsee suvereenisti useat tarinan kertomisen tasot. Kirottu Istanbul on energinen, mystinen, globaali, samaan aikaan sekä iki- että nykyaikainen. Lukija uppoutuu historian ja henkilösuhteiden lisäksi kiehtovasti myös henkimaailman kuiskeisiin.  

Alati vaikeita kysymyksiä vaikenemisesta ja miesten ja naisten perinteisistä rooleista ei väistetä vaan mennään kohti tavalla, joka lopulta yllättää lukijan. 

Oikeassa elämässä Shafak ei voinut välttyä ongelmilta viranomaisten kanssa romaanin armeniankielisten ilmausten takia. 

Usein sivuilta nousee myös terävä ja mausteinen tuoksu. Sekä armenialaista että turkkilaista ateriaa katetaan toistuvasti lähes 500-sivuisen sukukronikan pöytään. Siellä odottavat vaikkapa vasikan kypsennetyt jalat ja täytetyt suolet armenialaisittain. Jokainen luku on otsikoitu jollain kulttuuriin liittyvällä ruoka-aineella kuten pinjansiemenillä tai kuivatuilla aprikooseilla, joilla on kertomuksessa suupalaa suurempi symbolinen merkitys.  

Englannin kielestä on kääntänyt Maria Erämaja. Armenian- ja turkinkielisiä sanontoja ja ruokia ei suomenneta, ehkä näin on viimeiseen asti haluttu pitää kiinni autenttisuudesta. Erämaja on kyllä tehnyt humoristisen onomatopoeettisen havainnon muokatessaan Tchakhmakhchian-sukunimestä väännöksen Jotakin Jotakian. 

Runo: Ensi viikolla suojaosat takaisin

Kuva: Sirpa Tarkkinen

Ensi viikolla: suojaosat takaisin! 

Tai muuten jää työikäinen, työkykyinen, pienituloinen keikkatyöläinen naapurisi nukkumaan kannustinloukkuun, ja pitkään!

Ja täältä peräpäästä vastataan: 

suomalaisten ostovoima kehittyy ja kukkarolle ei mennä, vaikka seteleitä käy kaupaksi vähemmän, joka puolella Suomea. 

Samalla seksityö lisääntyy, joka puolella Suomea.
Rikkaat saavat porkkanoita.

Tämä erottaa meidät teistä.

Tämä on yksinkertaista, erikoista.

(Lähde: eduskunnan kyselytunti 16.4.2026)

Punainen Beethoven -sarjakuvaromaani tekee kunniaa Šostakovitšille, venäläiselle sielunmaisemalle ja Stalinin ajan toisinajattelijoille

 

Mahdollisimman vähän tylsää kuuden ruudun tekniikkaa, se oli Aapo Kukon periaate Punaisen Beethovenin luomisessa. Kuva: Sirpa Tarkkinen

Venäläissäveltäjä Dmitri Šostakovitšin syntymästä tulee syyskuussa kuluneeksi 120 vuotta. Oululainen sarjakuvantekijä ja käsikirjoittaja Aapo Kukko on julkaissut tästä yhdestä maailman kuuluisimmasta säveltäjästä yli 400-sivuisen sarjakuvateoksen Punainen Beethoven.

Kukon tie kohti Šostakovitšin (1906–1975) elämää lähti kulkemaan Helsingin Sanomien edesmenneen musiikkikriitikko Seppo Heikinheimon kirjasta Mätämunan muistelmat (1997). Sen alussa puhutaan venäläissäveltäjästä ja häntä myös siteerataan monessa kohdassa. 

Sen jälkeen Kukko innostui lukemaan Heikinheimon kääntämät amerikanvenäläisen musiikkitieteilijä Solomon Volkovin Šostakovitš-muistelmat. Kukko vaikuttui kirjasta suuresti ja palasi takaisin säveltäjän pariin, kun aika oli kypsä.

Turvana makaaberi, musta huumori

Sarjakuvaromaanin luomisen kautta Kukko halusi muutenkin tutustua neuvostoliittolaisen taiteen ja klassisen musiikin historiaan.

Samalla avautui tuon ajan arvaamattomuus: yllättäen saatettiin taiteilija, kuten Šostakovitš, pudottaa isosta asemastaan korkealta jalustalta. Se lisäsi pelkoa ja kauhua omasta elämästä terrorin yhteiskunnassa.

Kukko myös havahtui säveltäjän monipuolisuuteen, sillä kyseessä oli klassisen musiikin säveltäjä, joka esimerkiksi loppuvuosinaan kävi katsomassa Lontoossa Andrew Lloyd Webberin musikaalin ja piti jazzista. 

Nuoruusvuosinaan Šostakovitš säesti mykkäelokuvaesityksiä, mikä edellytti laajan musiikillisen repertuaarin tuntemista.

”Šostakovitšin teoksista erottuu toisinaan makaaberi, musta huumori, ja se olikin säveltäjälle myös selviytymiskeino Stalinin ajassa. Toinen tekijä, mikä piti Šostakovitšin hengissä, oli elokuvateollisuus, vaikka Volkovin muistelmien mukaan säveltäjä ei arvostanut elokuvaa ollenkaan vaan se oli hänelle teollisuutta. Mutta Stalin arvosti elokuvaa.”

Ja siksi Šostakovitš sävelsi elokuvia.

Kuvat virtaavat kuin musiikki

Punaista Beethovenia varten Kukko sai Taiteen edistämiskeskukselta yksivuotisen apurahan. Kirjan kustantaja on turkulainen Zum Teufel.

Tekijä on tyytyväinen, että sai kustantajalta jopa kirjan kerrontaa parantanutta kustannustoimittamisen apua.

”Harvinaista, mutta nyt en vaihtaisi kirjasta mitään.”

Kaikki yli 400 sivua Kukko hahmotti sarjakuvateokseensa aukeamittain.

”Mahdollisimman vähän tylsää kuuden ruudun tekniikkaa. Siellä saattaa olla esimerkiksi yksi ruutu per sivu eikä ruuturajoja ole piirretty ollenkaan. Kuvakerronta sujuu ja virtaa vuolaasti ja siitä tulee kertomuksen musiikillisuus. Sinfoninen ratkaisu tulee siitä, että luvut ovat eri pituiset.”

Näyte Aapo Kukon teoksesta Punainen Beethoven (Zum Teufel 2026)

Yllättäen Kukko tunnustaa, että koko Punainen Beethoven rakentuu Anna Ahmatovan (1889–1966) runon ympärille. Kukolla sydänjuureen asti mennyt runo on Anneli Heliön suomentama Musiikki, jonka Ahmatova on omistanut Šostakovitšille 1950-luvun loppupuolella.

”Minun piti tehdä 450 sivua kirjaa, jotta pystyin yhtä vaikuttavaan tulokseen kuin Ahmatova yhdessä runossa. Siinä on ajatus koko tuosta kirjasta ja taiteen merkityksestä, eli miten taide on auttanut toista ihmistä. Jos en olisi tätä runoa löytänyt, ei kirjastakaan olisi tullut noin voimakasta.”

Sekaan neuvostohuumoria

Vaikka venäläisyys ja venäläisten taiteilijoiden esiin nostaminen herättävät nykyisin voimakastakin polemiikkia, ei Kukolla ollut asennoitumisvaikeuksia.

”Šostakovitš on ollut kuolleena jo noin 51 vuotta, ja että häntä syytettäisiin siitä, mitä nyt tapahtuu, ei ole oikeasti relevanttia. Nyt kun Stalinin valkopesu on alkanut Venäjällä ja osin länsimaissakin, että siinäpä hyvä vahva johtaja, niin siihen väliin pitää saada kiila eli nostaa esiin juuri taiteilijoita, kuten esimerkiksi Šostakovitšia ja Ahmatovaa. He ovat olleet Stalinin aikaan toisinajattelijoita ja joutuneet kärsimään siitä.”

Ukrainan sota alkoi Kukon tehdessä teostaan.

”Silloin Putin ärisi jossain, että lännessä vihataan venäläistä taidetta, kuten Šostakovitšin musiikkia. Oikeasti sekä Šostakovitš että Pjotr Tšaikovski ovat soitetuimpia lännessä. Venäläiset ovat aina tienneet, että yhteisössä ja taiteessa on voimaa, mutta monesti asiat on pitänyt sanoa peitellysti ja pukea satiirin kaapuun. Ja siinä venäläiset ovat mestareita. Tähän omaan teokseenkin olen yrittänyt saada mukaan neuvostohuumoria, sillä välillä tuntuu, että lännessä unohdetaan venäläisten huumorintaju. Enemmän ankeus lyö sieltä meille kasvoille.”

Seuraavaksi naisten työleirille?

Šostakovitšin musiikkia Kukko kuvailee matkaksi, jonka jälkeen olo tuntuu kuin fyysisen ponnistuksen tehneeltä.

”On uskomatonta, että joku pystyy tekemään sellaista musiikkia sellaisissa olosuhteissa. Taiteen valtakunta on vapaa ja se pitää myös pitää sellaisena. Näille diktaattoreille ei saa jättää taiteilijoita koristekuviksi, jotka he voivat halutessaan ottaa esiin isänmaallisen paatoksen tarpeisiin.”

Kukolla pyörii mielessä seuraavaksi aihe jatkosodan naisten työleiristä, josta tehdään nykyaikana elokuvaa.

”Se ilmentäisi minulle ominaista tekoälyvastaisuutta ja henkisi tätä nykyaikaista taiteen ja sivistyksen vastaisuutta satiirin ja hyvän käsikirjoituksen kautta.”

Kukolla on tiedossa lähdekirjakin, Pekka Niirasen Työleirien saaristo (2022). Siitä käy ilmi, että työleirejä oli ympäri Suomea, ja vaikka dokumentit muutoin sodan jälkeen hävitettiin, naisten päiväkirjat ovat säilyneet.

”80 mottia kun hakkaa halkoja, pääsee vapauteen. Työleirin naiset saattoivat laulaa kevätaamuna italialaista iskelmää työskentelynsä lomassa”, sanoo Kukko.

Punainen Beethoven -kirjasta on esillä näyttely Oulun sarjakuvakeskuksessa Valveella 22. huhtikuuta asti.

Juttu on alun perin julkaistu Mun Oulu -verkkomediassa 21.3.2026.

Pako Berliinin ali vie kuplavolkkarin pituista tunnelia länsivapauteen

Kirjavuosi 2026/8

"Eräässä mielessä se on ainutlaatuinen: suurin osa historian muureista on rakennettu vihollisen pitämiseksi poissa. Tämä on yksi niistä harvoista, jotka on pystytetty ihmisten pitämiseksi sen sisäpuolella."

Berliinin muuri alkoi nousta elokuussa 1961. Samalla se teki Itä-Berliinistä sekä vakoilun että vainoharhaisuuden pääkaupungin. 

Molemmissa Berliineissä toimi yhteensä 70 tiedustelutahoa. Stasista teki erityisen 173 000 ilmiantajaa mihin määrään ei mikään muu salainen poliisi ole pystynyt. 

Vielä toukokuussa -45 Berliinin kaduilla mönki alligaattoreita, jotka puna-armeijan vallattua kaupungin olivat karanneet eläintarhasta. Sodasta ja valloittajasta selvinneet ihmisolennot vaelsivat zombeina mutaisilla ja raunioituneilla kaduilla, sodan teräsromun seassa. 

Joachim Rudolph, jonka kautta Pako Berliinin ali alkaa ja pitkälti kulkee, on pakenemisen asiantuntija. Toisessa maailmansodassa perheensä joutui luovuttamaan maatilansa neuvostosotilaille. Isä oli viety jonnekin. Joachim pakeni äitinsä kanssa kävellen Berliiniin viidessä kuukaudessa. Itä-Saksassa hänelle pistävin pakenemisen triggeri oli mediavapauden rajoittaminen eli länteen käännetty tv-antenni. 

DDR:stä pakenemisissa keskeinen tekijä oli Girrmannin ryhmä. Vapauteen kaihoavat insinööriopiskelijat keksivät kaivaa tunnelin Länsi-Berliinistä itään, vaikka eivät he lopulta ainoita olleet. Montaa oli vastassa myös lännessä vaaninut Itä-Saksan valtiollinen poliisi VaPo. 

Tunneli oli pisin ja teknisin alueen pakotunneleista. Sen konttaamiseen meni 20 minuuttia ja se oli 135 metriä pitkä, kuplavolkkarin pituinen. Pakokuvailut salpaavat lukijan hengityksen, sen verran pysäyttäviä todellisen elämän jännityskertomuksia ne ovat. 

BBC:n juontaja ja tuottaja Helena Merriman haastatteli kymmeniä tunnelin rakentajia ja Itä-Saksasta paenneita. Kirja pohjautuu Tunnel 29 -podcastiin, mikä on kirjan alkuperäinen nimi, ja jonka New Yorker valitsi vuoden 2019 kymmenen parhaan podcastin joukkoon. 

Kirja dokumentoi myös NBC:n filmiryhmän työtä paikan päältä hetkessä, kun käsi viimein kurottui tunnelin länsisuulta. Dokumenttifilmi voitti useita Emmyjä. Kirjasta on tekeillä tv-sarja. 

Henkilöhistoriat ja Saksan poliittinen lähihistoria vuorottelevat sujuvasti ja se tekee tästä tietokirjasta erittäin inhimillisen. Stasin toiminta valaistaan tarkoituksenmukaisen tarkasti ja havainnollisesti. 

Koska kirjoittaja on toimittaja, teksti hengittää kevyesti. Suomennoksesta vastaa Jorma-Veikko Sappinen. 

Kirjan kieli on herkullisen kuvaavaa, puhutaan mm. "Neuvostoliiton tankkien painolastista"; Itä-Saksan arkitodellisuudesta kertoo Joachimin "marmeladiuni", jota hän katselee syötyään kerran ananasmarmeladia lännessä; Turistit zoomaavat kameransa katselupaikalta itään, "maailman ensimmäisen ihmiseläintarhan vankeihin". 

Lähes täydellisen selvityksen pakotarinasta kuroo epilogi, jossa kerrotaan keskeisten henkilöiden, myös ajan stalinististen poliitikkojen, kohtalot. 

Aufarbeitung der Vergangenheit, menneisyyden työstäminen, jatkuu edelleen ossien ja wessien päänsisäisten muurien sisäpuolella.

Kirjavuosi 2026/7: Ranskalainen pakomatka ja luokkaretki

Yhteiskuntaluokka näkyy kaikessa: ruuassa, puheenaiheissa ja puhetavassa sekä hiljaisuuden laadussa. Alkuperä, se oletko suurkaupungista, kylästä vai pikkukaupungista, välittyy ihmiskehosta, sen tavasta olla olemassa. 

Eddy Bellegueule ottaa kirjallisuuden välineekseen päästä pois kotikylästään Hallencourtista ja menneisyydestään, jossa hän on ollut koulukiusattu ja nöyryytetty homo. Se tyyppi, joka viimeiseksi valittiin liikuntatunneilla joukkueisiin. 

Eddy aloittaa matkan kohti hyväksyntää ja ylempää luokka-astetta, jota on hankala määritellä. Koodeista ja säännöistä ei varsinaisesti puhuta. Sujuvantuntoisesti hän muutoksen kuitenkin tekee. 

Taidelukio Amiensissa on Eddyn sinnikäs irtiotto kouluttamattomasta, köyhästä perhetaustastaan, jota hallitsee karkeus, televisio ja rasismi.  On selvää, että hän samalla tekee henkistä isänmurhaa. 

Muutos alkaa opiskelukaveri Elenan yläluokkaisessa kodissa missä Eddystä tulee Édouard. Eriytymisen ja näyttämisen tarve sekä kostonhalu ovat nuoren miehen ajovoimat, iloisen positiivisesta asenteesta ei ole tällä tavoitteiden tiellä tietoakaan. 

Samalla hän vapauttaa seksuaalisen suuntautumisensa valloilleen ja kokee tyytyväisyyttä oman itsensä löytämisessä ja toteuttamisessa. 

Käänteentekevä on lukiossa luennoiva filosofi Didier Eribon. Hän tekee Édouardiin vaikutuksen samankaltaisella henkilöhistoriallaan. Hän myös vaikuttaa É:n vahvaan pakkomielteiseen unelmaan päästä opiskelemaan korkeakouluun Pariisiin (kuin Tšehovin Irina-sisar hokiessaan: Moskovaan, Moskovaan!). 

Vimmainen muutosmatka kohti täyttä pariisilaiselämää pistää pohtimaan itseohjautuvuutta tai kohtalon osuutta. Lisäksi huomaamme, että myös paikoilla on suurta merkitystä ihmisen kasvussa ja muuttumisessa. 

Oikeassa seurassa Windsorinsolmu kravatissaan É pääsee niin ylellisiin paikkoihin, että hän tuskin niistä aiemmassa elämässään edes tiesi, osasiko kuvitellakaan. Mutta onko muutoksensa sisäistä ja todellista?

Édouard Louis kirjoittaa selkeästi ja suoraan, raskaatkin aiheet käsitellään arkisesti ja todentuntuisesti, inhimillisesti. Hän ei teeskentele, ja mikäli tekstiä on todellisuudesta muuteltu, se kerrotaan alaviitteessä. Tämä kertoo myös tunnollisuudesta. 

Louis'n viides teos on kirjeromaani valokuvilla, teemoiltaan kuin edellisensäkin: köyhyys, homofobia ja yhteiskuntaluokka. Omakohtaisesti kirjoittava Louis on Ranskassa myös poliittinen kannanottaja. 

Suomessa Lilla Teatern on esittänyt Louis'n romaaneihin perustuvan näytelmän. 

Kirjan on suomentanut Lotta Toivanen. 

Ajatushelmi: "Muutosprosessissa yhtä tärkeitä ovat ihmiset kuin se, millaiseksi muutumme." Sekä solvaukset, joita saamme, lisää Eribon.

Kirjavuosi 2026/6: Punaisen Beethovenin pelon hikipisaroista syntyy sinfonia

Joitakin asioita tulee säännöllisesti mietittyä ja nyt taas kuten että miten säveltäjä Dmitri Dmitrijevitš Šostakovitš (1906 - 1975) selvisi Stalinin Neuvostoliitossa. 

Ehkä tuurilla, noudattamalla näennäisesti sääntöjä sekä kirjoittamalla musiikkinsa niin, että se sisälsi yhteiskunnallisia viitteitä, joita kuulija osasi kuunnella, tai sitten ei?  

Oululaisen Aapo Kukon tuore Punainen Beethoven taitaa olla niitä harvoja sarjakuvateoksia, joita on tullut luettua. Esipuheessa hän kiinnostavasti, sanataiteellisen ansiokkaasti esittelee lähtökohtia, jotka johdattivat luomiseen. Ihan kylmästä Kukko ei siihen alkanut. 

Pidän tätä rohkeanakin vetona, sillä nykyaikana voi joutua puolustelemaan elävien ja kuolleiden neuvostoliittolaisten ja venäläisten taiteilijoiden esiin nostamista. Toivon toki, että Punainen Beethoven ymmärretään vastalauseena kaikenlaisille ukkojen diktatuureille, heitähän edelleen maailmasta riittävästi löytyy, ja että teosta luettaisiin etunojassa kunnioituksena henkisesti massiiviselle säveltäjälle, taiteelle, musiikille. 

Säveltäjä oli ja ei ollut Stalinin suosikki, vähän vuodesta ja tilanteesta riippuen. Ei tuntunut turvalliselta, kun Pravda-lehdessä Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth (1936) tuomittiin "sekasotkuksi" (сумбур). Sarjakuvien ruuduilla säveltäjämestarilla pisaroi usein tuskan ja pelon hiki otsalla sekä valveilla että unessa. 

Tukiverkot eli kotielämä Šostakovitšilla oli kunnossa, se oikeastaan korostuu tarinassa kuten ystävyydenkin hetket säveltäjä Aram Hatšaturjanin, runoilija Anna Ahmatovan sekä Stalinin vainoissa lahdatun marsalkka Mikhail Tukhachevskyn kanssa. 

Lisäksi säveltäjästä ja sävellyksen professorista tuli Galinan isä ensimmäisestä avioliitostaan fyysikko Nina Varzarin kanssa. Kolmas vaimo, filologi ja kustannustoimittaja Irina Supinskaja oli topakka miehensä tukija. Maksim-pojan kanssa vaikutti olevan hyvät, läheiset ja avoimet välit.  

Sarjakuvasinfonia puhuttelee yleensä kulttuurihistorian ja poliittisen historian ystäviä ja osaltaan vahvistaa niitä käsityksiä ja tietoja, joita tuosta ajasta ja taiteilijoiden osasta siinä tiedetään. Mustavalkoinen on asiallinen väri 30-40-luvun kauhun terrorin kuvaamiseen ja käärme NKVD:n symboliksi. 

Ankara tupakoitsija kuoli keuhkosyöpään. Alun perin pietarilainen Šostakovitš on haudattu Moskovaan. Hänen syntymästään tulee syksyllä kuluneeksi 120 vuotta.

Klassisen musiikin toimittaja Jaani Länsiö on laatinut perusteellisen jälkikirjoituksen, joka taustoittaa problematisoidenkin säveltäjän teosten yhteiskunnallisia taustoja.

440-sivuinen teos on jo ennakkotilattavissa Zum Teufel -kustantajalta.