Lina Wolffin Rakastajat siirtyy inhorealistisesti Tukholman saaristosta pölyiseen Roomaan

Kirjavuosi 2026/17

Elämäni toinen kirja, joka tuli uniin. Rakastajat (De polyglotta älskarna) on inhottavakin teos, jolle antaisin kaikki viisi tähteä, jos tähdittelisin. 

Lina Wolffin (s.1973, Lund) kieli- ja mielikuvat ovat hyvällä tavalla omaperäisiä ja odottamattomia: "sydän tuntuu rinnassa uunipellin ja suuren itkumöykyn sekoitukselta" (miten uunipellistä saa tunteen?) tai "elävä sanahelinäkone" (joita on maailmassa loputon määrä). Luulen, että en unohda näitä metaforia koskaan. 

Sisäistin länsinaapurista uusia puolia kuten että ruotsalaisissakaan ihmissuhteissa ei aina vietetä onnellista fikahetkeä. Sokeilla on oma todellisuuskarttansa, jonka avulla he navigoivat. Niinkin pitkälle hiotussa ympäristössä kuin Tukholman World Trade Centerissä esitetään absurdeja pyyntöjä ja hurjan suorasukaisia ajatuksia. 

Skånelainen Ellinor vaikutti ensin suoruudessaan, arvaamattomuudessaan ja tyyneydessään lähes psykopaatilta. Häntä eivät liikuta loukkaukset treffipalstan viesteissä, joiden vastauksia hän ei lue viikkokausiin. Kuitenkin hän tuntee iloa nauraessaan miesten viesteille, joissain tilanteissa pelkoakin. Nuoruuden harrastuksensa oli fyysisen tappelun harjoitteleminen ensirakkautensa Johnnyn kanssa. 

Palstoilta Ellinor nappaa saltsjöbadenilaisen kirjallisuuskriitikon, joka on elitistinen ja introvertti tv-sarjojen halveksuja. Kostoksi ensitreffien pahoinpitelystä Ellinor tekee Calistolle ammatillisesti peruuttamattoman tuhotoimen.   

Kosto kohdistuu myös kirjailija Max Lamasiin, joka uneksii polyglottinaisesta eli monikielisestä rakastajattaresta. Miehiä hallitsevat halveksuva naiskuva, viettien viemä esineellistävä katse, kömpelö rakastaminen ja fantasioiva, runsas seksi. 

Kirjallinen maailma ja älylliset harjoitteet eivät tee empaattisiksi, sen Wolff halunnee lukijalle näyttää, paitsi ehkä silloin, kun mietitään miltä toinen kirjailija näytti kirjoittaessaan. 

Luonnon ja ilmaston kuvailu on skandinaavisen monimuotoista. Kylmä tuuli ulvoo taiteilijaresidenssin ikkunan takana, sillä Saltsjöbaden sijaitsee Tukholman saaristossa, Itämeren rannalla.  

Tunnelma muuttuu radikaalisti, kun siirrytään rappeutuvaan roomalaiseen palatsiin. Ero pohjoismaiseen yksilöyhteiskuntaan on ilmeinen. Pölyisessä, sukuselvittelyjen kyllästämässä Italian-osuudessa sijaitsee lihallisen teoksen ainoa suora yhteiskunnallinen viittaus. Luokkanousupyrkimykset osoittautuvat turhiksi, kun Marcel Proust jää lukematta. 

Aina toki liikauttaa, jos sivuilta löytää täsmällisesti omia ajatuksiaan, mutta eipä mennä niihin, jottei käy liian intiimiksi.

Luettuani huomasin, että tämä on August-palkittu. Napakasta ruotsi-suomi-käännöksestä vastaa Sirkka-Liisa Sjöblom. 

Joonas Konstigin "Sotaan syyllinen" taistelee, pettyy ja rakastaa Suomen levottomina vuosina

Kirjavuosi 2026/16

Valpon vanhempi etsivä Hugo Salo liikahtelee Säätytalolla innokkaan oloisesti. 

Salo on jatkosodan aikana istunut vankilassa ja kärsinyt Tammisaaren leirillä kommunistina, mutta nyt hän on siirtynyt voittajien puolelle: alkamassa on sotasyyllisyysoikeudenkäynti 15. marraskuuta 1945.  

Hugo kuitenkin laitetaan matkalle Moskovaan hakemaan saksalaiskenraali Erich Buschenhagenia todistajaksi oikeudenkäyntiin. Todellisuus Stalinin Neuvostoliitossa yrittää laittaa aatteen miehen polvilleen, henkisesti ja sananmukaisesti. 

Joonas Konstigin Sotaan syyllinen -romaanin tapahtumat ajoittuvat vuosille 1945–1946 eli jatkosodan jälkeiseen aikaan, jolloin elettiin rauhan tilassa, mutta rauhattomassa, Neuvostoliiton hallitsemassa ilmapiirissä.  

Erityistä on vahva ajan henki johdonmukaisesti läpi koko tarinan. Konstig antaa ajan, aatteen ja asenteellisuuden selvästi esiintyä. Kertomus etenee ajan kielellä, siinä esimerkiksi liehakoidaan "mondeenisti" (mitä se sitten tarkoittaakaan). Ällistyttävää on myös Neuvostoliiton vankilaolosuhteiden oletettavasti hyvin autenttinen kuvaaminen.   

Rakenteellisesti tarina on ryhdikäs kuin Suomussalmen sankari, kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuon askellus Säätytalolla: ensin uskossaan vilpitön alku, sitten Neuvostoliiton kauhut ja lopulta juonittelut, paljastukset ja oikeudenkäynti. Taru kurotaan kauniisti ja maantieteellisesti yllättävästi loppuun.

Fiktio ja fakta suorittavat sujuvaa rajankäyntiään: valvontakomission johtaja Andrei Zdanovin möykkääminen Tornissa (törmään häneen toisen kerran lukuvuoden aikana), Hertta Kuusinen oikeudenkäynnin maallikkojäsenenä kuningattaren elkein, myöhemmin naama valkoisena. Paasikivi murahtelee totuuksiaan. Oikeusministeri Kekkonen on uupunut.  

Yksi kirjan oleellinen taso on lapsen, Antin, maailma. Konstig tavoittaa hänen mielensä ja kielensä ja tekee Antista nokkelan suojelijan Lahja-äitinsä ahdinkoon. Kaiken maailmanpoliittisen rinnalla lapsi vastaa kirjan kiperimmästä kohtauksesta. 

Ja sitten meillä on Mannerheim Portugalissa, Atlantin rannalla. Kun hän saapuu Turkuun Bore I -laivalla vuonna -46, hän saa inhimillisiä piirteitä pelätessään jopa hysteerisesti olevansa jo unohdettu.  

Joskus on Suomi ollut tällainenkin. Vaarallinen ja arvaamaton, eikä lähimmistäkään voinut olla aivan varma. Vaikka pääpaino on yhteiskunnan liikahduksissa, henkilökohtaiset draamat ja toiveet, ehkä juuri toivokin, on yksi kirjan sivusanomista, vaikka sitä hyödyntääkseen pitää isossa kuviossa osata pelata. 

Tohdin todeta, että tähän mennessä tänä vuonna vaikuttavin kirja. 

Herman Kochin Vankilomassa kirjallisuuden maailma on kovaa kuin rikollisuus

Kirjavuosi 2026/15

Herman Koch (s. 1953) on niitä harvoja kirjailijoita, joilta mielelläni luen kaiken saatavilla olevan, tämä taitaa olla järjestyksessään kolmas.

Myös Vankilomassa hollantilainen Koch osoittaa ihmistuntemustaan ja paljastaa kaikenlaista inhimillistä matalamielisyyttä ja teeskentelyä. 

Vanki Derek L. saa menestyskirjailija Simon Hansonin avulla kirjansa julkaistuksi ja julkistamistilaisuuteen muutaman päivän vapauden. Ne hän viettää Hansonin perheessä, jossa vaimo Hanna on poliisi ja myös kuulustellut Derekiä murhasta. Muutakin yhteistä löytyy. 

Pikkuhiljaa selviää, että jokaisella, ehkä perheen koululaista lukuun ottamatta, on päivänvaloa kestämätöntä menneisyyttä. Niek-poikaa odottaa tulevaisuus, joka lopulta saa lukijan varpailleen. 

Vankiloma käy dekkarista tapahtumineen sekä tunnelmaltaan, sillä siinä on paljon pinnanalaista kyräilyä ja ihmismielen arvaamattomuutta sekä toki rikollisuutta ja piiritystilanne. 

Koch myös näyttää, että kirjallisuuden maailma on kilpailussaan ja julkisuushakuisuudessaan lähes yhtä kova ja alhainen kuin rikollisuudenkin, tosin sillä erotuksella, että rikollisuudessa ei ole vähääkään naiiviuden varaa. Vapaassa maailmassa asioita taas koristellaan kaunistelevilla fraaseilla.

Selvänäköisyys ja mutkaton suoruus ovat Kochin vahvimpia ominaisuuksia kirjailijana, sillä onhan taitava kirjailija aina myös näkijä. 

Teoksen on suomentanut Mari Janatuinen.

Karua Harry Holea Netflixillä kantaa Tobias Santelmannin karisma

Tämä Harry Hole -sarja Netflixillä. Vähemmälläkin väkivallalla pärjäisin, mutta soitettiinhan siinä Sex Pistolsia ja Ramonesia ja oliko Nick Caveakin. 

Sarja perustuu Jo Nesbøn Veritimantteihin ja pitää yllä karun vetävää draamaa Oslon sarjamurhista. Mitenkään en voi vertailla kirjaa ja sarjaa, sillä en ole lukenut kirjaa enkä muutenkaan pidä sellaisia rinnastuksia tarpeellisina.

Olen aika lailla realismin ystävä myös fiktiossa ja siksi vierastan mystisiä, okkultistisia ja numerologian elementtejä. Juonen kulun pahanlaatuinen korruptio ja petos eivät sen sijaan ole ollenkaan kaukaa haettuja ilmiöitä, vaan noudattelevat jariaarniomaisia piirteitä. 

Keskeistä on kuitenkin ajatus ihmisarvosta tai sen olemattomuudesta, niin sanotusta ihmisroskasta, josta rakas kotikaupunki Oslo pitää puhdistaa (tätä käsitettä sarjassa suoraan käytetään ja käytännössä tehostetaan).

Ja sitten se henkilökohtainen valaanlihapihvi, ydin, des Pudels Kern. 

Kaikki norjalaiset miehet ovat komeita eikä Tobias Santelmann poikkea rivistä paitsi että hän on saksalaissyntyinen. 

Holen hahmo on viehättävä kerrassaan, omapäisen älykäs, haavoittuva ja itsenäinen oman tiensä kulkija, joka myös osaa luoda luontevan suhteen rakastettunsa lapseen. Harry huomaa asioita, joita ei näe kukaan muu, siinä hänen nerokkuutensa rikosratkojana, ja silmissään sielukkuutta. Alko-ongelma ei ollut plussaa, mutta varmaan se kuuluu genreen. Ilman Holen ylikarismaattista, komeaa hahmoa en ehkä olisi jatkanut loppuun. 

Ken on seurannut Exitiä, tapaa tässä tuttuja. Toimintaympäristöstä löytyy klisheisyyttä tyyliin Oli synkkä ja myrskyinen ja ennen kaikkea sateinen yö, mutta Norjan ilmasto-olosuhteet huomioiden se on myös raakaa realismia. Tilanteet tihentyvät varsin raskaasti toimintaelokuvamaiseksi loppua kohden. Mielikuvituksessa ei ole säästelty mitä tulee kasarin hittituotteeseen vesisänkyyn. Asiaan kuuluva rakkaustarina raastaa kokijaa. 

Kaupungin todellisuuden kontrastit tehtiin korostetun näkyviksi, myös ne miellyttävimmät piirteet kuten suvuissa periytyvät saariston rantasaunamökit. Vigelandin puiston patsaita osattiin käyttää tunnelman tihentämiseen.  

Sitä paitsi Hole oli oikeassa, myös tässä, vaikka syvästi inhimillisenä oli useasti väärässäkin: "Doors ei ole maailman paras bändi, vaan maailman yliarvostetuin bändi".

Maimu Bergin Stalin Tallinnassa kujeilee toden ja kuvitelman hämärässä

Kirjavuosi 2026/14

Stalin Tallinnassa -novellikokoelma hämmentää hyvällä tavalla, sillä se yhdistää oletetun mielikuvituksen lennon ja ehkä todelliset arkiset tarinat.  

Kirjailija Maimu Bergille kaivonpohja on Venäjä ja sieltä palaavat ihmiset vaitonaisia. Nimikkonovellissa paljastuu, että Tallinna oli vuoteen 1918 asti Reval (suom. Rääveli). Stallinnastakin oli ollut ajatusta mutta kun Isä Aurinkoinen pääsi kaupunkiin incognito, uudelleennimeämisen ajatus sai uuden suunnan. 

Julkkismurhaajan hirtehistä arvoitusta voi lukea dekkarinakin eli tarinat liikkuvat myös Tallinnan kaupunkihistoriassa sekä kirjailijalle läheisessä saksalaisessa kulttuurissa. Lisäksi Berg kuvaa elävästi 70-luvun elämää Virossa kuten tartolaisessa ravintolassa ja suomalaista ministeriä Francon ajan Kanarialla.  

Lukija tasapainoilee toden ja fiktion hetteikössä, kun Berg viittaa sukulaissuhteisiinsa. Tarinat saavat lopuksi yllättävän käänteen, mutta välillä näkökulman vaihto tuntuu töksähtävältä. Hitler Saarenmaalla -novellissa varsinkin hämmentää äkkinäinen kertojaperspektiivin vaihto. Novellissa Hauptwachtmeister Ludwikin jälkeläiset jää tarinan juoni tai tarkoitus jotenkin sotkuiseksi. 

Bergillä on kuitenkin mainio taito puhaltaa vahvaa henkeä pienimpäänkin sivupersoonaan kuten Down-lapsen tarkkavaistoiseen yksinhuoltajaan. 

Novellikokoelmassa tyyli vaihtelee korkealentoisuudesta arjen tilanteisiin ja sattumuksiin. Suosikkini oli Sittiäinen korvakäytävässä, josta en tiennyt itkisikö vai nauraisiko. (Hauska sattuma oli sekin, että samana päivänä ennen kuin luin novellin, muistelin lukemaani uutista torakasta korvassa.) 

Toimittaja, kirjailija, kääntäjä ja poliitikko Berg on eittämättä monipuolisesti lahjakas kirjoittaja. Taiteellinen taso on korkea ja Berg yhdistää historian ja luovan kirjoittamisen siistiksi kokonaisuudeksi.  

Novellit on virosta kääntänyt Heidi Iivari ja hän on myös laatinut perusteellisen esipuheen entisestä Suomen Viron-instituutin työkaveristaan.  

Berg elää edelleen 80-vuotiaana luomisvoimaisena Tartossa ja Saarenmaalla. 

Berliini-raportti 1958 - 2008: Jörn Donner kulkee havainnosta havaintoon

Kirjavuosi 2026/13

Ilman Berliiniä, Hitleriä ja natsismia ei olisi Israeliakaan, väittää Jörn Donner aluksi. 

Berliini on käsite, hän myös väittää, johon voisi vastaväittää, että niinhän yleensä pääkaupungit ovat. 

Siihen taas voisi vastata, että toki Berliini kantaa poikkeuksellisen paljon nykypäiväänkin ulottuvaa historian latinkia. 

Berliini-raportti 1958 - 2008:ssa Donner tarkkailee lähes kaikki saksalaisen yhteiskunnan instituutiot ja ilmiöt kirkosta rock-konserttiin ja oikeudenkäyntiin. 

Selvityksistä ilmenee itsestään selvän oloinen yleissivistys. Donner tuntee valtavasti saksalaista historiaa, media- ja kulttuurihistoriaa ja varsinkin niitä ei ilmeisimpiä nimiä ja yksityiskohtia. 

Donner oli itsekin melkoinen käsite ja älykkö, muttei elitisti. Ensimmäisen kerran hän kävi Berliinissä 19-vuotiaana ja palatessaan 25-vuotiaana leijui kaupungissa vielä toisen maailmansodan henki. Seuraava paluu tapahtui vuonna -66 ja silloin kahden kaupungin välillä ei enää liikuttu vapaasti. 

Alkuaikoina Donner siirtyi havainnosta havaintoon ja keskusteluihin Itä-Saksasta Länsi-Saksaan paenneiden tarkkailuleirille tai satiirilehden toimitukseen, luontevasti kontaktiin vakoilijoiden, lankapuhelimella tilattavien tanssityttöjen, pomminpudottajien ja itäsaksalaisen yksityisyrittäjän kanssa. 

Koska oikea kirjailija on aina myös jonkinasteinen näkijä, esitti Donner jo 50-luvulla painavan, eikä ihan väärän, ennusteen: Itä-Saksan perinnöstä ja sen pakolaiskokemuksista voi vielä nousta uusnationalistisia virtauksia.

Donner myös tapasi jopa ohjaaja Bertolt Brechtin, etuoikeutetun itäsaksalaiskirjailijan Anna Seghersin sekä täydellistä norjaa puhuneen liittokansleri Willy Brandtin. Donnerilla oli pokkaa ja taitoa saattaa itsensä merkittäviinkin tilaisuuksiin, vaikka saksan taitonsa oli huono. 

Yhdistyneessä Saksassa Donner kohtasi Stasin entisen päämajan ovella Itä-Saksasta karkotetun laulaja-lauluntekijä Wolf Biermannin, jonka kohtalosta jotkut spekuloivat Saksojen yhdistymisen saaneen alkunsa. 

Muurin pystyttämisen jälkeen kirja ei enää kerro kontakteista ja keskusteluista vaan yhteiskunnan rakenteista. Kaupunkiin palailevasta kirjoittajasta valuu hetkittäinen pettymys Länsi-Berliinin tunnelmaan, jopa Berliner Ensemblen esitykseen. 

Silti hänen kiintymyksensä kaupunkiin on aidonoloista, sillä se on ristiriitaista ja selittämätöntä.

Lukijana, kävijänä ja saksan pääaineopiskelijana voin helpottuneena todeta, että Berliinin täytyy olla objektiivisestikin hyvä kaupunki, sillä Hitler ei koskaan viihtynyt siellä. Ja kylläpä sydämessä läikähti mukavasti, kun Donner mainitsee opintyöni tulevan aiheen, elokuvan Das Leben der Anderen!

Lukemani oli täydennetty painos aiemmasta Berliini-raportista. Alkuosan Donner toteaa olleen hänelle kirjoitus- ja kuvausharjoitus missä hän onnistuu. 

Kirja päättyy vuoteen 2008 eli kaksi vuotta ennen Donnerin kuolemaa. 

Teoksen ovat suomentaneet Toivo J. Kivilahti ruotsista sekä Raija Mattila englannista ja vuoden 2008 luvun osalta ruotsista. 

Simone Buchholz: Verikuu. Kosto alkaa kukoistaa Hampurissa

Hampurin Schanzenviertelin kuva kirjoittajan, kirjailijan kuva:
Jürgen Bauer

Kirjavuosi 2026/12

Kun syyttäjä Chastity Riley ennättää rikospaikalle Mohn & Wolff -kustantamolle hernerokkasumuisessa Hampurin aamussa, saa hän huomata, että konsernin säästöjä ajanut henkilöstöpäällikkö on suljettu työpaikkansa eteen sirkuseläimen häkkiin. Silminnäkijöiden mukaan hänen päälleen on myös syljetty. 

Johtohahmoja häkissä ilmestyy lisää. Tekojen motiiviksi arvellaan toistuvia väkivallan kokemuksia sisäoppilaitoksessa Etelä-Baijerin Biesendorfissa. Niiden suorittajat löytyvät median sylttytehtaan yksityishuoneista. Kuvio tulee aika alussa varsin selväksi, joten minkäänlaisesta arvoitusdekkarista ei ole kyse.   

Simone Buchholz on minulle uusi dekkarituttu, joka sijoittaa rikokset Hampuriin, siksihän aloin lukeakin niistä. Suhteeni kirjaan muodostui kaksijakoiseksi: tämä oli ensimmäinen lukemani ns. kovaksikeitetty dekkari eikä se ole minun lajini. Silti koin selittämätöntä vetovoimaa.

Yksikön ensimmäisessä kirjoittaminen tuo tylyyn tyyliin inhimillisyyttä ja ajoittainen tajunnanvirta joko taiteellista tai sekavaa ilmaisua. Jotain rikollisen outoa syyttäjän menneisyydessä on, mutta siitä ei tule oikein selkoa. 

Kappaleet ovat osin hämmentävän lyhyitä ja niiden otsikot isoilla kirjaimilla kirjoitettuja tekstinostoja, pitkiäkin. 

Vahvaa genrehenkeä alleviivaavat syyllisen pohdinnat ja teon selittelyt heti aluksi ja omina kappaleinaan. Sitä en kuitenkaan ymmärrä tässä enkä muissa dekkareissa, että syyttäjä kulkee poliisin mukana aktiivisena tutkijana.   

Jatkuvasti piti muistutella itselleni, ja tarkistaa, että kirjailija Buchholz ja epäsovinnainen päähenkilö Riley ovat naisia. Jätkämäistä tekstiä tämä on, toisaalta rouhea kieli ja kovahko asenne sopivat satamakaupunkiin ja Sankt Pauliin kuten saksalaisen työkulttuurin teitittelykin. 

Sen sijaan vaivihkainen yhteiskunnallisuus kantaa dekkaria, kun syyllinen pääsee ääneen kuin Sammakon suvun jäsen Klaanin oikeudenkäynnissä. Hänen uhreilleen ei anneta suunvuoroa. 

Pienen pohdinnan jälkeen täytyy sanoa, että karheudessaan ja yksioikoisuudessaankin tämä saattaa päästä vuoden parhaimpien listalle ainakin omassa tyylilajissaan - jos siis arvioisin näitä tyylilajeittain. 

Sellainen huomio maailman ristiriitaisesta perusluonteesta, että mediatalo kirotaan take away -pahvimukihelvetiksi, kun saksalainen ympäristötietoisuus kuitenkin tiedetään vahvaksi.

Verikuu on palkittu Stuttgartin dekkaripalkinnolla, Ebner Stolz -talousdekkaripalkinnolla, Radio Bremenin dekkaripalkinnolla, Saksan dekkaripalkinnolla ja Kölnin dekkaripalkinnolla. 

Suomennokset saksasta ovat Anne Kilven ja Anja Meripirtin (Jakob Arjounin katkelma).