Maimu Bergin Stalin Tallinnassa kujeilee toden ja kuvitelman hämärässä

Kirjavuosi 2026/14

Stalin Tallinnassa -novellikokoelma hämmentää hyvällä tavalla, sillä se yhdistää oletetun mielikuvituksen lennon ja ehkä todelliset arkiset tarinat.  

Kirjailija Maimu Bergille kaivonpohja on Venäjä ja sieltä palaavat ihmiset vaitonaisia. Nimikkonovellissa paljastuu, että Tallinna oli vuoteen 1918 asti Reval (suom. Rääveli). Stallinnastakin oli ollut ajatusta mutta kun Isä Aurinkoinen pääsi kaupunkiin incognito, uudelleennimeämisen ajatus sai uuden suunnan. 

Julkkismurhaajan hirtehistä arvoitusta voi lukea dekkarinakin eli tarinat liikkuvat myös Tallinnan kaupunkihistoriassa sekä kirjailijalle läheisessä saksalaisessa kulttuurissa. Lisäksi Berg kuvaa elävästi 70-luvun elämää Virossa kuten tartolaisessa ravintolassa ja suomalaista ministeriä Francon ajan Kanarialla.  

Lukija tasapainoilee toden ja fiktion hetteikössä, kun Berg viittaa sukulaissuhteisiinsa. Tarinat saavat lopuksi yllättävän käänteen, mutta välillä näkökulman vaihto tuntuu töksähtävältä. Hitler Saarenmaalla -novellissa varsinkin hämmentää äkkinäinen kertojaperspektiivin vaihto. Novellissa Hauptwachtmeister Ludwikin jälkeläiset jää tarinan juoni tai tarkoitus jotenkin sotkuiseksi. 

Bergillä on kuitenkin mainio taito puhaltaa vahvaa henkeä pienimpäänkin sivupersoonaan kuten Down-lapsen tarkkavaistoiseen yksinhuoltajaan. 

Novellikokoelmassa tyyli vaihtelee korkealentoisuudesta arjen tilanteisiin ja sattumuksiin. Suosikkini oli Sittiäinen korvakäytävässä, josta en tiennyt itkisikö vai nauraisiko. (Hauska sattuma oli sekin, että samana päivänä ennen kuin luin novellin, muistelin lukemaani uutista torakasta korvassa.) 

Toimittaja, kirjailija, kääntäjä ja poliitikko Berg on eittämättä monipuolisesti lahjakas kirjoittaja. Taiteellinen taso on korkea ja Berg yhdistää historian ja luovan kirjoittamisen siistiksi kokonaisuudeksi.  

Novellit on virosta kääntänyt Heidi Iivari ja hän on myös laatinut perusteellisen esipuheen entisestä Suomen Viron-instituutin työkaveristaan.  

Berg elää edelleen 80-vuotiaana luomisvoimaisena Tartossa ja Saarenmaalla. 

Berliini-raportti 1958 - 2008: Jörn Donner kulkee havainnosta havaintoon

Kirjavuosi 2026/13

Ilman Berliiniä, Hitleriä ja natsismia ei olisi Israeliakaan, väittää Jörn Donner aluksi. 

Berliini on käsite, hän myös väittää, johon voisi vastaväittää, että niinhän yleensä pääkaupungit ovat. 

Siihen taas voisi vastata, että toki Berliini kantaa poikkeuksellisen paljon nykypäiväänkin ulottuvaa historian latinkia. 

Berliini-raportti 1958 - 2008:ssa Donner tarkkailee lähes kaikki saksalaisen yhteiskunnan instituutiot ja ilmiöt kirkosta rock-konserttiin ja oikeudenkäyntiin. 

Selvityksistä ilmenee itsestään selvän oloinen yleissivistys. Donner tuntee valtavasti saksalaista historiaa, media- ja kulttuurihistoriaa ja varsinkin niitä ei ilmeisimpiä nimiä ja yksityiskohtia. 

Donner oli itsekin melkoinen käsite ja älykkö, muttei elitisti. Ensimmäisen kerran hän kävi Berliinissä 19-vuotiaana ja palatessaan 25-vuotiaana leijui kaupungissa vielä toisen maailmansodan henki. Seuraava paluu tapahtui vuonna -66 ja silloin kahden kaupungin välillä ei enää liikuttu vapaasti. 

Alkuaikoina Donner siirtyi havainnosta havaintoon ja keskusteluihin Itä-Saksasta Länsi-Saksaan paenneiden tarkkailuleirille tai satiirilehden toimitukseen, luontevasti kontaktiin vakoilijoiden, lankapuhelimella tilattavien tanssityttöjen, pomminpudottajien ja itäsaksalaisen yksityisyrittäjän kanssa. 

Koska oikea kirjailija on aina myös jonkinasteinen näkijä, esitti Donner jo 50-luvulla painavan, eikä ihan väärän, ennusteen: Itä-Saksan perinnöstä ja sen pakolaiskokemuksista voi vielä nousta uusnationalistisia virtauksia.

Donner myös tapasi jopa ohjaaja Bertolt Brechtin, etuoikeutetun itäsaksalaiskirjailijan Anna Seghersin sekä täydellistä norjaa puhuneen liittokansleri Willy Brandtin. Donnerilla oli pokkaa ja taitoa saattaa itsensä merkittäviinkin tilaisuuksiin, vaikka saksan taitonsa oli huono. 

Yhdistyneessä Saksassa Donner kohtasi Stasin entisen päämajan ovella Itä-Saksasta karkotetun laulaja-lauluntekijä Wolf Biermannin, jonka kohtalosta jotkut spekuloivat Saksojen yhdistymisen saaneen alkunsa. 

Muurin pystyttämisen jälkeen kirja ei enää kerro kontakteista ja keskusteluista vaan yhteiskunnan rakenteista. Kaupunkiin palailevasta kirjoittajasta valuu hetkittäinen pettymys Länsi-Berliinin tunnelmaan, jopa Berliner Ensemblen esitykseen. 

Silti hänen kiintymyksensä kaupunkiin on aidonoloista, sillä se on ristiriitaista ja selittämätöntä.

Lukijana, kävijänä ja saksan pääaineopiskelijana voin helpottuneena todeta, että Berliinin täytyy olla objektiivisestikin hyvä kaupunki, sillä Hitler ei koskaan viihtynyt siellä. Ja kylläpä sydämessä läikähti mukavasti, kun Donner mainitsee opintyöni tulevan aiheen, elokuvan Das Leben der Anderen!

Lukemani oli täydennetty painos aiemmasta Berliini-raportista. Alkuosan Donner toteaa olleen hänelle kirjoitus- ja kuvausharjoitus missä hän onnistuu. 

Kirja päättyy vuoteen 2008 eli kaksi vuotta ennen Donnerin kuolemaa. 

Teoksen ovat suomentaneet Toivo J. Kivilahti ruotsista sekä Raija Mattila englannista ja vuoden 2008 luvun osalta ruotsista. 

Simone Buchholz: Verikuu. Kosto alkaa kukoistaa Hampurissa

Hampurin Schanzenviertelin kuva kirjoittajan, kirjailijan kuva:
Jürgen Bauer

Kirjavuosi 2026/12

Kun syyttäjä Chastity Riley ennättää rikospaikalle Mohn & Wolff -kustantamolle hernerokkasumuisessa Hampurin aamussa, saa hän huomata, että konsernin säästöjä ajanut henkilöstöpäällikkö on suljettu työpaikkansa eteen sirkuseläimen häkkiin. Silminnäkijöiden mukaan hänen päälleen on myös syljetty. 

Johtohahmoja häkissä ilmestyy lisää. Tekojen motiiviksi arvellaan toistuvia väkivallan kokemuksia sisäoppilaitoksessa Etelä-Baijerin Biesendorfissa. Niiden suorittajat löytyvät median sylttytehtaan yksityishuoneista. Kuvio tulee aika alussa varsin selväksi, joten minkäänlaisesta arvoitusdekkarista ei ole kyse.   

Simone Buchholz on minulle uusi dekkarituttu, joka sijoittaa rikokset Hampuriin, siksihän aloin lukeakin niistä. Suhteeni kirjaan muodostui kaksijakoiseksi: tämä oli ensimmäinen lukemani ns. kovaksikeitetty dekkari eikä se ole minun lajini. Silti koin selittämätöntä vetovoimaa.

Yksikön ensimmäisessä kirjoittaminen tuo tylyyn tyyliin inhimillisyyttä ja ajoittainen tajunnanvirta joko taiteellista tai sekavaa ilmaisua. Jotain rikollisen outoa syyttäjän menneisyydessä on, mutta siitä ei tule oikein selkoa. 

Kappaleet ovat osin hämmentävän lyhyitä ja niiden otsikot isoilla kirjaimilla kirjoitettuja tekstinostoja, pitkiäkin. 

Vahvaa genrehenkeä alleviivaavat syyllisen pohdinnat ja teon selittelyt heti aluksi ja omina kappaleinaan. Sitä en kuitenkaan ymmärrä tässä enkä muissa dekkareissa, että syyttäjä kulkee poliisin mukana aktiivisena tutkijana.   

Jatkuvasti piti muistutella itselleni, ja tarkistaa, että kirjailija Buchholz ja epäsovinnainen päähenkilö Riley ovat naisia. Jätkämäistä tekstiä tämä on, toisaalta rouhea kieli ja kovahko asenne sopivat satamakaupunkiin ja Sankt Pauliin kuten saksalaisen työkulttuurin teitittelykin. 

Sen sijaan vaivihkainen yhteiskunnallisuus kantaa dekkaria, kun syyllinen pääsee ääneen kuin Sammakon suvun jäsen Klaanin oikeudenkäynnissä. Hänen uhreilleen ei anneta suunvuoroa. 

Pienen pohdinnan jälkeen täytyy sanoa, että karheudessaan ja yksioikoisuudessaankin tämä saattaa päästä vuoden parhaimpien listalle ainakin omassa tyylilajissaan - jos siis arvioisin näitä tyylilajeittain. 

Sellainen huomio maailman ristiriitaisesta perusluonteesta, että mediatalo kirotaan take away -pahvimukihelvetiksi, kun saksalainen ympäristötietoisuus kuitenkin tiedetään vahvaksi.

Verikuu on palkittu Stuttgartin dekkaripalkinnolla, Ebner Stolz -talousdekkaripalkinnolla, Radio Bremenin dekkaripalkinnolla, Saksan dekkaripalkinnolla ja Kölnin dekkaripalkinnolla. 

Suomennokset saksasta ovat Anne Kilven ja Anja Meripirtin (Jakob Arjounin katkelma).

Valencia: silkkipörssin, puutarhojen ja pitkän rantaviivan kaupunki

Plaça de Santa Catalinalla tuli heti voimakas tunne Espanjasta: palmupuita, vilkasta eloa ja korkeita, vaaleita, komeita rakennuksia. 

Muutaman päivän päästä huomasin, että olin tullut rentoon ja suhteellisen väljähköön kaupunkiin samalla rantaviivalla kuin naapurinsa Barcelona, mutta nollaturistivihalla. Valencian katalaanimaista kieltä kuuli jatkuvasti. 

Matkalla lentokentältä hotelliin taksikuski ylisti kotikaupunkinsa turvallisuutta ja rauhallisuutta verrattuna naapurikaupunkiin: "poliiseja on kaikkialla". En kyllä huomannut kuin yhden poliisiauton enkä onneksi tarvinnut senkään palveluksia. 

Suunnittelin etukäteen päiväohjelman korkeintaan kahdella kohteella, joista lähes kaikki sijoittuivat sympaattisten aukioiden vanhaan kaupunkiin. Graalin maljaan Valencian katedraaliin en kuitenkaan jaksanut jonottaa +30 paahteessa, vaikka merituuli auttoi olotilaa paljon.

La Postalerasta aloitin taidejulisteiden keräilijän tieni. Kaupungin varsinaisessa menomestassa kauppahallissa ihailin ruokakasoja, väistelin ihmiskasoja ja sianpotkia. 

Silkkipörssissä eli La Lotja de la Sedassa kannatti käväistä vaikuttumassa. Siellä siis ennen käytiin upeissa puitteissa silkkikauppaa ja nyt se ihastuttaa Unescon maailmanperintökohteena. Jalkojen lepuuttamiseen voiko olla parempaa paikkaa kuin pörssin puutarha appelsiinipuineen. 

La Casa Museo Blasco Ibañez eli Vicente Blasco Ibañezin kotimuseo oli varsinainen löytö. Se viesti, että kirjoittamisella on ilmeisesti tienannut 1800 - 1900-lukujen vaihteessa varsin mukavasti. Talo sijaitsee hemaisevasti Playa Malvarrosan rantaviivalla (Valenciahan on rantakohde myös). Museossa käyskenteli kaksi muuta ihmistä ja pääsymaksu kustansi opiskelijalle euron, muuten kaksi.

Vähän hemingwaymainen Ibañez oli siis kirjailija ja poliittisesti aktiivinen tasavaltalainen ja joutui tietysti näkemystensä vuoksi vaikeuksiin ja maanpakoon, kuoli Ranskan Mentonissa ja ennätti saada sitä ennen Ranskan valtion kunniamerkin. Toimittajuutensa hän suhtautui erityisen vakavasti.

Renessanssityyppinä hän oli myös kolonialisti, perusti kaksi kaupunkiakin Argentiinaan, mutta ne eivät menestyneet.

Paitsi pitkä ranta kotimuseota rajaa El Cabanyal, entinen työväen- ja kalastajakaupunginosa, nykyään uuteen kukoistukseen puhjennut kuten näillä on tapana. Sen läsnäolo teki bussipaluumatkan näkymistä 17 pysähdyksen taktiikalla sangen rouheat. Eli erinomainen sightseeing myös.

Hallintoaukiolla kunnantalon kupeessa join kahvit kookosjäätelöllä. Plaça de Ajuntament näyttää juuri siltä kuin espanjalaisen suurkaupungin olettaakin näyttävän, vähän Madridilta: upea suihkulähde, kukkakauppoja, valtavia valkoisia palatseja. 

Museu de Belles Artesiin menin pääosin puutarhan vuoksi. Vihreässä seisovassa ilmassa aisti voimaa ja kaukaisten vuosien varakkuutta, mutta museoon pääsi ilmaiseksi. Kokoelma on mainittava, flaamilaisia ja espanjalaisia tekijöitä, mutta minulle tuntemattomia. Luvattua Velasquezia en havainnut, mutta en olekaan (julistetaidetta lukuun ottamatta) kummoinenkaan kuvataideihminen. Kyse ei ole kovin laajasta museosta, joten sen kyllä jaksaa. Myös sisäpihan muutamat veistokset kannattaa käydä kummastelemassa.

Törmäsin samalla kierroksella Serranon torneihin bussipysäkkiä hakiessa ja tein reissun toisen bussisightseeingin täydessä kuljettimessa. Vaihtoehtoina olisivat olleet myös metro, jonka pysäkkiä ei kuitenkaan hotellin lähellä näkynyt, sekä ratikka, josta reissullani huomasin vain kiskot. Bussin ikkunasta Valencian kaupunginorkesterin kotipesä Palau de Música näytti Madetojan salilta.

Takseja Valenciassa, kuten Madridissakin, on paljon, tämä oli helpottavaa (Roomasta jäi niin pahat kokemukset kulkemisesta). Taksikuski haki tietoa Suomesta, näytti Alexander Stubbin kuvia ja kysyi onko hyvä, johon vastasin, että on, mutta Pedro Sanchez on parempi. Lopulta pärähti täysillä Säkkijärven polkka ja sinne se jäi soimaan, kun taksista lähdin. 

Asiakaspalvelua aivan tosissaan, mikä oli yksi Valencian vahvuuksista. Kuten myös ruoka: missään ei saanut huonoa syömistä, mutta kaupungin perinneruokaa paellaa en kokeillut.

 

Rammstein-radio soi Meksikossa - Ulf Lüdeken "Rammstein - koko tarina" avaa Saksan kiistanalaisimman ja kuuluisimman bändin todellisia taustoja

Kirjavuosi 2026/11

Miten Saksan entinen perheministeri Ursula von der Leyen liittyy Rammsteiniin? 

Von der Leyenin perheministeriö kielsi Liebe ist für alle da -levyn alaikäisiltä. Voiko enää parempaa pukkausta uralleen muusikko saada.

Kölnin hallinto-oikeus purki lopulta kiellon, sillä puolustuksen vastaväitteet olivat vastaansanomattomat. Tästä episodista voisi tietenkin aiheellisesti kysyä alkuperäisen päätöksen tietopohjan perään. Vai onko äkkinäisesti päätelty jotain ulkomusiikillisten seikkojen ja yksittäisten sanojen ja lauseiden perusteella. 

Rammsteinin sisältöä toimittaja Ulf Lüdeke vertaa muutamaan kertaan, myös kosketinsoittajan Flake Lorenzin suulla, julmiin Grimmin satuihin, joista ei tiettävästi ole johdettu murhia tai muita väkivallan tekoja. 

Sentään Richard Wagnerin perikunta ymmärtää sävellysten sinfonisuuden ja on ilmoittanut halunsa yhteistyöhön.  

"Seht ihr mich

Versteht ihr mich

Fühlt ihr mich

Hört ihr mich

Könnt ihr mich hören

(Wir hören dich)

Könnt ihr mich sehen

(Wir sehen dich)

Könnt ihr mich fühlen

(Wir fühlen dich)

Ich versteh euch nicht

Könnt ihr mich hören

(Wir hören dich)

Könnt ihr mich sehen

(Wir sehen dich)

Könnt ihr mich fühlen

(Wir fühlen dich)

Ich versteh euch nicht"

(Rammstein: Ich will)

Rammsteinin periaate ei ole varsinaisesti järkyttäminen kuten kirjan toimittaja Lüdeke monesti tuo esille. Bändin suosion hän selittää perustuvan muun muassa sille, että se pitää peiliä kuulijoidensa edessä ja näin tuo esiin ihmisen primitiivisimpiä pelkoja ja ajatuksia (tai ehkä ministeriö bannasi juuri siksi). Kuulemma miehet pelkäävät naisia enemmän Rammsteinia - päättelemmekö tästä jotain miesten kyvystä katsoa peiliin?  

Suosion taustalla myös on rumpali Christoph Schneiderin mukaan paljon saksalaisen pikkutarkkaa älytyötä. Lisäksi solisti Till Lindemannin sanoitukset hyödyntävät tarkasti runomittaa ja ne tehdään tahallaan monimerkityksellisiksi. Tulkinnallisuus, mikä kuulemma on saksalaisille vaikea asia, johtuu entisessä DDR:ssä muotonsa saaneen bändin taustasta, kun yhteiskunnassa ei ollut ilmaisunvapautta. 

Katolinen verkkolehti löytää Lindemannin teksteistä antropologisia ja teologisia näkökulmia. Veri onkin vahvaa: Lindemannin isä Werner Lindemann oli lastenkirjailija ja äiti, Gitta Lindemann, kulttuuritoimittaja sekä kirjakahvilan pitäjä. Kirjasta ei löydy lähes mitään bändin jäsenten henkilökohtaisesta elämästä, mutta isän ja pojan vaikeaa suhdetta kuvataan aika avoimesti ja yksityiskohtaisesti. 

Myös saksan kielen osuus on suosiossa oleellinen, englanniksi tekeminen on näiltä veijareilta päättynyt vesitettyyn lopputulokseen. Lüdeke esittääkin, mielestäni todella aiheellisesti, että Rammstein ansaitsisi kunniamerkin ja -maininnan saksan kielen edistämisestä. Mikään muu bändi ei ole saanut Madison Square Gardenia laulamaan saksaksi kuten jo aiemmin kirjoitin. Saksalaisten suhde orkesteriin on kuitenkin ristiriitainen ja hyväksyntää on tyypillisesti tullut vasta Amerikan-menestyksen jälkeen. 

Analyyttisyyteen pyrkivässä kirjassa myös peilataan Rammsteinin tarinaa yhteiskuntaan Saksojen yhdistymisen jälkeen. Molempiin liittyy äärioikeistoilmiö. Marssirytmit ja Lindemannin tapa päryttää Hitler-ärrää on poikinut aiheettomia äärioikeistolaissyytöksiä. Aiheettomia siksikin, että Rammsteinin historia on Itä-Saksan punk- ja goottigenressä. 

Sen sijaan esimerkiksi rehellisen ristiriitainen isänmaatilitys Deutschland ei saa kirjassa ainuttakaan mainintaa, minkä aiheuttamista reaktioista ja keskusteluista Saksassa olisin mielelläni lukenut. Myös bändin lanseeraama ironinen brändi Neue Deutsche Härte vastavetona kevyelle Neue Deutsche Wellelle ohitetaan tyystin. 

Erityisen suosittu Rammstein on Latinalaisessa Amerikassa ja Venäjällä, mutta Meksikossa hurmio on omaa luokkaansa. Siellä esimerkiksi soi Rammstein-radiokanava. Nyt onkin osuva aika kirjoittaa tästä, sillä tiettävästi Rammsteinilta on lähiaikoina tulossa Meksikon-kiertueen dokumentti. Siinäpä taas Saksan perheministeriölle huolen aihetta.

Sen sijaan odotettua kiertuetta saadaan odottaa, Flaken mukaan vuosi 2027 ei ole vielä mahdollinen. 

Siihen asti: "Alle warten auf das Licht!"

Kirjan suomennos on Juho Nurmen. 

Jäähyväisvärit on mestarikuvaaja Schlinkin hiljainen novellikokoelma sisäsiisteistä suhteista ja menneestä nuoruudesta

Kirjavuosi 2026/10

Jäähyväisvärit alkaa kohtalokkaan hetken äärellä, jolloin kauhusta jäykkänä katsotaan ikkunasta ulos tietämättä miten toimia. 

Näin käy Philipille, jolla melkein oli loistava ura DDR:ssä kybernetiikan ja informatiikan tutkijana. Totalitaarisessa systeemissä hän teki lähes pahimman mahdollisen liikun parasta ystäväänsä kohtaan, joka nyt on kuollut. Ystävän tytär saapuu Philipin elämään ja säikäyttää tämän alkamalla tutkia isänsä kohtaloa Stasin arkistoista.  

Novellikokoelma sisältää tavanomaisia elämänkuvauksia kuten vaimon vaihtamisen nuorempaan, salasuhteita sekä muita läheisimpiä epätäydellisiä ihmissuhteita. 

Tarinoiden näkyvä maailma on vahvasti porvarillinen, perhekeskeisiä hyväosaisia saksalaisia elelee hallituin elein hyvissä ammateissa (Bernhard Schlink, s. 1944, on toiselta ammatiltaan juristi). Suhteet, avioliiton ulkopuolisetkin, näyttäytyvät sisäsiisteinä ja konfliktittomina. Kirjoja, samppanjaa ja matkoja kuluu ilman pröystäilevää yltäkylläisyyttä. Tämä väki osaa hyvän maun.

Mutta, kuten novelliin kuuluu, pinnan alla porisee. 

Ikäihmiset ovat jotenkin synkällä mielellä, pakenemassa jotakin ja jotakin kohti samalla jostakin, yleensä menneisyydestä, kiinni pitäen. Kuolema on läsnä, ja kosto, katumus ja vanhuuden depressio kuten myös lopun ajat ja päälle syöksyvät muistot. 

Ulkoiset tapahtumat ovat vähäisiä, mutta sisäisen kuvaus vahvaa, ajoittain liikuttavaakin, mutta hiljaista eikä sinänsä tuo ikiaikaisiin teemoihin uutta näkökulmaa tai ajateltavaa. Lukija tunnistaa tilanteet, ajattelutavat ja ratkaisut, mutta ei liiemmin ylläty.

Alkuperäisen teoksen Abschiedsfarben kääntäjä Oili Suominen on oletettavasti kyennyt vangitsemaan ihmismielen melankolisen pinnanalaisuuden asianmukaisesti. 

Kirottu Istanbul avaa turkkilaisten ja armenialaisten arpeutumattomat haavat

Kirjavuosi 2026/9

Istanbulissa melu syntyy useamman moskeijan yhtäaikaisesta rukouskutsusta. Se on myös Zeliha Kazancın viimeinen havainto sairaalassa ennen nukutukseen vaipumista. 

Zeliha synnyttää Asyan eli Istanbulin äpärän, mikä siis on kirjan alkuperäinen nimi (Bastard of Istanbul). Hänestä kasvaa perinteitä kartteleva nuori nainen, jolle suurin jumala on Johnny Cash. 

Arizonan yliopiston apulaisprofessori Elif Shafak on brittiläis-turkkilainen kirjailija, joka voitti alle 30-vuotiaana kaikki merkittävät turkkilaiset kirjallisuuspalkinnot. Hänen oppitaustansa sukupuolen tutkimuksessa välittyy juonen naisvetoisessa maailmassa. 

Kirotussa Istanbulissa Kazancın suvun naiset asuvat keskenään perinteisessä turkkilaisessa konakissa, sillä kaikki suvun miehet yhtä lukuun ottamatta ovat menehtyneet, enimmäkseen oman hökeltämisensä ansiosta. Tarina kietoutuu turkkilaisten ja armenialaisten jännitteisiin, jotka periytyvät kristittyjen armenialaisten kansanmurhasta ottomaanien aikaan vuonna 1915. 

Shafak hallitsee suvereenisti useat tarinan kertomisen tasot. Kirottu Istanbul on energinen, mystinen, globaali, samaan aikaan sekä iki- että nykyaikainen. Lukija uppoutuu historian ja henkilösuhteiden lisäksi henkimaailman kuiskeisiin.  

Alati vaikeita kysymyksiä vaikenemisesta ja miesten ja naisten perinteisistä rooleista ei väistetä vaan mennään kohti tavalla, joka lopulta yllättää lukijan. 

Oikeassa elämässä Shafak ei voinut välttyä ongelmilta viranomaisten kanssa romaanin armeniankielisten ilmausten takia. 

Usein sivuilta nousee myös terävä ja mausteinen tuoksu. Sekä armenialaista että turkkilaista ateriaa katetaan toistuvasti lähes 500-sivuisen sukukronikan pöytään. Siellä odottavat vaikkapa vasikan kypsennetyt jalat ja täytetyt suolet armenialaisittain. Jokainen luku on otsikoitu jollain kulttuuriin liittyvällä ruoka-aineella kuten pinjansiemenillä tai kuivatuilla aprikooseilla, joilla on kertomuksessa suupalaa suurempi symbolinen merkitys.  

Englannin kielestä on kääntänyt Maria Erämaja. Armenian- ja turkinkielisiä sanontoja ja ruokia ei suomenneta, ehkä näin on viimeiseen asti haluttu pitää kiinni autenttisuudesta. Erämaja on kyllä tehnyt humoristisen onomatopoeettisen havainnon muokatessaan Tchakhmakhchian-sukunimestä väännöksen Jotakin Jotakian.