Maimu Bergin Stalin Tallinnassa kujeilee toden ja kuvitelman hämärässä

Kirjavuosi 2026/14

Stalin Tallinnassa -novellikokoelma hämmentää hyvällä tavalla, sillä se yhdistää oletetun mielikuvituksen lennon ja ehkä todelliset arkiset tarinat.  

Kirjailija Maimu Bergille kaivonpohja on Venäjä ja sieltä palaavat ihmiset vaitonaisia. Nimikkonovellissa paljastuu, että Tallinna oli vuoteen 1918 asti Reval (suom. Rääveli). Stallinnastakin oli ollut ajatusta mutta kun Isä Aurinkoinen pääsi kaupunkiin incognito, uudelleennimeämisen ajatus sai uuden suunnan. 

Julkkismurhaajan hirtehistä arvoitusta voi lukea dekkarinakin eli tarinat liikkuvat myös Tallinnan kaupunkihistoriassa sekä kirjailijalle läheisessä saksalaisessa kulttuurissa. Lisäksi Berg kuvaa elävästi 70-luvun elämää Virossa kuten tartolaisessa ravintolassa ja suomalaista ministeriä Francon ajan Kanarialla.  

Lukija tasapainoilee toden ja fiktion hetteikössä, kun Berg viittaa sukulaissuhteisiinsa. Tarinat saavat lopuksi yllättävän käänteen, mutta välillä näkökulman vaihto tuntuu töksähtävältä. Hitler Saarenmaalla -novellissa varsinkin hämmentää äkkinäinen kertojaperspektiivin vaihto. Novellissa Hauptwachtmeister Ludwikin jälkeläiset jää tarinan juoni tai tarkoitus jotenkin sotkuiseksi. 

Bergillä on kuitenkin mainio taito puhaltaa vahvaa henkeä pienimpäänkin sivupersoonaan kuten Down-lapsen tarkkavaistoiseen yksinhuoltajaan. 

Novellikokoelmassa tyyli vaihtelee korkealentoisuudesta arjen tilanteisiin ja sattumuksiin. Suosikkini oli Sittiäinen korvakäytävässä, josta en tiennyt itkisikö vai nauraisiko. (Hauska sattuma oli sekin, että samana päivänä ennen kuin luin novellin, muistelin lukemaani uutista torakasta korvassa.) 

Toimittaja, kirjailija, kääntäjä ja poliitikko Berg on eittämättä monipuolisesti lahjakas kirjoittaja. Taiteellinen taso on korkea ja Berg yhdistää historian ja luovan kirjoittamisen siistiksi kokonaisuudeksi.  

Novellit on virosta kääntänyt Heidi Iivari ja hän on myös laatinut perusteellisen esipuheen entisestä Suomen Viron-instituutin työkaveristaan.  

Berg elää edelleen 80-vuotiaana luomisvoimaisena Tartossa ja Saarenmaalla. 

Punainen Beethoven -sarjakuvaromaani tekee kunniaa Šostakovitšille, venäläiselle sielunmaisemalle ja Stalinin ajan toisinajattelijoille

 

Mahdollisimman vähän tylsää kuuden ruudun tekniikkaa, se oli Aapo Kukon periaate Punaisen Beethovenin luomisessa. Kuva: Sirpa Tarkkinen

Venäläissäveltäjä Dmitri Šostakovitšin syntymästä tulee syyskuussa kuluneeksi 120 vuotta. Oululainen sarjakuvantekijä ja käsikirjoittaja Aapo Kukko on julkaissut tästä yhdestä maailman kuuluisimmasta säveltäjästä yli 400-sivuisen sarjakuvateoksen Punainen Beethoven.

Kukon tie kohti Šostakovitšin (1906–1975) elämää lähti kulkemaan Helsingin Sanomien edesmenneen musiikkikriitikko Seppo Heikinheimon kirjasta Mätämunan muistelmat (1997). Sen alussa puhutaan venäläissäveltäjästä ja häntä myös siteerataan monessa kohdassa. 

Sen jälkeen Kukko innostui lukemaan Heikinheimon kääntämät amerikanvenäläisen musiikkitieteilijä Solomon Volkovin Šostakovitš-muistelmat. Kukko vaikuttui kirjasta suuresti ja palasi takaisin säveltäjän pariin, kun aika oli kypsä.

Turvana makaaberi, musta huumori

Sarjakuvaromaanin luomisen kautta Kukko halusi muutenkin tutustua neuvostoliittolaisen taiteen ja klassisen musiikin historiaan.

Samalla avautui tuon ajan arvaamattomuus: yllättäen saatettiin taiteilija, kuten Šostakovitš, pudottaa isosta asemastaan korkealta jalustalta. Se lisäsi pelkoa ja kauhua omasta elämästä terrorin yhteiskunnassa.

Kukko myös havahtui säveltäjän monipuolisuuteen, sillä kyseessä oli klassisen musiikin säveltäjä, joka esimerkiksi loppuvuosinaan kävi katsomassa Lontoossa Andrew Lloyd Webberin musikaalin ja piti jazzista. 

Nuoruusvuosinaan Šostakovitš säesti mykkäelokuvaesityksiä, mikä edellytti laajan musiikillisen repertuaarin tuntemista.

”Šostakovitšin teoksista erottuu toisinaan makaaberi, musta huumori, ja se olikin säveltäjälle myös selviytymiskeino Stalinin ajassa. Toinen tekijä, mikä piti Šostakovitšin hengissä, oli elokuvateollisuus, vaikka Volkovin muistelmien mukaan säveltäjä ei arvostanut elokuvaa ollenkaan vaan se oli hänelle teollisuutta. Mutta Stalin arvosti elokuvaa.”

Ja siksi Šostakovitš sävelsi elokuvia.

Kuvat virtaavat kuin musiikki

Punaista Beethovenia varten Kukko sai Taiteen edistämiskeskukselta yksivuotisen apurahan. Kirjan kustantaja on turkulainen Zum Teufel.

Tekijä on tyytyväinen, että sai kustantajalta jopa kirjan kerrontaa parantanutta kustannustoimittamisen apua.

”Harvinaista, mutta nyt en vaihtaisi kirjasta mitään.”

Kaikki yli 400 sivua Kukko hahmotti sarjakuvateokseensa aukeamittain.

”Mahdollisimman vähän tylsää kuuden ruudun tekniikkaa. Siellä saattaa olla esimerkiksi yksi ruutu per sivu eikä ruuturajoja ole piirretty ollenkaan. Kuvakerronta sujuu ja virtaa vuolaasti ja siitä tulee kertomuksen musiikillisuus. Sinfoninen ratkaisu tulee siitä, että luvut ovat eri pituiset.”

Näyte Aapo Kukon teoksesta Punainen Beethoven (Zum Teufel 2026)

Yllättäen Kukko tunnustaa, että koko Punainen Beethoven rakentuu Anna Ahmatovan (1889–1966) runon ympärille. Kukolla sydänjuureen asti mennyt runo on Anneli Heliön suomentama Musiikki, jonka Ahmatova on omistanut Šostakovitšille 1950-luvun loppupuolella.

”Minun piti tehdä 450 sivua kirjaa, jotta pystyin yhtä vaikuttavaan tulokseen kuin Ahmatova yhdessä runossa. Siinä on ajatus koko tuosta kirjasta ja taiteen merkityksestä, eli miten taide on auttanut toista ihmistä. Jos en olisi tätä runoa löytänyt, ei kirjastakaan olisi tullut noin voimakasta.”

Sekaan neuvostohuumoria

Vaikka venäläisyys ja venäläisten taiteilijoiden esiin nostaminen herättävät nykyisin voimakastakin polemiikkia, ei Kukolla ollut asennoitumisvaikeuksia.

”Šostakovitš on ollut kuolleena jo noin 51 vuotta, ja että häntä syytettäisiin siitä, mitä nyt tapahtuu, ei ole oikeasti relevanttia. Nyt kun Stalinin valkopesu on alkanut Venäjällä ja osin länsimaissakin, että siinäpä hyvä vahva johtaja, niin siihen väliin pitää saada kiila eli nostaa esiin juuri taiteilijoita, kuten esimerkiksi Šostakovitšia ja Ahmatovaa. He ovat olleet Stalinin aikaan toisinajattelijoita ja joutuneet kärsimään siitä.”

Ukrainan sota alkoi Kukon tehdessä teostaan.

”Silloin Putin ärisi jossain, että lännessä vihataan venäläistä taidetta, kuten Šostakovitšin musiikkia. Oikeasti sekä Šostakovitš että Pjotr Tšaikovski ovat soitetuimpia lännessä. Venäläiset ovat aina tienneet, että yhteisössä ja taiteessa on voimaa, mutta monesti asiat on pitänyt sanoa peitellysti ja pukea satiirin kaapuun. Ja siinä venäläiset ovat mestareita. Tähän omaan teokseenkin olen yrittänyt saada mukaan neuvostohuumoria, sillä välillä tuntuu, että lännessä unohdetaan venäläisten huumorintaju. Enemmän ankeus lyö sieltä meille kasvoille.”

Seuraavaksi naisten työleirille?

Šostakovitšin musiikkia Kukko kuvailee matkaksi, jonka jälkeen olo tuntuu kuin fyysisen ponnistuksen tehneeltä.

”On uskomatonta, että joku pystyy tekemään sellaista musiikkia sellaisissa olosuhteissa. Taiteen valtakunta on vapaa ja se pitää myös pitää sellaisena. Näille diktaattoreille ei saa jättää taiteilijoita koristekuviksi, jotka he voivat halutessaan ottaa esiin isänmaallisen paatoksen tarpeisiin.”

Kukolla pyörii mielessä seuraavaksi aihe jatkosodan naisten työleiristä, josta tehdään nykyaikana elokuvaa.

”Se ilmentäisi minulle ominaista tekoälyvastaisuutta ja henkisi tätä nykyaikaista taiteen ja sivistyksen vastaisuutta satiirin ja hyvän käsikirjoituksen kautta.”

Kukolla on tiedossa lähdekirjakin, Pekka Niirasen Työleirien saaristo (2022). Siitä käy ilmi, että työleirejä oli ympäri Suomea, ja vaikka dokumentit muutoin sodan jälkeen hävitettiin, naisten päiväkirjat ovat säilyneet.

”80 mottia kun hakkaa halkoja, pääsee vapauteen. Työleirin naiset saattoivat laulaa kevätaamuna italialaista iskelmää työskentelynsä lomassa”, sanoo Kukko.

Punainen Beethoven -kirjasta on esillä näyttely Oulun sarjakuvakeskuksessa Valveella 22. huhtikuuta asti.

Juttu on alun perin julkaistu Mun Oulu -verkkomediassa 21.3.2026.

Kirjavuosi 2025/26,5: Taas sekavasti ja vauhdikkaasti naapurista

 "Me joudumme selviämään tässä oudossa, itsekkäässä, pelkurimaisessa Euroopassa. Samaan aikaan Venäjällä kylvetään perunaa."

 Nyt teen jotain sellaista mitä en ole tehnyt koskaan ennen, koska sellaistakin täytyy tehdä, mutta ennen kaikkea siksi, että en enää jaksa lukea tätä kirjaa ja haluan siitä eroon. 

 Siltikin, vaikka uskallankin tässä vaiheessa lukuvuotta väittää, että Suuri Gopnik - Merkintöjä kuolleesta ja elävästä Venäjästä on käännöskaunon tämän syksyn Tapauksia monien sekä koti- että vieraskielisten Venäjä-kirjojen joukossa. Sekava ja vetävä. 

 Rankka kuten Venäjäkin on, ja siksi tämä pitikin lukea nyt. Minä siis jätin kesken, mutta sanon sanasen, koska pääsin lähes 60 lukuprosenttiin yli 500-sivuisessa kirjassa. Paljon on rasittavuudessaan laskettava tyylilajin eli maagisen realismin osaksi. Viktor Jerofejeville kansakunta ja hallitsija ovat yhtä ja silloin hurvitellaan koirana ja juodaan kissashampanjaa.

 Jerofejev asuu Saksassa, missäpä muualla, ja viisas varotoimenpide se onkin kaltaiselleen valtaa ja vähän koko maatakin karnevalisoivalle sanataiteilijalle. 

 Liikkeelle lähdetään Ukrainasta missä henkilö, oletan, että Gopnik itse, pakotetaan sairaalassa pötkötellessään synnytysosastolle todistamaan pommituksen traagista seurausta. Nämä rivit avaavat sotaa ja pahuutta lähes yhtä paljaasti kuin dokumentti Mariupolin valtaamisesta. 

 Gopnikin voisi kääntää katuhuligaaniksi. Kieli on tarkoituksenmukaisen karkeaa, reippaasti haistatellaan, ja kerronta unenomaista, absurdia: siellähän Stalin synnyttää vessanpönttöön pientä toukkaa. 

  Kirja koostuu erilaisista tyylijaksoista, sekavimmista ja asiallisemmista ja niissä kirjailijamme pääsee niihin kuuluisin tärkeisiin pöytiin, joko mielikuvituksessaan tai todellisuudessa, kuten Macronin vastaanotolle Elysee-palatsin. Jerofejevin isä myös oli diplomaatti-kulttuurineuvonantaja, mikä takasi perheelle ahtaat asuinolot 1600-luvun palatsissa Pariisissa. 

 Venäjän absurdista meiningistä kertoo että kun isästä tuli Gromykon puhelinsoitolla ulkoasianministeriön virkamies, hänen piti luvata pitäytyä kanssakäymisestä ulkomaalaisten kanssa. Isä toimi myös Unescon varapääjohtajana. 

 Perhesuhteet ovat toki monimutkaiset, varsinkin kirjailijuutta vähättelevään äitiin ja huikentelevaiseen O-siskoon.   

 

 Gopnikista itsestään puhutaan vähemmän kuin luulin.  

 Se mikä minua venäläisessä nykykirjallisuudessa usein riepookin on useiden liian monien kuten satojen sivujen verran samoissa asioissa vellominen, tosin surkeudestakin tehdään jotenkin hupaisaa, ehkä se liittyy venäläiseen huumorikäsitykseen ja selviämiseen. 

 Kuitenkin jokainen ulostulo arkielämästä Venäjällä on joka tapauksessa tervetullut, sananvapauden ja jonkinasteisen realisminkin ja tiedonsaannin merkeissä. 

En tiedä kiinnostaako ketään enää ns. venäläinen todellisuus, mutta itse olen sen ehkä käsittänyt parhaiten elokuvasta Leviathan (tullut usein Teemalta) missä korruptio raatelee kansalaisen valaisten samalla ystävyyden ja perheen merkitystä noissa olosuhteissa.  

   Teoksen on kääntänyt Pauli Tapio. Iso työ, sekä sivumäärissä että sisältötyössä: Sutkisanteri, vallan mielistelijä, mistähän sanasta tällaiseen on päädytty, kiinnostavaa. 

 Ihmettelen, että kansallisuudet kirjoitettiin isoilla kirjaimilla ja myös väärin tyyliin Etelä-Afrikkalaiset. Eittämättä tyylikkäässä kokonaisuudessa tällainen virheellisyys ärsyttää.

 Mutta siis: laatuteos, jonka kyllä erottaa, ei takaa sitä, että sen jaksaisi lukea. Varsinkaan nyt, kun aikaa on aiempaa vähemmän. 

 

Kirjavuosi 2025/9: Kuvittele Ioseb Besarionis dze Jughasvili, pahaenteinen gruusialainen nimi, kansankomissaari cembalon takana

 "Lampaat ovat vankeja, vaikka liikkuvat vuorenrinteillä vapaina. Paimen on vartija, tarpeellinen niin kauan kuin paimennettavat eivät ymmärrä olevansa sisimmältään vapaita."

  Ioseb Besarionis dze Jughasvili. Komea gruusialainen nimi, joka kalskahtaa tumman pahaenteisesti. Josif Dzugasvili taitaa olla se tutumpi versio diktaattorien aikakirjoissa. 

 Kahdesta kirjasta olen oireillut näiden kahden lukuvuoden aikana. Toisesta näin unta. Tämä kahdesti palkittu Suliko sai minut voimaan lähes pahoin Neuvostoliiton pelon ilmapiirissä. Musta auto kadulla saa kansalaisen katoamaan verhoihin ja varjoihin. 

 "Kuinka kauan moskovalaisella kestää avata ovi näinä aikoina", virnuili dze Jughasvili. 

 Kuuntelin huonosti aiemmin äänikirjana tämän. Hienointa oli runoilija Akaki Tseretelin kirjoittama gruusialainen kansansävelmä Sulikosta, jonka Pirkko Saisio itse lauloi. (Suomalaiset sanat Eila Pellisen levytykseen teki muuten Rauni Kouta eli Reino Helismaa.)

 Suliko on lähes runomuotoinen tarina Josif Vissarionovitš Stalinin päivittäisistä ajatuksista ja vainoharhaisista peloista sekä ihmisärtymyksestä, ja minulle ehkä kauneimmin kirjoitettu kirja konsanaan. Tähän mennessä myös paras näistä kahdesta lukuvuodesta. 

 Toivon, että tätä luetutetaan luovan kirjoittamisen ja sanataiteen kaikissa opinnoissa. Eikä tekisi pahaa irroitella tämän parissa poliittisen historian opiskelijoidenkaan. 

  Onhan se, kirjoittaa nyt runollinen kirja kansansa nälkäänkin tapattajasta, joka tässä ruokaa ja viinaa rakastaa ja herkästi itkee. Kirja palkittiin kahdesti samalla viikolla helmikuussa tänä vuonna. Aiheesta. 

 Sulikon anti myös innoittaa. Jälleen kerran seisahdumme vaikuttuneina sen tosiasian eteen, että kirjallisuuden ja kirjoittamisen maailmassa mahdotonta ei ole mikään. 

 Vaikka fiktiossa eletäänkin, kohdataan myös todellisia historian tapahtumia: mallityöläisen haku ja valinta eli Andrei Grigorjevitš Stahanovin löytäminen ja valokuvaus, runoilija Vladimir Vladimirovitš Majakovskin ja Stalinin vaimon ja sihteerin Nadežda Sergejevna Allilujevan itsemurhat sekä Suomen itsenäisyyden myöntäminen sekavassa Smolnassa (jonka rauta-aidan takana kävin itsekin myöhemmin harhailemassa). Kansallisuuksien komissaari Stalinin ja puheenjohtaja Vlamidir Iljits Uljanovin keskusteluissa on ilkamoivaa dynamiikkaa, joita Vova vei. 

 Moni vallassaan suuri johtaja, kuten Josif Vissarionovitš, inhosi mielistelyä. Hän myös poti ihmisinhoa, ja ainoa jota Stalin rakasti, oli Suliko, tuota mielen hahmotonta, vielä kuolemansa jälkeenkin. 

  Paljon pitää tietää ja kuvitella miltä Gruusiassa näytti kesäiltana, kun pikku-Ioseb liukuu uimaan Mtkvari-jokeen piikkipaatsamien välistä ja kohtaa taivaalla kuvajaisena lohikäärmeen. Tai miten ympäristöään tarkkailee kuollut mies. 

 Kun tytär oksentaa konvehdit isä-Josifin tohveliin, tulee uusien tohvelien tuumailusta hetkeksi mieleen Veikko Huovisen Joe-setä. 

 Aistin pilkahduksen huumoriakin, kun Stalin lähtee seisomaan Leninin mausoleumin jonoon valeasussa mukasokeana kuuntelemaan kansalaisten mielipiteitä. Eihän siitä mitään tullut paitsi Sosolle raivoa ja pahaa mieltä.

 Voi Abram Pantšenko! Kunpa et olisi alkanut kyselemään pöydän virkaa toimittaneen cembalosi perään! Olisit ennättänyt portista tielle! 

 "Kaikki on hyvin, kaikki on oikeudenmukaista. Mikä on tehtävä, se on tehtävä", rauhoittelee Allilujeva itseään miehensä sanoilla, kun katsoo ikkunasta kenttäoikeudenkäyntiä, Stalinin johtamaa Pantsenkon kuulustelua Latviassa.

 

Kirjavuosi 2025/2: Kirjeitä naapuriin Vovalle, entiselle rakastetulle

Mielikuvitus on fiktiokirjailijan tärkeimpiä työkaluja ja Nina Honkanen on ottanut sen käyttöönsä täysteholla, tosin Vladimir Putinilla on oikeasti side Turkuun. Hän on myös käynyt Pietarin ystävyyskaupungissa presidenttinä (Pietarin-matkan oppaalta kuulin yksityiskohtia).

Kävi osuvasti oman lukuhistoriani valossa, että Rakkaani, Vladimirissa eletään Aleksei Navalnyin vankilatuomion viimeisiä päiviä. Sellin "tapahtumia" Venäjän presidentti hikoillen seuraa makuuhuoneensa näytöltä. Jostakin syystä tuli mieleen Josif Stalinin viimeiset hetket. 

Helmi-henkilöllä on nuorena ollut kiihkeähkö romanssi judoka-Vovan kanssa Turussa, mutta nyt hän kirjoittaa tälle ojentavia kirjeitä hoitolaitoksesta. Intohimoisesta rakkaudesta on käännytty opettavaiseen äitisävyyn puolustamaan sodan syömiä lapsia ja maailmanrauhaa. Huokaisen, että voi, kunpa maailmaa johtaisivat kokeneet, viisaat naiset.

Toimittaja ja kirjailija Honkanen on kouluttautunut myös seksuaaliterapeutiksi. Tämä tausta näkyy tekstissä heti. En ole aina ihan varma pysyykö näkökulma ja kieli hyvän maun kuosissa vai mikä minua kohtauksissa mättää. Koin ne ehkä teennäisen korostuneina. Vaikka pääministerin gynekologikäynnillä sujuvasti vyörytetään politiikkaa ja tutkimusta samaan virkkeeseen ja kappaleeseen, toivoin sen olevan nopeasti ohi - eikä kyse ole tilanteen sympatiasta vaan esimerkiksi sanavalinnoista.

Honkanen pistelee tekstiä menemään suurella sydämellä ja ryydittää rytmiään runsaalla kuvakielellä. Itämurre kompastelee, näin käy usein, kun vierasta murretta yrittää toisintaa, mutta satakuntalaismurre  onnistuu, tosin sitä on ulkopuolisen hankala lukea. 

Siperiaan karkotettujen inkeriläisten nälkä ja kurjuus sekä poikkeamat Butsaan ja Gazaan koskettavat lukijan ihoa. Vääryys on samanlaista kaikkialla kaikkina aikoina. 

Luen mielelläni nykyaikaan ja lähihistoriaan sijoittuvista yhteiskunnista. Tässä liikuskellaan niiden ytimissä kuten työnnetään maahanmuuttajat Venäjältä Suomen rajalle, koetaan koronat ja Tsernobyl, tavataan asematunnelissa itsemurhaa yrittävä nuori ja hampurilaisravintolan lastensuojelutapaus sekä tunnelmaa myönteiseksi muovaava koditon pelimanni. 

Arvostan Honkasen juonen kuljetusta erityisesti siksi, että hän liikkuu sujuvasti eri aikatasoilla. Lisäksi hän on tehnyt kirjaa varten varmasti tunteellisen, ison taustatyön.

Käydään tässä todellis-fiktiivisen päähenkilön pään sisässäkin. Kun se onnistuu - tai luulen onnistuvan - tapahtuu nautinto. Se ei taas liity sisältöön, vaan sen osuvuuteen: 

"Lännessä vaalitaan kummallista ajatusta tasavertaisuudesta, joka ei voi koskaan toteutua. Vallassa olevat testauttavat vaaleissa kannatustaan kuin hysteeriset, liian kireisiin farkkuihin sukukalleutensa tunkevat teinit, joille mikään huomio ei riitä. Sen sijaan, että he ymmärtäisivät suurinta valtaa olevan sillä, joka osaa olla välittämättä muiden tarpeista. Mutta myös omista hetkellisistä mieliteoistaan. Tärkeintä on olla johdonmukainen siinä mitä haluaa. Vei sen saaminen viisi, kymmenen, kaksikymmentä tai viisikymmentä vuotta. Kärsivällisyys palkitaan aina, eikä minulla ole päämääräni kanssa kiire mihinkään." 

Kukahan näin aattelee?

Kirjavuosi 2024/45: Eristysvanki, Oscar-voittaja Navalnyi ei luovuttanut: "Pimeys väistyy"

 "Kaikkivoipa rikossyndikaattini laajenee", totesi Aleksei Navalnyi vankilassa elämänsä ehtoossa, kun häntä vastaan taas nostettiin erikoisia syytteitä valtiota vastaan. 

Lausahdus on napakka osoitus oppositiopoliitikon kuivakasta ja itseironisestakin huumorista, jota isänmaanrakkauden, sisukkuuden ja resilienssin ohella napsahtelee hänen yli viisisataasivuisesta postuumista omaelämäkerrastaan.  

Muotisana resilienssiä ajattelin Patrioottia lukiessani usein. Kertaakaan Navalnyi ei, edes vankilassa, valita kärsimystä tai olosuhteitaan paitsi kiukustuu silloin, kun jalasta alkaa mennä tunto, selkäkivut ovat sietämättömät ja sairaalaan ei pääse ja sitten kun pääsee, ei siellä ainakaan parannu. 

Navalnyi piti itseään jopa sietämättömissä olosuhteissa etuoikeutettuna: hän sai kasapäin, säkeittäin kannustus- ja ihailijakirjeitä tiedostaen, että on valtava määrä mielipidevankeja tässä maailmassa, jotka eivät saa yhtään ja joita ei muista kukaan. 

Ainoa asia, jota hän selkeästi tuskitteli, oli lastensa syntymäpäivien viettäminen vankilassa: "Millaisen isän mallin annan lapsilleni?". 

Aleksei Navalnyi takana, edessä Ljudmila-äidin sylissä Oleg-veli ja oikealla Anatoli-isä.

Kirjan loppuosa on, luonnollisesti, Navalnyin raportointia vankilasta. 

Aluksi ensimmäisessä paikassa kaikki sujuu mainiosti, vartijoiden ja muiden vankitoverien kanssa hän tulee hyvin toimeen ja hänellä on isot ruokavarastot sellissään, yksinkertainen kokkailu sujuu. Kunnes terveys siis pettää ja loppua kohden olot kovenevat kovan kurin laitoksessa ja lähes jatkuvassa eristyksessä. 

Alkaa määrätietoinen miehen henkinen musertaminen mikä tuntuu lukijasta enteelliseltä, kun tiedämme mitä tapahtui. 

Kirjoittaja, mutta ei esiintyjä

Navalnyi avaa kirjassa koko elämänsä ja uransa kaaren alkaen lapsuudesta kasarmilla, sillä hänen isänsä oli armeijan palveluksessa. 

Myös perhe-elämänsä on väkevästi mukana, sillä uudenaikaisen valtiomieskäsityksensä mukaan myös poliitikon siviilielämän piti olla avointa. Lisäksi perhe oli Navalnyille erittäin tärkeä ja rakkauttaan vaimoonsa Julia Navalnajaan tunnustaa hän kirjassa liikuttavasti.

Navalnyi kutsui ihmisiä barrikadeille ja hämmästeli, kun valtavat kansanjoukot kokoontuivat hänen tilaisuuksiinsa ja asettuivat vaaraan. Navalnyille mielenosoitusten jälkeiset pidätykset olivat normi mikä ei tietenkään pidätellyt häntä.  

Sekin oli uutta ja ihmeellistä Venäjällä, että poliitikko vaivautui Jumalan hylkäämiin peräkyliin puhumaan aidosti kansan kanssa. 

Navalnyi myös jakaa jatkuvasti kiitosta paitsi perheelleen myös tukitiimilleen, työkavereilleen ja naisille, joiden hän uskoo hallitsevan vielä maailmaa. Erityisesti hän mainitsee Lilja Tsanytsevan, joka haluaa ja pääsee johtamaan Navalnyin toimistoa vaikeaan paikkaan, erityisen korruptoituneeseen Ufaan. 

Kun ajattelee Navalnyin karismaa, oli yllättävää, että hän inhosi esiintymisiä ja videointeja, niin luontevasti hän tiktokkaa ja vetää omaa tiistaiohjelmaansa YouTubessa katsoen jäänsinisillä silmillään suoraan kameraan. Asiaansa uskova sinnikäs mies meni laajasti mukavuusalueensa ulkopuolelle, koska isänmaan etu sitä vaati. 

Sen sijaan kirjoittamisesta Navalnyi piti ja hän olikin hyvä kirjoittaja. Patriootti sisältää paitsi päiväkirjaa, myös Navalnyin Instagram-päivityksiä vankilasta asianajajansa kautta ja hänen oikeudenpuheenvuorojaan, jotka ovat pitkiä, paatoksellisia ja puhuttelevia, kyseleviä ja suoria.  

"Harvat asiat ovat virkistävämpiä kuin kävely Jamalissa 6.30 aamulla. Ja miten ihana tuulonen puhaltaakaan pihaan betoniseinästä huolimatta. Vau!" 

En tajunnutkaan, ennen kuin kirjan päähenkilö sen itse sanoi, että hän oli aivan tavallinen ihminen ja juristi, joka ilman mainittavaa maallista omaisuutta ja oligarkkikytköksiä kokosi kansanliikkeen ja Korruptionvastaisen säätiön sekä kehitti älykkään äänestämisen, joka ymmärtääkseni tarkoittaa samaa kuin meillä äänien keskittäminen. 

Navalnyi palasi Venäjälle Saksasta sairaalasta myrkytyksen jälkeen, koska hän rakasti Venäjää. 

Hän ei ainoastaan halunnut, että Venäjä on hyvä, oikeudenmukainen maa, hän halusi, että Venäjä olisi myös onnellinen maa. Hän uskoi, että pimeys poistuu.

Ukrainan sotaa Navalnyi vastusti ja ennusti, että Venäjä syöksee Ukrainan takaisin pysähtyneisyyteen.

Saharovin näköinen mies kuvitteli pahimman

Navalnyi sai vankeusaikanaan Oscar-palkinnon vuonna 2022 dokumentista Navalnyi, josta speksit hän lähetti ilman muuta dokumentin tekijöille, sekä Saharov-ihmisoikeuspalkinnon. Koska Navalnyin huumori oli omaa luokkaansa, hän toteaa olevansa vankilan karvalakkeineen vähän Saharovin näköinenkin. 

Navalnyi eli viimeiset aikansa vankilassa eristyssellissä terroristiksi luokiteltuna, psykopaatin naapurina, joka piti helvetillistä meteliä yötä päivää (tästä on tehty Suomessa teatteriesitys). Navalnyi pärjäsi äärimmäisissä olosuhteissa muun muassa omanlaisellaan positiivisuudellaan ja yrittäen harjoittaa meditaatiota, keskittymällä kuluvaan hetkeen peltipenkillä. 

Hänen positiivisuutensa ei ollut toksista laatua. Hän ei kuvitellut parhainta mahdollista skenaariota vaan pahimman eli sen, että hän kuolee vankilaan. 

Samaan ajattelutapaan kuului sen tiedostaminen, että diktatuurit ovat poikkeuksellisen sitkeitä, jotkut niistä näyttävät jopa ikuisilta. 

Mutta omaksi tehtäväkseen Navalnyi, kommunistisen Neuvostoliiton lapsi, lopulta määritteli "Jumalan ja hänen vanhurskautensa etsimisen".

Patriootin on suomentanut englannista Kyösti Karvonen. 

Aleksei Anatoljevitš Navalnyi (s. 4. kesäkuuta 1976 Butyn, Moskovan alue, Neuvostoliitto - k. 16. helmikuuta 2024 Harp, Jamalin Nenetsia, Venäjä) 

Kirjavuosi 2024/44: Moskovan hankalan naisen taistelu totuudesta

Niille, jotka ovat seuranneet Venäjää ja tai sikäläistä mediaa, ei Vera Politkovskajan kertomus äitinsä elämästä (lähinnä aikuisvuosista) esitä paljoakaan uutta kohtalostaan ja työnsä haasteellisuudesta.

Anna Politkovskaja tunnettiin tinkimättömänä toimittajana ja varsinkin uhmakkaana tsetseenien puolustajana. Tytär mainitsee hänet vaikeana ihmisenä, joka kuitenkin painotti lapsilleen tiettyjä asioita elämässä ja niistä tärkeimpänä ehdotonta koulutuksen merkitystä. 

  

Politkovskaja tiedosti oman luontonsa ja nimittikin itseään "Moskovan hulluksi naiseksi". Hankaluus tarkoitti kumartelemattomuutta, periaatteellisuutta ja omapäisyyttä. 

Toisaalta nämä piirteet palvelivat johonkin mittaan asti yhteiskuntaa. 

Kun Politkovskaja toimi neuvottelijana Moskovan teatterikaappauksessa, hän esimerkiksi osti omilla rahoillaan panttivangeille kanisteritonneittain juomista. Lopputulos oli joka tapauksessa huono kuten muistamme. 

Politkovskaja yritti myös matkustaa Beslanin koulukaappauksesta kuultuaan välittömästi paikan päälle. Juotuaan teetä lentokoneessa hänet yllätti suunnattoman huono olo eikä matka päättynyt aiottuun määränpäähän vaan sairaalaan.

Olen joskus yrittänyt lukea Politkovskajan kirjaa. Se oli raskasta tekemistä, yhtä raskasta kuin ilmeisesti kirjoittajansa luonne. Teksti on heittäytyvää, tunteellista vyörytystä, joka kuvaa julmuudet dokumentaristin tavoin ja kansankielellä. Toimittaja siinä teki työtään ilman pistettä. Hieman tulee mieleen venäläinen kirjallisuuden nobelisti Svetlana Aleksijevits, joka samalla tavoin antaa suoran äänen ihmisilleen, ei niinkään itselleen. 

Edelleen tuskaiseksi Politkovskajan kohtalon tekee se, että hänet hylkäsivät omat ihmiset eli toimittajayhteisö (tämä ei ymmärtääkseni koske hänen esihenkilöään, Novaja Gazetan päätoimittajaa ja rauhannobelisti Dmitri Muratovia). Anna Politkovskaja eli todella yksin työlleen omistautuen. Toisaalta suosion kerääminen ei koskaan hänen tavoitteisiinsa kuulunutkaan.

Kotona ei tuoksunut pulla, vaan kuolemaan käytännöllisesti suhtautuva dokumentaristi-äiti esitteli lapsilleen tärkeitä papereita ja niiden paikkoja laatikostossa. 

Vera Politkovskajan kirjaa äiti-Annasta luin purkautumisena ja turhautumisena. Tytär eli kirjoitushetkellä jossain päin Eurooppaa, tulevaisuus sotkuisen epämääräisenä edessä. Ukrainan sodan alettua pakomatkasta Venäjältä on kirjassa jännittävä pätkänsä. Ukrainan sotaa käsitellään muutenkin paljon, kun fokuksen ajattelisi olevan Anna Politkovskajassa.

Anna Politkovskaja ammuttiin kotitalonsa rappukäytävään Vladimir Putinin syntymäpäivänä vuonna 2006. Kirja ei selitä oliko kyseessä sattuma vai harkittu osuma eikä sitä tiedetä vieläkään, vaikka selvitystyöryhmiä onkin perustettu ja syyllisiä pidätetty.  

Ehkä herkin hetki liittyy porraskäytävään murhan jälkeen, josta Vera löytää jonkun luodinreikään jättämän kukan.

Vaativa teos tämä ei ole. Vera Politkovskajasta itsestäänkin tuli toimittaja, joten teksti on varsin helppolukuista. Muuten taisikin olla lyhyin lukemani kirja tänä vuonna. 

Kielitaito avaa maailman

Maanantai-illat olivat kuluneena talvena illoista parhaimmat, sillä silloin Yle esitti Suojasää-sarjaa. Kuvitteelliset tapahtumat sijoittuivat oikeasti toimineille Mosfilmin studioille Hruštševin ajan Neuvostoliittoon.

Sarjan ajoitus ei olisi voinut olla sopivampi, sillä se tuli Oulu-opiston venäjäntuntieni jälkeen. Katsomisen iloa ei hälventänyt edes se, että huomasin, miten vähän ensimmäisen vuosikurssin opiskelijana kieltä ymmärrän. Paljon vähemmän kuin espanjan ykköskurssin alussa.

Nyt neljän vuoden jälkeen espanja sujuu kohtuullisesti. Ymmärrykseni ei kuitenkaan koske espanjankielisiä uutisia. Ne kuulostavat korvissani edelleen puurolta.

Espanjan opiskelu yhtä aikaa venäjän kanssa on tuntunut myös lohdulliselta. Espanjan tapaluokat ja niiden aikamuodot ovat alkaneet maistua hunajamaidolta venäjään verrattuna.

Esimerkiksi: kuinka monta konsonanttia voikaan lausua peräkkäin? Venäläinen voi helposti lausua monta.

Kielten opiskelun edut ovat kuitenkin tuskia suuremmat. Kansalaisopistosta saa pienellä hinnalla käytännön kielitaidon, joka avaa mahdollisuudet maailmanvalloitukseen. Tätä lopputulosta ei voi liikaa korostaa aikana, jolloin matkustetaan enemmän kuin koskaan.

Myös trendeissä ja ajan virtauksissa näkyvät vahvasti globaalit merkit. Kieliä opiskellaankin kansalaisopistossa käytännön syistä. Esimerkiksi espanjan suosiota selittää virkistynyt Kanarian-matkailu. Se on viisasta käytöstä.

Turistisaarienkin sopukoista näet löytyy kohteita, joissa ei pärjää ollenkaan englanniksi.

Punta Bravan rantaa Pohjois-Teneriffan Puerto de la Cruzissa

Vuorotteluvapaallani opiskelin viroa. Muuta en siitä muista kuin että hauskaa oli. Opinnot katkesivat, kun siirryin Kanarialle koettamaan espanjan taitojani muutamaksi kuukaudeksi.

Toisin kuin luullaan kielitaidon ylläpitäminen ei vaadi matkustamista. Nykyaikana tietokoneen näppäimistöltä löytyy kansainvälinen media ja sen antamat mahdollisuudet oppimisen tukemiseen.

Sosiaalisen median asetukset voi säätää vaikka saksaksi ja Spotifyhin tallentaa ranskankielistä musiikkia. Verkosta voi kuunnella maailman parasta kulttuurikanavaa, Espanjan yleisradioyhtiön Radio 3:a. Ja näin oppiminen tapahtuu huomaamattomasti.

Sen mitä ei heti ymmärrä, voi ohittaa ja vaihtaa levyä. Tämä ajatus sopii kielten opiskeluun muutenkin. Virheisiin ei kannata juuttua. Asiat avautuvat ajallaan.

Kieliopinnot voivat siis opettaa rentoutta ja epätäydellisyyden täydellistä hyväksymistä, nykyihmiselle sangen tarpeellisia taitoja. Kansalaisopistossa saa jokainen opiskella niin paljon tai vähän kuin tuntee tarpeelliseksi ja niin pitkälle kuin haluaa.

Rentouden tavoite on kova. Olemme oppineet armottomiksi, numeroilla arvioitaviksi suorittajiksi. Nykyaikaisessa kansalaisopistossa yhteys kieleen on kuitenkin enemmän elävä kuin suorittamista korostava.

Opetus ohjaa virheettömyyden sijaan kielen koko maailmaan ja sen kulttuuriin. Omaan kielentuottamiseen rohkaistaan, varsinkin puhumaan.

Muutos on merkittävä verrattuna varsinkin vanhempien ikäpolvien kouluaikoihin, jolloin kirjallinen ilmaisu sivutti suullisen.

Kansalaisopiston kieltenopiskelussa korostuu ryhmän moninaisuus, sillä tavoitteet ja lähtötasot ovat jokaisella persoonalliset. Luokkatilanteet ovat vaativia, värikkäitä ja hauskojakin sekä opettajalle että oppiville, koko ryhmädynamiikalle.

Yhdelle kieliopin perusasiat sanaluokkineen ovat tuttuja itsestäänselvyyksiä, toinen ei ole niistä koskaan kuullutkaan. Joku jatkaa korkeakoulun kieliopintoihin. Vieruskaveri tekee ensimmäisen itsenäisen ulkomaanmatkansa sanastoa hapuillen.

Ja lopulta kaikki huomaavat, että hienostihan tästä selvittiin. Kun numeroarvostelua ei ole, välitön palaute tulee elävästä elämästä.

Tänä kesänä kävin opiston venäjän ryhmän kanssa Viipurissa ja Pietarissa. Se oli ensimmäinen matkani Venäjälle, mutta ei varmasti viimeinen.

Jo pelkkä vieraiden kirjainten läsnäolo teki kaupungeista erityisen oloisen ja eksoottisen.

Rohkaistuin tuottamaan muutaman sanan venäjää. Ilahduin, kun ymmärsin kirjaimia ja kokonaisia sanoja. Luokkahuoneesta poistuminen ja kielen kuuleminen aidossa ympäristössä saivat entisestään innostumaan sekä kielestä että maasta.

Parhaimmillaan kielten opiskelusta tuleekin hauska ja kokemuksellinen matka, joka ei koskaan pääty.

Tulevaisuutta osaan ennustaa jonkin verran.

Jos en eläkkeellä ole laittamassa oppimaani käytäntöön vaan asun Suomessa, istun joka ilta jonkun kielen kurssilla.

Ehkä siihen mennessä on toteutunut toiveeni tanskan ja rauman kielten opintoryhmistä.

Kirjoitus on julkaistu 23.11.2017 ilmestyneessä Oulu-opiston 110-vuotisjuhla-antologiassa "Eläkeläinen muistelee".

Venäjän viemää

Ihminen matkailee paljolti mielikuvien varassa, ainakin silloin, kun paikkoihin ensimmäisen kerran osuu. Ilmeisesti myös iskelmillä on vaikutuksensa näihin outoihin oletuksiin.

Monrepos-puistossa kävin seuraavana päivänä Annikki Tähden kuoleman uutisoinnnista. Paikka oli kieltämättä jonkinlainen yllätys, vaikka Tähden laulussa vihjataankin nimenomaan muistoista.




En niinkään yllättynyt rakennusten huonosta kunnosta, sillä olen ymmärtänyt, että tarunhohtoisesta paikasta lauletaan. Nehän yleensä ovat parhaat päivänsä nähneet.

Sen sijaan juutuin käsitteisiin.

Puistokäsitykset ovat ilmeisesti monet. Itselleni puistot ovat tärkeitä kaupunkiluontoalueita. Miellän ne geometrisen täsmällisesti suunnitelluiksi ja hallituiksi kukkaisiksi alueiksi kaupunkien keskustoissa leveiden bulevardien varrella.

Mutta Monrepos'pa koostuikin metsästä. Matkailu voi siis avartaa.

Monrepos'n ulkoalueita huollettiin ja pidettiin kunnossa koko sen muutaman tunnin, kun ryhmäni kanssa tepastelin metsikön siimeksessä. Ympäristö on rehevän vihreää, ja näkymä sai kaihoisasti spekuloimaan millaista puistossa olisikaan, jos rakennuskantakin pääsisi vielä joku päivä entiseen loistoonsa.

Taloista kun tajusi, että ne ovat aiemmin palvelleet komeina puurakennuksina.

Muinainen kirjasto Monrepos'sa

Kuumana päivänä Monrepos'n rannalla uimapuvun poisjääminen matkapuvustosta harmitti. Ja hyttysiä oli paljon, mutta oudosti niiden puremat eivät kehittyneet kutiseviksi paukamiksi asti.




Jos Viipurin loiston päivät ovatkin historiaa, sitä on myös sen legendaarinen levottomuus. Reissuni kahdella Viipurin-käynnillä en havainnut ensimmäistäkään merkkiä sen paljon puhutusta turvattomuudesta, en illalla enkä päivällä.

Mutta mikäli dekadentti maisema ja rappioromantiikka katukuvassa kiinnostavat, suosittelen kaupunkia.





 

Aamutori paluumatkalla vaikutti jopa unettavan rauhalliselta.



Kannatin paikallista käsityöläisyyttä ja ostin torikauppiaalta kaupunkiaiheisen pellavakassin. Tämä rauhoitti omatuntoa, sillä venäläiset eläkeläiset elävät köyhyydessä. Heidän keskimääräinen kuukausitulonsa on 200 euroa.




Siis Venäjä. Kävin ensimmäistä kertaa, ja pelkkä vieraiden kirjainten läsnäolo katukuvassa tekee kaupungista erityisenoloisen.

Niinkin yleistetään, että varsinkin taideväki rakastaa Venäjää ja venäjää, erityisesti Pietaria: siellä korostuvat kulttuuri ja taide, Moskovassa talous.

Pietarissa on esimerkiksi 100 teatteria (ja 400 siltaa). Dostojevski-päivää vietettiin meidän siellä ollessamme kaduilla näyttävästi, kuulemma. Mihailovski-teatterissa kesäkuun lopun torstai-iltana sali oli väkeä sakeanaan, tosin turistimassat saattavat vaikuttaa tilanteeseen. Ja balettiahan voi seurata ilman kielitaitoakin.

Eremitaasi taasen oli tuhannen täysi, minulla vatsatauti ja päivä kuuma. Naulakko oli tukossa, mutta vessat kunnossa (kuten kaupungissa kaikkialla muutenkin). Etukäteen hankittujen pääsylippujen ansioista etenimme sisälle nopeasti.




Välttämättä en usko ajatukseen pakollisista käyntikohteista, mutta kyllä maailman suurin museo myös minulle on sellainen; liittyyhän Eremitaasiin samanlaista mielikuvien hohdokkuutta kuin Monrepos'hinkin.



On myös hurjaa, mihin somen jakamiskulttuuri ja "minä kävin täällä" -todistelu voi johtaa. Itse en tapausta nähnyt, mutta kuulin kuinka museokävijä olisi lyönyt opasta vatsaan, kun ei saanut mennä tarpeeksi lähelle kuvaamaan Rembrandtin taulua. Suomalaisia sen sijaan piti moneen kertaan kehottaa lähestymään maalausta.
















Eremitaasia seurannut päivä oli henkilökohtaisesti helpompi. Satoi, oli viileää ja varsinkin Tsarskoje Selon Pavlosvskin palatsissa oli Eremitaasia huomattavasti viileämpää ja väljempää.




Suosittelen Pavlovskin palatsia myös ihmismassojen puuttumisen näkökulmasta. Paikkaa ei kuulemma juurikaan markkinoida ja se on noin tunnin ajomatkan päässä Pietarin keskustan huiskeista. Pavlovskia ympäröivä puistoalue on myös hurmaava, hiljainen, hallittu ja kaunis.
Juuri sellainen, jollaiseksi unelmieni puiston ajattelenkin.

Olen tyytyväinen, että mukanamme matkalla kulkivat paikalliset, perusteelliset, huumorintajuiset oppaat hauskoine anekdootteineen, esimerkiksi Pietarin-oppaamme oli tulkannut Putinille tämän vaikuttaessa Pietarin apulaiskaupunginjohtajana.

Muuten Pietarin-käyntini Oulu-opiston venäjän ryhmän kanssa keskittyi ns. virallisiin kohteisiin, palatseihin ja museoihin. Kadut, Nevan rannat ja korttelien yllätykset jäivät kävelemättä.
Mutta bussin ikkunasta bongasin paikat, joihin seuraavalla kerralla suuntaan.

Pietarista tulikin minulle heittämällä ykköskaupunkikohde: kulahtanut, kaunis, ikäänsä peittelemätön äiti-Venäjän tytär, joka häpeilemättömästi esittelee hurjan historiansa kerrostumat tsaareista kommunisteihin.

Kun perusasiat näin ovat kunnossa ja nähty, ensi kerralla on muhevan pietarilaisen katuelämän vuoro.