Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin lukemastani kirjasta unta.
Ehkä vahva vaikutus johtui samoista kosketuspinnoista, joita meillä kirjoittajan kanssa on suhtautumisessa elämän ilmiöihin, joista yksi on heti kirjan alussa mainittu marraskuun ihailu.
Sekä urheiluvastenmielisyys ja tapa ottaa valokuvia kävellessä.
Syömisen ja käsin tiskaamisen rakastaminen.
Erojakin toki on kuten päähenkilön rakkaus vanhoihin autoihin ja kissoihin.
Rammsteinin kosketinsoittaja Christian "Flake" Lorenz on tyylikäs ja älykäs, vähäeleinen ja ironinen kirjoittaja. Kirjan nimi tulee siitä, että kosketinsoittajaa arvostetaan Lorenzin mukaan vähiten bändien jäsenistä.
59-vuotias Lorenz tarinoi kattavasti miten hänestä yleensä tuli kosketinsoittaja. Myös omat neuroosinsa kuten pakkomielteet ja lento- sekä esiintymispelkonsa, änkyttämisen ja rankahkon koulukiusaamisen Lorenz kontekstoi suoraan tekstiin, mutta ilman sentimentaalisuutta, toteavasti.
Oma tutustumiseni ja sitä kautta vahva ihastumiseni Rammsteiniin alkoikin Lorenzista, kun näin Netflixin dokumentin Rohwedder - täydellinen rikos. Siinä Lorenz kertoo Saksojen yhdistymisen aiheuttamasta pettymyksestä ja puolustaa kotimaataan Itä-Saksaa kuten hän tekee myös kirjassaan. Lapsuus olikin Lorenzille kulta-aikaa, sillä hän arvosti itäberliiniläisen kodin turvallisuutta.
Tämän muusikkomuistelman viitsii lukea, vaikka ei olisikaan kiinnostunut teollisuusmetallimusiikista tai Deutsche Neue Härtistä, muusikkouden yksityiskohdista kuten rankasta juomisesta ja levottomasta bändielämästä, sekavista asumisolosuhteista tai kosketinsoittimien erikoisuuksista. Rammsteinista Lorenz kirjoittaa prosentuaalisesti kaikkein vähiten, mutta kauniisti ja lämmöllä. Samanlaiseen seesteisyyteen ja hyvään oloon kirja myös päättyy.
Lorenzin hitsautuminen kosketinsoittajaksi on monipolvinen juttu. Alku ei tietenkään ollut helppo eikä varsinkaan esiintymispelkoiselle, mutta halu soittaa bändissä oli hänelle koko elämä.
Kirjoittaminen voi olla myös tällaista itseprojektiota mistä nyt käy ilmi, että Lorenzin tyyli elämässä on puskea eteenpäin, vaikka kaikki kaatuisi syliin kuten omatekemä kosketinsoitinteline. Puskemiseen sekoittuu kiltin ihmisen impulsiivisuutta ja talousasioiden hallitsemattomuutta.
Kirjaa värittävät Lorenzin lapsuusajan piirustukset sekä valokuvat maailmalta ja autoista, joita Lorenz on käveleskellessään ottanut. Autoihin Lorenzilla on syvällinen suhde, vaikka hän ei mikään teknikko olekaan. Ennemminkin omaelämäkerta vahvistaa kirjoittajansa luontaista boheemia persoonallisuutta.
Teksti saa ihan oikeasti myös nauramaan huumorille, joka on lakonista, arkipäiväistä hurjissakin tilanteissa. Ne Lorenz muovaa tragikoomisiksi:
"Makasin tiellä auton vilkku suussa" (auto-onnettomuuden yhteydessä).
Hillittömästi minua nauratti myös tapaus, jossa Lorenz, joka pitää itseään kömpelönä, oli kaatunut Prenzlauer Bergissä. Bändikaveri oli nähnyt tapauksen, mutta ei tunnistanut henkilöä ja oli kertonut bänditreeneissä kuinka oli nähnyt juuri tuossa paikassa vanhuksen kaatumisen.
Tästä Lorenz vetää johtopäätöksiä pukeutumisensa nykyaikaisuudesta, mikä ei hänelle koskaan ole kovin olennaista ollutkaan.
Teoksen on kääntänyt Miika Kupiainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti