Kirjavuosi 2025/5: Ruotsalainen satumaatango

  Viime luennasta oli jäänyt mieleen miten ruotsalaisen polkupyörän soittokellokin kuulostaa ystävällisemmältä kuin suomalaisen. Toinen kerta vahvisti käsitykseni, että 18 vuotta sitten luetusta ei muista melkein mitään, vaikka olisi ollut kuinka hyvä kokemus.

 Jo lähtöasetelma on herkullinen, kun suloisen pehmeään Ruotsiin ikävöidään Kouvolasta (älkää käsittäkö väärin, sillä arvostan betonibrutalismia). Sinänsä päähenkilö Mikko Virtasen näkökulma ei ole veres. Kaukokaipuu ja kotipihaa vihreämpi ruoho kuuluvat ihmisen ydinkokemukseen. Ja kuka meistä ei olisi tehnyt "missä maassa sinun pitäisi asua" -testejä? 

 On suuri arvo osata kirjoittaa rullaava tarina, jonka jokainen virke pirskahtelee liioittelua ja suuria tunteita, vihaa ja rakkautta ja paatosta. Kovin tosissaan Mikko, tuo kiltti, vauhdikas ja kekseliäs psykopaatti, on. Taivaassa häntä odottaa jopa Olof Palme sinisessä myssyssään. 

Vertauskuvat ovat muutenkin älyttömän oivaltavia kuten että Peppi Pitkätossukin lopulta oli demari, jonka arkussa säilytettiin verokruunuja.   

 Tarvitaan kuitenkin rikos, valehtelua ja yksi avustettu itsemurha, että Mikosta tulee perheenisä Mikael Andersson ja keskiluokkainen sosialidemokraatti lapsuutensa kotiseudulle Göteborgin Majornaan. Naurahtelin epätoivoisen luokkaretken käänteille muutaman kerran oikein kunnolla mitä minulle tapahtuu fiktion, ja vielä vähemmän faktan, parissa harvoin.  

Se häiritsi kovin, että sosialidemokratia kirjoitetaan johdonmukaisesti väärin, sosiaalidemokratia. Päähenkilö myös tahallaan tai tahtomattaan unohtaa, että aate lähti Saksasta eikä Ruotsista. 

Pienet tiivistykset tekstiin olisivat tehneet lukukokemuksesta vieläkin nohevamman. Epilogi on kuitenkin Mikon näköinen: toiveikas, kiltti ja suomalainen. 

 "Paljonhan maailmassa on kahden passin miehiä, mutta paljon vähemmän kahden miehen passeja. Yksi on sopiva henkilömäärä jokaista passia kohden."