Kävi osuvasti oman lukuhistoriani valossa, että Rakkaani, Vladimirissa eletään Aleksei Navalnyin vankilatuomion viimeisiä päiviä. Sellin "tapahtumia" Venäjän presidentti hikoillen seuraa makuuhuoneensa näytöltä. Jostakin syystä tuli mieleen Josif Stalinin viimeiset hetket.
Helmi-henkilöllä on nuorena ollut kiihkeähkö romanssi judoka-Vovan kanssa Turussa, mutta nyt hän kirjoittaa tälle ojentavia kirjeitä hoitolaitoksesta. Intohimoisesta rakkaudesta on käännytty opettavaiseen äitisävyyn puolustamaan sodan syömiä lapsia ja maailmanrauhaa. Huokaisen, että voi, kunpa maailmaa johtaisivat kokeneet, viisaat naiset.
Toimittaja ja kirjailija Honkanen on kouluttautunut myös seksuaaliterapeutiksi. Tämä tausta näkyy tekstissä heti. En ole aina ihan varma pysyykö näkökulma ja kieli hyvän maun kuosissa vai mikä minua kohtauksissa mättää. Koin ne ehkä teennäisen korostuneina. Vaikka pääministerin gynekologikäynnillä sujuvasti vyörytetään politiikkaa ja tutkimusta samaan virkkeeseen ja kappaleeseen, toivoin sen olevan nopeasti ohi - eikä kyse ole tilanteen sympatiasta vaan esimerkiksi sanavalinnoista.
Honkanen pistelee tekstiä menemään suurella sydämellä ja ryydittää rytmiään runsaalla kuvakielellä. Itämurre kompastelee, näin käy usein, kun vierasta murretta yrittää toisintaa, mutta satakuntalaismurre onnistuu, tosin sitä on ulkopuolisen hankala lukea.
Siperiaan karkotettujen inkeriläisten nälkä ja kurjuus sekä poikkeamat Butsaan ja Gazaan koskettavat lukijan ihoa. Vääryys on samanlaista kaikkialla kaikkina aikoina.
Luen mielelläni nykyaikaan ja lähihistoriaan sijoittuvista yhteiskunnista. Tässä liikuskellaan niiden ytimissä kuten työnnetään maahanmuuttajat Venäjältä Suomen rajalle, koetaan koronat ja Tsernobyl, tavataan asematunnelissa itsemurhaa yrittävä nuori ja hampurilaisravintolan lastensuojelutapaus sekä tunnelmaa myönteiseksi muovaava koditon pelimanni.
Arvostan Honkasen juonen kuljetusta erityisesti siksi, että hän liikkuu sujuvasti eri aikatasoilla. Lisäksi hän on tehnyt kirjaa varten varmasti tunteellisen, ison taustatyön.
Käydään tässä todellis-fiktiivisen päähenkilön pään sisässäkin. Kun se onnistuu - tai luulen onnistuvan - tapahtuu nautinto. Se ei taas liity sisältöön, vaan sen osuvuuteen:
"Lännessä vaalitaan kummallista ajatusta tasavertaisuudesta, joka ei voi koskaan toteutua. Vallassa olevat testauttavat vaaleissa kannatustaan kuin hysteeriset, liian kireisiin farkkuihin sukukalleutensa tunkevat teinit, joille mikään huomio ei riitä. Sen sijaan, että he ymmärtäisivät suurinta valtaa olevan sillä, joka osaa olla välittämättä muiden tarpeista. Mutta myös omista hetkellisistä mieliteoistaan. Tärkeintä on olla johdonmukainen siinä mitä haluaa. Vei sen saaminen viisi, kymmenen, kaksikymmentä tai viisikymmentä vuotta. Kärsivällisyys palkitaan aina, eikä minulla ole päämääräni kanssa kiire mihinkään."
Kukahan näin aattelee?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti