Valencia: silkkipörssin, puutarhojen ja pitkän rantaviivan kaupunki

Plaça de Santa Catalinalla tuli heti voimakas tunne Espanjasta: palmupuita, vilkasta eloa ja korkeita, vaaleita, komeita rakennuksia. 

Muutaman päivän päästä huomasin, että olin tullut rentoon ja suhteellisen väljähköön kaupunkiin samalla rantaviivalla kuin naapurinsa Barcelona, mutta nollaturistivihalla. Valencian katalaanimaista kieltä kuuli jatkuvasti. 

Matkalla lentokentältä hotelliin taksikuski ylisti kotikaupunkinsa turvallisuutta ja rauhallisuutta verrattuna naapurikaupunkiin: "poliiseja on kaikkialla". En kyllä huomannut kuin yhden poliisiauton enkä onneksi tarvinnut senkään palveluksia. 

Suunnittelin etukäteen päiväohjelman korkeintaan kahdella kohteella, joista lähes kaikki sijoittuivat sympaattisten aukioiden vanhaan kaupunkiin. Graalin maljaan Valencian katedraaliin en kuitenkaan jaksanut jonottaa +30 paahteessa, vaikka merituuli auttoi olotilaa paljon.

La Postalerasta aloitin taidejulisteiden keräilijän tieni. Kaupungin varsinaisessa menomestassa kauppahallissa ihailin ruokakasoja, väistelin ihmiskasoja ja sianpotkia. 

Silkkipörssissä eli La Lotja de la Sedassa kannatti käväistä vaikuttumassa. Siellä siis ennen käytiin upeissa puitteissa silkkikauppaa ja nyt se ihastuttaa Unescon maailmanperintökohteena. Jalkojen lepuuttamiseen voiko olla parempaa paikkaa kuin pörssin puutarha appelsiinipuineen. 

La Casa Museo Blasco Ibañez eli Vicente Blasco Ibañezin kotimuseo oli varsinainen löytö. Se viesti, että kirjoittamisella on ilmeisesti tienannut 1800 - 1900-lukujen vaihteessa varsin mukavasti. Talo sijaitsee hemaisevasti Playa Malvarrosan rantaviivalla (Valenciahan on rantakohde myös). Museossa käyskenteli kaksi muuta ihmistä ja pääsymaksu kustansi opiskelijalle euron, muuten kaksi.

Vähän hemingwaymainen Ibañez oli siis kirjailija ja poliittisesti aktiivinen tasavaltalainen ja joutui tietysti näkemystensä vuoksi vaikeuksiin ja maanpakoon, kuoli Ranskan Mentonissa ja ennätti saada sitä ennen Ranskan valtion kunniamerkin. Toimittajuutensa hän suhtautui erityisen vakavasti.

Renessanssityyppinä hän oli myös kolonialisti, perusti kaksi kaupunkiakin Argentiinaan, mutta ne eivät menestyneet.

Paitsi pitkä ranta kotimuseota rajaa El Cabanyal, entinen työväen- ja kalastajakaupunginosa, nykyään uuteen kukoistukseen puhjennut kuten näillä on tapana. Sen läsnäolo teki bussipaluumatkan näkymistä 17 pysähdyksen taktiikalla sangen rouheat. Eli erinomainen sightseeing myös.

Hallintoaukiolla kunnantalon kupeessa join kahvit kookosjäätelöllä. Plaça de Ajuntament näyttää juuri siltä kuin espanjalaisen suurkaupungin olettaakin näyttävän, vähän Madridilta: upea suihkulähde, kukkakauppoja, valtavia valkoisia palatseja. 

Museu de Belles Artesiin menin pääosin puutarhan vuoksi. Vihreässä seisovassa ilmassa aisti voimaa ja kaukaisten vuosien varakkuutta, mutta museoon pääsi ilmaiseksi. Kokoelma on mainittava, flaamilaisia ja espanjalaisia tekijöitä, mutta minulle tuntemattomia. Luvattua Velasquezia en havainnut, mutta en olekaan (julistetaidetta lukuun ottamatta) kummoinenkaan kuvataideihminen. Kyse ei ole kovin laajasta museosta, joten sen kyllä jaksaa. Myös sisäpihan muutamat veistokset kannattaa käydä kummastelemassa.

Törmäsin samalla kierroksella Serranon torneihin bussipysäkkiä hakiessa ja tein reissun toisen bussisightseeingin täydessä kuljettimessa. Vaihtoehtoina olisivat olleet myös metro, jonka pysäkkiä ei kuitenkaan hotellin lähellä näkynyt, sekä ratikka, josta reissullani huomasin vain kiskot. Bussin ikkunasta Valencian kaupunginorkesterin kotipesä Palau de Música näytti Madetojan salilta.

Takseja Valenciassa, kuten Madridissakin, on paljon, tämä oli helpottavaa (Roomasta jäi niin pahat kokemukset kulkemisesta). Taksikuski haki tietoa Suomesta, näytti Alexander Stubbin kuvia ja kysyi onko hyvä, johon vastasin, että on, mutta Pedro Sanchez on parempi. Lopulta pärähti täysillä Säkkijärven polkka ja sinne se jäi soimaan, kun taksista lähdin. 

Asiakaspalvelua aivan tosissaan, mikä oli yksi Valencian vahvuuksista. Kuten myös ruoka: missään ei saanut huonoa syömistä, mutta kaupungin perinneruokaa paellaa en kokeillut.

 

Kuiva ja kukkaisa tuulten Fuenteventura

Kanaria on mainettaan monipuolisempi, taas se tuli havaittua, vaikka tietyiltä osin en yllättynytkään. Tarkoitan asiaan kuuluvia paikallisia sähläyksiä ja ruokaa, joka on minulle aina haaste Kanarialla, vaikka en allergikko millään tavoin olekaan.  

Kanariansaaret olen käynyt niin, että seitsemisen kertaa Teneriffalla, joista yhden puolen vuoden jakson ja enimmäkseen eteläpuolelta, ja muut saaret tavan turistimatkoilla La Palmaa, El Hierroa ja La Graciosaa lukuun ottamatta. 

Fuerteventuralla olin siis ensimmäisen kerran tammikuun 2025 alussa. Se on toiseksi suurin Kanariansaarista Teneriffan jälkeen ja kaikkein lähimpänä Afrikkaa, itse asiassa näin Afrikan saarikierroksellamme majakalta. 

Saaren ilmasto oli minulle miellyttävä eli tammikuussa suomalaisen kesäinen, +20-+21, tuuli sopivasti ja aurinko paistoi täysin siniseltä taivaalta kaksi viikkoa. Vasta lähtöpäivänä taivas peittyi paksuun pilveen. Kuten saaren nimestäkin huomataan, tuuli on sille tyypillinen ilmiö, mutta ei mitenkään yltiöpäinen. Surffareiden kantapaikkojahan Fuerteventura on. 

Kiintopisteeni Corralejo on entinen kalastajakylä saaren pohjoisessa ja se on säilyttänyt robustin ilmeensä varsinkin satamassa. Turhan soma kaupunki ei ole, mutta onpahan paikallinen. Sataman alueen ravintolakeskittymää sanotaan pikku-Italiaksi, ja aiheesta. Tykkäsin tuosta rantaa kulkevasta reitistä.

Satamasta pääsisi myös Lanzarotelle puolessa tunnissa sekä Isla de Los Lobos -saarelle. Se on luonnonsuojelualuetta, jonne täytyy lippujen lisäksi olla valtion lupa (saa verkosta tai matkanjärjestäjältä), koska saaren herkkää luontoa pyritään suojelemaan. Saarella ei voi myöskään yöpyä. 

Meidän ensipäivinämme tammikuun alussa valmistauduttiin Kuninkaiden päivään (El dia de los reyes magos) mikä näkyi kadun koristeluissa. Kyseessä on yksi Espanjan isoimmista juhlapäivistä. 

Mikäli ajelee autolla, Fuerteventura on siihen oikea paikka. Tiet ovat erinomaisessa kunnossa ja liikennettä on vähän. Maisema on tosi karu ja kuiva. Meidän retkipäivänämme muutaman britin ja kahden amerikkalaisen kanssa kohtasimme Teneriffaltakin tutun caliman eli aavikon punaisen hiekkamyrskyn. (Oli muuten hauskaa, kun brittinaiset kertoivat, miten he perheineen odottavat Euroviisuissa Suomen hevikappaletta!)

Tuon retkipäivän ehdottomia kohokohtia oli minulle kaksi, Betancuria eli Kanarian vanhin kaupunki ja entinen pääkaupunki ylhäällä vuoristossa serpentiinipäiden päässä. Poikkeuksellisella sijoittumisella pääkaupunkia suojeltiin merirosvoilta. 

Betancurian raitilla myytiin sokeripaahdettuja pähkinöitä, ja hyviä olivat.

                    Betancurian kirkko Iglesia de Nuestra Señora de La Peña

Nykyinen Fuerteventuran pääkaupunki on satamakaupunki Puerto del Rosario, jonka tutkin ensi kerralla.

Lisäksi vaikutuksen tekivät Ajuyn aallot, jotka olivat suurimmat koskaan näkemäni. 

Erinomaiset valkosipulikatkaravut (gambas al ajillo) nautin kahden sisaruksen Cuevas de Ajuy -ravintolassa. Paikkakunnalle ei olisi voinut jäädä yöksi, vaikka olisi halunnutkin, sillä hotelleja siellä ei ole, toki joitain yksittäisiä majoittajia. Kokonaisuudessaan tuo Ajuy-Betancuria on koko Kanariansaarten vanhinta aluetta. 

Hotelleja muutenkin näin reissuillani vain muutamia ja nekin, kun noudimme matkoille muita turisteja. Turismivastaisuudesta ei ollut mitään puhetta tai näkyjä. Kuskimme Mike Birminghamista (Australian kautta) tiesi kertoa, että vastenmielisyyttä saarella herättävät diginomadit, jotka saavat hyvää palkkaa, mutta maksavat veronsa muualle. 

Fuerteventuralla ei ole käärmeitä, yhden torakan toki näin ja hyttysiä on, mutta minua hyttysallergikkoa ne eivät vaivanneet hetken kutinaa enempää. Kuten kuvista huomaatte, turismoryysiksiä ei ole.

                    Majakka La Entallada

Kanarialaiset juustot ovat hyviä. Tällä kertaa söin Suomessa kotona yhden illan taktiikalla vuohitilalta ostamani savujuuston. Saarikierrokseemme kuului myös käväisy juustomuseossa (El museo del queso majorero).  

Kuivahkosta maisemasta huolimatta Fuerteventuralla myös kukoistavat kasvit, kukat, palmut ja toki kaktukset.  

Atlantissa uimista ei voi tammikuussa ajatellakaan, joten seuraava reissu tuolle saarelle suuntautunee joko kevät- tai syksykautena. Ei ehkä enää Corralejoon, mutta uusi kohde hahmottui saarikierroksellamme. Parastahan tuolla on valo ja tosiaan nämä kasvit ja kukkaloistot.