Valencia: silkkipörssin, puutarhojen ja pitkän rantaviivan kaupunki

Plaça de Santa Catalinalla tuli heti voimakas tunne Espanjasta: palmupuita, vilkasta eloa ja korkeita, vaaleita, komeita rakennuksia. 

Muutaman päivän päästä huomasin, että olin tullut rentoon ja suhteellisen väljähköön kaupunkiin samalla rantaviivalla kuin naapurinsa Barcelona, mutta nollaturistivihalla. Valencian katalaanimaista kieltä kuuli jatkuvasti. 

Matkalla lentokentältä hotelliin taksikuski ylisti kotikaupunkinsa turvallisuutta ja rauhallisuutta verrattuna naapurikaupunkiin: "poliiseja on kaikkialla". En kyllä huomannut kuin yhden poliisiauton enkä onneksi tarvinnut senkään palveluksia. 

Suunnittelin etukäteen päiväohjelman korkeintaan kahdella kohteella, joista lähes kaikki sijoittuivat sympaattisten aukioiden vanhaan kaupunkiin. Graalin maljaan Valencian katedraaliin en kuitenkaan jaksanut jonottaa +30 paahteessa, vaikka merituuli auttoi olotilaa paljon.

La Postalerasta aloitin taidejulisteiden keräilijän tieni. Kaupungin varsinaisessa menomestassa kauppahallissa ihailin ruokakasoja, väistelin ihmiskasoja ja sianpotkia. 

Silkkipörssissä eli La Lotja de la Sedassa kannatti käväistä vaikuttumassa. Siellä siis ennen käytiin upeissa puitteissa silkkikauppaa ja nyt se ihastuttaa Unescon maailmanperintökohteena. Jalkojen lepuuttamiseen voiko olla parempaa paikkaa kuin pörssin puutarha appelsiinipuineen. 

La Casa Museo Blasco Ibañez eli Vicente Blasco Ibañezin kotimuseo oli varsinainen löytö. Se viesti, että kirjoittamisella on ilmeisesti tienannut 1800 - 1900-lukujen vaihteessa varsin mukavasti. Talo sijaitsee hemaisevasti Playa Malvarrosan rantaviivalla (Valenciahan on rantakohde myös). Museossa käyskenteli kaksi muuta ihmistä ja pääsymaksu kustansi opiskelijalle euron, muuten kaksi.

Vähän hemingwaymainen Ibañez oli siis kirjailija ja poliittisesti aktiivinen tasavaltalainen ja joutui tietysti näkemystensä vuoksi vaikeuksiin ja maanpakoon, kuoli Ranskan Mentonissa ja ennätti saada sitä ennen Ranskan valtion kunniamerkin. Toimittajuutensa hän suhtautui erityisen vakavasti.

Renessanssityyppinä hän oli myös kolonialisti, perusti kaksi kaupunkiakin Argentiinaan, mutta ne eivät menestyneet.

Paitsi pitkä ranta kotimuseota rajaa El Cabanyal, entinen työväen- ja kalastajakaupunginosa, nykyään uuteen kukoistukseen puhjennut kuten näillä on tapana. Sen läsnäolo teki bussipaluumatkan näkymistä 17 pysähdyksen taktiikalla sangen rouheat. Eli erinomainen sightseeing myös.

Hallintoaukiolla kunnantalon kupeessa join kahvit kookosjäätelöllä. Plaça de Ajuntament näyttää juuri siltä kuin espanjalaisen suurkaupungin olettaakin näyttävän, vähän Madridilta: upea suihkulähde, kukkakauppoja, valtavia valkoisia palatseja. 

Museu de Belles Artesiin menin pääosin puutarhan vuoksi. Vihreässä seisovassa ilmassa aisti voimaa ja kaukaisten vuosien varakkuutta, mutta museoon pääsi ilmaiseksi. Kokoelma on mainittava, flaamilaisia ja espanjalaisia tekijöitä, mutta minulle tuntemattomia. Luvattua Velasquezia en havainnut, mutta en olekaan (julistetaidetta lukuun ottamatta) kummoinenkaan kuvataideihminen. Kyse ei ole kovin laajasta museosta, joten sen kyllä jaksaa. Myös sisäpihan muutamat veistokset kannattaa käydä kummastelemassa.

Törmäsin samalla kierroksella Serranon torneihin bussipysäkkiä hakiessa ja tein reissun toisen bussisightseeingin täydessä kuljettimessa. Vaihtoehtoina olisivat olleet myös metro, jonka pysäkkiä ei kuitenkaan hotellin lähellä näkynyt, sekä ratikka, josta reissullani huomasin vain kiskot. Bussin ikkunasta Valencian kaupunginorkesterin kotipesä Palau de Música näytti Madetojan salilta.

Takseja Valenciassa, kuten Madridissakin, on paljon, tämä oli helpottavaa (Roomasta jäi niin pahat kokemukset kulkemisesta). Taksikuski haki tietoa Suomesta, näytti Alexander Stubbin kuvia ja kysyi onko hyvä, johon vastasin, että on, mutta Pedro Sanchez on parempi. Lopulta pärähti täysillä Säkkijärven polkka ja sinne se jäi soimaan, kun taksista lähdin. 

Asiakaspalvelua aivan tosissaan, mikä oli yksi Valencian vahvuuksista. Kuten myös ruoka: missään ei saanut huonoa syömistä, mutta kaupungin perinneruokaa paellaa en kokeillut.

 

Kirjavuosi 2025/11: Euskalduna saa Bilbaosta traumat ja onnen

 Istupas alas niin tarjoan sinulle huolettomat pintxot ja patxaranit.

 Hanna Lantton esikoisromaani Bilbaon rytmiin olisi huoletonta heittäytyä vaihto-opiskelijan menoa tarkkailemaan ellei olisi tutustunut kirjailijaan ja kirjaan ennalta ja tietäisi mitä on tulossa.

 Vihjeitä tosin saadaan jo Suomen-kouluaikojen kuvauksessa, kun päähenkilömme naureskelee, että "huorahan minä, ette te minulle mitään voi".

 Lantto toimii espanjan yliopistolehtorina Turun yliopistossa. Hän tuntee kieli-isolaatti baskin, siis orvon kielen, jolla ei ole entisiä eikä nykyisiä sukulaisia (eli Gernika ei olekaan kirjoitusvirhe vaan Guernica baskiksi). Espanjan opiskelijana en ymmärtänyt kirjan kielinäytteistä, Gabriel Arestin runoista ja Miguel Unamunon ajatelmista, mitään. 

 Lantto myös tuntee Bilbaon ja lähiseudut baarien lattioita myöten: niitä roska-astioita ei pyyhitä kuin kahdesti päivässä mikäli fiktionsa tiedot yhtään mätsäävät todellisuuteen. 

 Sen sijaan baskit eivät tunne maailmaa rajojensa ulkopuolella, jos luotamme kaljupäiseen kielitieteen proffaan: viro on murre! Eikä sellaisia kuin fenno-ugrilaisia kieliä ole olemassakaan!

 Valitsin kirjan kaupungin takia. Syvemmin kyse on baskin kielen tutkija Elinan värikkäistä ja syvistä ihmissuhteista, mutta myös vääristä ja vääristävistä kohtaamisista Bilbaosta ensin vaihto-, sitten tohtoriopiskelijana. Vaikka hän on suomalainen OYSissa syntynyt, hän on kotonaan ja oma itsensä vain ja vasta Baskimaassa ja jopa paikallisen mukaan myös euskalduna, "se, jolla on baskin kieli".

 Yksinäisillä reissuillaan Elina raiskataan tai hän kohtaa muuten baskimiesten oksettavaa käytöstä. Elina myös kamppailee sisäisesti identiteetistään, sisäsiististä akateemikosta keskiluokkaiseen perheenäitiin ja rajattomaan hurjastelijaan. Tarina käsittelee myös trauman käsittelyä ja raiskauksen terminologiaa ja niin sanottua raiskausnarratiivia: milloin voi ja saa sanoa tulleensa raiskatuksi, tähänkin kun on olemassa pätevät normit. 

 Viimeiseen asti lukija odottaa, että tästä sukeutuisi jos ei seesteinen loppu niin ainakin jonkinlainen nuoren naisen kehitys- tai kasvutarina. 

 Bilbao etenee selkeästi ja suorasanaisesti. Elinan roisi, kumartelematon ja baskiin vahvasti motivoitunut persoona välittyy kuten äänekäs baskikulttuuri ruokineen ja varsinkin juomineen baareissa ja eri antroissa.

 Guggenheim vissiin kerran sivulauseessa mainittiin, eikä mitenkään maireasti. Mieleen minulle tämä jää myös kulttuurintuntemuksensa ja kulttuurin yksityiskohtien ansiosta. Baskimaahan tämä ei innosta, mutta ei se ole tarkoituskaan.  

 Ja ymmärrän hyvin Elinan närkästyksen englannin, jopa espanjan, puhujia kohtaan. Vähemmistökielien kopulaverbit, jee!

Kielitaito avaa maailman

Maanantai-illat olivat kuluneena talvena illoista parhaimmat, sillä silloin Yle esitti Suojasää-sarjaa. Kuvitteelliset tapahtumat sijoittuivat oikeasti toimineille Mosfilmin studioille Hruštševin ajan Neuvostoliittoon.

Sarjan ajoitus ei olisi voinut olla sopivampi, sillä se tuli Oulu-opiston venäjäntuntieni jälkeen. Katsomisen iloa ei hälventänyt edes se, että huomasin, miten vähän ensimmäisen vuosikurssin opiskelijana kieltä ymmärrän. Paljon vähemmän kuin espanjan ykköskurssin alussa.

Nyt neljän vuoden jälkeen espanja sujuu kohtuullisesti. Ymmärrykseni ei kuitenkaan koske espanjankielisiä uutisia. Ne kuulostavat korvissani edelleen puurolta.

Espanjan opiskelu yhtä aikaa venäjän kanssa on tuntunut myös lohdulliselta. Espanjan tapaluokat ja niiden aikamuodot ovat alkaneet maistua hunajamaidolta venäjään verrattuna.

Esimerkiksi: kuinka monta konsonanttia voikaan lausua peräkkäin? Venäläinen voi helposti lausua monta.

Kielten opiskelun edut ovat kuitenkin tuskia suuremmat. Kansalaisopistosta saa pienellä hinnalla käytännön kielitaidon, joka avaa mahdollisuudet maailmanvalloitukseen. Tätä lopputulosta ei voi liikaa korostaa aikana, jolloin matkustetaan enemmän kuin koskaan.

Myös trendeissä ja ajan virtauksissa näkyvät vahvasti globaalit merkit. Kieliä opiskellaankin kansalaisopistossa käytännön syistä. Esimerkiksi espanjan suosiota selittää virkistynyt Kanarian-matkailu. Se on viisasta käytöstä.

Turistisaarienkin sopukoista näet löytyy kohteita, joissa ei pärjää ollenkaan englanniksi.

Punta Bravan rantaa Pohjois-Teneriffan Puerto de la Cruzissa

Vuorotteluvapaallani opiskelin viroa. Muuta en siitä muista kuin että hauskaa oli. Opinnot katkesivat, kun siirryin Kanarialle koettamaan espanjan taitojani muutamaksi kuukaudeksi.

Toisin kuin luullaan kielitaidon ylläpitäminen ei vaadi matkustamista. Nykyaikana tietokoneen näppäimistöltä löytyy kansainvälinen media ja sen antamat mahdollisuudet oppimisen tukemiseen.

Sosiaalisen median asetukset voi säätää vaikka saksaksi ja Spotifyhin tallentaa ranskankielistä musiikkia. Verkosta voi kuunnella maailman parasta kulttuurikanavaa, Espanjan yleisradioyhtiön Radio 3:a. Ja näin oppiminen tapahtuu huomaamattomasti.

Sen mitä ei heti ymmärrä, voi ohittaa ja vaihtaa levyä. Tämä ajatus sopii kielten opiskeluun muutenkin. Virheisiin ei kannata juuttua. Asiat avautuvat ajallaan.

Kieliopinnot voivat siis opettaa rentoutta ja epätäydellisyyden täydellistä hyväksymistä, nykyihmiselle sangen tarpeellisia taitoja. Kansalaisopistossa saa jokainen opiskella niin paljon tai vähän kuin tuntee tarpeelliseksi ja niin pitkälle kuin haluaa.

Rentouden tavoite on kova. Olemme oppineet armottomiksi, numeroilla arvioitaviksi suorittajiksi. Nykyaikaisessa kansalaisopistossa yhteys kieleen on kuitenkin enemmän elävä kuin suorittamista korostava.

Opetus ohjaa virheettömyyden sijaan kielen koko maailmaan ja sen kulttuuriin. Omaan kielentuottamiseen rohkaistaan, varsinkin puhumaan.

Muutos on merkittävä verrattuna varsinkin vanhempien ikäpolvien kouluaikoihin, jolloin kirjallinen ilmaisu sivutti suullisen.

Kansalaisopiston kieltenopiskelussa korostuu ryhmän moninaisuus, sillä tavoitteet ja lähtötasot ovat jokaisella persoonalliset. Luokkatilanteet ovat vaativia, värikkäitä ja hauskojakin sekä opettajalle että oppiville, koko ryhmädynamiikalle.

Yhdelle kieliopin perusasiat sanaluokkineen ovat tuttuja itsestäänselvyyksiä, toinen ei ole niistä koskaan kuullutkaan. Joku jatkaa korkeakoulun kieliopintoihin. Vieruskaveri tekee ensimmäisen itsenäisen ulkomaanmatkansa sanastoa hapuillen.

Ja lopulta kaikki huomaavat, että hienostihan tästä selvittiin. Kun numeroarvostelua ei ole, välitön palaute tulee elävästä elämästä.

Tänä kesänä kävin opiston venäjän ryhmän kanssa Viipurissa ja Pietarissa. Se oli ensimmäinen matkani Venäjälle, mutta ei varmasti viimeinen.

Jo pelkkä vieraiden kirjainten läsnäolo teki kaupungeista erityisen oloisen ja eksoottisen.

Rohkaistuin tuottamaan muutaman sanan venäjää. Ilahduin, kun ymmärsin kirjaimia ja kokonaisia sanoja. Luokkahuoneesta poistuminen ja kielen kuuleminen aidossa ympäristössä saivat entisestään innostumaan sekä kielestä että maasta.

Parhaimmillaan kielten opiskelusta tuleekin hauska ja kokemuksellinen matka, joka ei koskaan pääty.

Tulevaisuutta osaan ennustaa jonkin verran.

Jos en eläkkeellä ole laittamassa oppimaani käytäntöön vaan asun Suomessa, istun joka ilta jonkun kielen kurssilla.

Ehkä siihen mennessä on toteutunut toiveeni tanskan ja rauman kielten opintoryhmistä.

Kirjoitus on julkaistu 23.11.2017 ilmestyneessä Oulu-opiston 110-vuotisjuhla-antologiassa "Eläkeläinen muistelee".

El running

Tiedusteluihin mahdollisen lottovoiton käytöstä olen vastannut, että palkkaisin personal trainerin opettamaan Queen's Englishiä. Täysin hyödytöntä, mutta onhan se hyytävän hyvänkuuloista puhumista. 

Ylioppilaskirjoituksissa minut pelasti kielet. Lukiossa olin niin sanotulla kieliluokalla, joka oli täynnä tyttöjä ja sai ainoana kaupungissa edustaa latinan lukijoita. En kuulunut heihin, mutta vertaisryhmään kyllä.

Stereotypinen vastakkainasettelu matemaattisiin ja kielellisiin tyyppeihin on ollut minulle verevää todellisuutta. Tyypillisen tytön pienestä matematiikan numerosta ei tehty isoa numeroa, mutta kielellisyyttäni korostettiin. 

Noihin aikoihin kuulin tarpeeksi teurastamovitsejä, kun ilmoitin, että minusta tulee kielenkääntäjä. Ulkomaan kirjeenvaihtajuuttakin ajattelin. Se olisikin ollut luonnollinen valinta hänelle, joka on aina vähän enemmän kotonaan muualla.

Espanjaan ensimmäisen kosketuksen sain Porvoon matkailuopistossa. Kielen imu oli valtava ja katselin yliopiston valintaopasta kohdasta espanjalainen filologia. Pääsykoekirjat edustivat kuitenkin vain kielitiedettä. Siltä tieteenalalta sitten Vaasasta paljon myöhemmin valmistuin.

Kahdenkymmenen vuoden suvantovaiheen jälkeen olen taas tilanteessa, jossa olen omimmillani. Mutta jos olisin yhtään nuorempi eli malttamattomampi, jättäisin harjoitukset tähän.

Espanja ei nimittäin ole helppo kieli, mutta ovela se on.

Aluksi kokonaisuus vaikuttaa vaivattomalta ja hauskalta: helpolta lausua ja sanojen suvut helposti pääteltävissä. Aika pian alkaa kuitenkin ilmetä varsinaiset venkoilut. Kyseessä on niin paljon suomesta eroava kieli rakenteeltaan, kieliopiltaan ja sillä mitä kielellä tehdään ja miten. Samassa lauseessa kielletäänkin kaksi kertaa!

Muuten tärkeimmältä vaikuttaa saada asiansa sanotuksi mahdollisimman nopeasti, lukuisilla pikkusanoilla.
 
Opiskeluni on silti päämäärätietoista. Muuten en polkisi tunneille ja takaisin työpäivän jälkeen järjettömässä pakkasessa, tuulessa ja lumisateessa sekä kerran pyörän sisäkumi tyhjänä. Hyväksyn, että en osaa kaikkea heti. Oudot rakenteet ja pikkusanat sekä yhden verbin lukuisat käyttömahdollisuudet lähinnä huvittavat.

Kääntäessä hengästyttää ja hiki tippuu.

Opin käytännön ja varsinkin virheiden kautta. Minkä kerran sanon ääneen väärin ja mistä minua oikaistaan, muistan. Instagramin ruokapäivityksessäni kehun avocadon sijaan nauttivani asianajajaa. Reissussa kaupassa pyydän hunajan sijaan pelkoa. 

Laulusta olen hoksannut, että lähteminen tapahtuu refleksiiviverbin kautta toisin kuin meneminen.

Jos en perillä kohteessa saa bussikuskille viestiäni perille, heiluttelen käsiäni ja pyörittelen silmiäni. Noloutta koen ainoastaan silloin, kun kysyn enkä ymmärrä vastausta. Silloin laiskasti vaihdan englantiin.

Kannustavaa, tai kohteliasta, että natiivien mielestä puhun hyvää espanjaa, jos tilaan ateriakokonaisuuden virheettömästi.

Kommelluksista ja hämmennyksistä huolimatta en syty ajatukselle, että maailmassa olisi yksi kieli käytettäväksi, vaikka se olisikin esperanto. Englantihan meillä on toki aina mukanamme - ja riesanamme. Espanjalaisella radiokanavalla oli juoksemista kuvattu sanalla "el running". Puistattavaa.

Pahankuuloista siitäkin huolimatta, että epäilen ennätänköhän koskaan tulla espanjan kanssa yhtä valmiiksi kuin englannin: pystyisin työskentelemään sillä ja ymmärtämään arjen äkkinäisten puhetilanteiden sävyt. Sekä taivuttamaan kieleni niihin ihanan pehmeisiin konsonantteihin.

Tässä vaiheessa saa kuitenkin riittää, että muutaman viikon päästä en huudahtaisi kaupassa suoraan suomesta kääntäen "Otan nämä!" vaan toteaisin oikeaoppisen hauskasti: "Minulle nämä vien".