Kirjavuosi 2025/11: Euskalduna saa Bilbaosta traumat ja onnen

 Istupas alas niin tarjoan sinulle huolettomat pintxot ja patxaranit.

 Hanna Lantton esikoisromaani Bilbaon rytmiin olisi huoletonta heittäytyä vaihto-opiskelijan menoa tarkkailemaan ellei olisi tutustunut kirjailijaan ja kirjaan ennalta ja tietäisi mitä on tulossa.

 Vihjeitä tosin saadaan jo Suomen-kouluaikojen kuvauksessa, kun päähenkilömme naureskelee, että "huorahan minä, ette te minulle mitään voi".

 Lantto toimii espanjan yliopistolehtorina Turun yliopistossa. Hän tuntee kieli-isolaatti baskin, siis orvon kielen, jolla ei ole entisiä eikä nykyisiä sukulaisia (eli Gernika ei olekaan kirjoitusvirhe vaan Guernica baskiksi). Espanjan opiskelijana en ymmärtänyt kirjan kielinäytteistä, Gabriel Arestin runoista ja Miguel Unamunon ajatelmista, mitään. 

 Lantto myös tuntee Bilbaon ja lähiseudut baarien lattioita myöten: niitä roska-astioita ei pyyhitä kuin kahdesti päivässä mikäli fiktionsa tiedot yhtään mätsäävät todellisuuteen. 

 Sen sijaan baskit eivät tunne maailmaa rajojensa ulkopuolella, jos luotamme kaljupäiseen kielitieteen proffaan: viro on murre! Eikä sellaisia kuin fenno-ugrilaisia kieliä ole olemassakaan!

 Valitsin kirjan kaupungin takia. Syvemmin kyse on baskin kielen tutkija Elinan värikkäistä ja syvistä ihmissuhteista, mutta myös vääristä ja vääristävistä kohtaamisista Bilbaosta ensin vaihto-, sitten tohtoriopiskelijana. Vaikka hän on suomalainen OYSissa syntynyt, hän on kotonaan ja oma itsensä vain ja vasta Baskimaassa ja jopa paikallisen mukaan myös euskalduna, "se, jolla on baskin kieli".

 Yksinäisillä reissuillaan Elina raiskataan tai hän kohtaa muuten baskimiesten oksettavaa käytöstä. Elina myös kamppailee sisäisesti identiteetistään, sisäsiististä akateemikosta keskiluokkaiseen perheenäitiin ja rajattomaan hurjastelijaan. Tarina käsittelee myös trauman käsittelyä ja raiskauksen terminologiaa ja niin sanottua raiskausnarratiivia: milloin voi ja saa sanoa tulleensa raiskatuksi, tähänkin kun on olemassa pätevät normit. 

 Viimeiseen asti lukija odottaa, että tästä sukeutuisi jos ei seesteinen loppu niin ainakin jonkinlainen nuoren naisen kehitys- tai kasvutarina. 

 Bilbao etenee selkeästi ja suorasanaisesti. Elinan roisi, kumartelematon ja baskiin vahvasti motivoitunut persoona välittyy kuten äänekäs baskikulttuuri ruokineen ja varsinkin juomineen baareissa ja eri antroissa.

 Guggenheim vissiin kerran sivulauseessa mainittiin, eikä mitenkään maireasti. Mieleen minulle tämä jää myös kulttuurintuntemuksensa ja kulttuurin yksityiskohtien ansiosta. Baskimaahan tämä ei innosta, mutta ei se ole tarkoituskaan.  

 Ja ymmärrän hyvin Elinan närkästyksen englannin, jopa espanjan, puhujia kohtaan. Vähemmistökielien kopulaverbit, jee!