Simone Buchholz: Verikuu. Kosto alkaa kukoistaa Hampurissa

Hampurin Schanzenviertelin kuva kirjoittajan, kirjailijan kuva:
Jürgen Bauer

Kirjavuosi 2026/12

Kun syyttäjä Chastity Riley ennättää rikospaikalle Mohn & Wolff -kustantamolle hernerokkasumuisessa Hampurin aamussa, saa hän huomata, että konsernin säästöjä ajanut henkilöstöpäällikkö on suljettu työpaikkansa eteen sirkuseläimen häkkiin. Silminnäkijöiden mukaan hänen päälleen on myös syljetty. 

Johtohahmoja häkissä ilmestyy lisää. Tekojen motiiviksi arvellaan toistuvia väkivallan kokemuksia sisäoppilaitoksessa Etelä-Baijerin Biesendorfissa. Niiden suorittajat löytyvät median sylttytehtaan yksityishuoneista. Kuvio tulee aika alussa varsin selväksi, joten minkäänlaisesta arvoitusdekkarista ei ole kyse.   

Simone Buchholz on minulle uusi dekkarituttu, joka sijoittaa rikokset Hampuriin, siksihän aloin lukeakin niistä. Suhteeni kirjaan muodostui kaksijakoiseksi: tämä oli ensimmäinen lukemani ns. kovaksikeitetty dekkari eikä se ole minun lajini. Silti koin selittämätöntä vetovoimaa.

Yksikön ensimmäisessä kirjoittaminen tuo tylyyn tyyliin inhimillisyyttä ja ajoittainen tajunnanvirta joko taiteellista tai sekavaa ilmaisua. Jotain rikollisen outoa syyttäjän menneisyydessä on, mutta siitä ei tule oikein selkoa. 

Kappaleet ovat osin hämmentävän lyhyitä ja niiden otsikot isoilla kirjaimilla kirjoitettuja tekstinostoja, pitkiäkin. 

Vahvaa genrehenkeä alleviivaavat syyllisen pohdinnat ja teon selittelyt heti aluksi ja omina kappaleinaan. Sitä en kuitenkaan ymmärrä tässä enkä muissa dekkareissa, että syyttäjä kulkee poliisin mukana aktiivisena tutkijana.   

Jatkuvasti piti muistutella itselleni, ja tarkistaa, että kirjailija Buchholz ja epäsovinnainen päähenkilö Riley ovat naisia. Jätkämäistä tekstiä tämä on, toisaalta rouhea kieli ja kovahko asenne sopivat satamakaupunkiin ja Sankt Pauliin kuten saksalaisen työkulttuurin teitittelykin. 

Sen sijaan vaivihkainen yhteiskunnallisuus kantaa dekkaria, kun syyllinen pääsee ääneen kuin Sammakon suvun jäsen Klaanin oikeudenkäynnissä. Hänen uhreilleen ei anneta suunvuoroa. 

Pienen pohdinnan jälkeen täytyy sanoa, että karheudessaan ja yksioikoisuudessaankin tämä saattaa päästä vuoden parhaimpien listalle ainakin omassa tyylilajissaan - jos siis arvioisin näitä tyylilajeittain. 

Sellainen huomio maailman ristiriitaisesta perusluonteesta, että mediatalo kirotaan take away -pahvimukihelvetiksi, kun saksalainen ympäristötietoisuus kuitenkin tiedetään vahvaksi.

Verikuu on palkittu Stuttgartin dekkaripalkinnolla, Ebner Stolz -talousdekkaripalkinnolla, Radio Bremenin dekkaripalkinnolla, Saksan dekkaripalkinnolla ja Kölnin dekkaripalkinnolla. 

Suomennokset saksasta ovat Anne Kilven ja Anja Meripirtin (Jakob Arjounin katkelma).

Kirjavuosi 2025/21: Sci-fi-dystopia täydellisen yhteiskunnan hengessä

 

 Tiedonvälitys sellaisena kuin olemme tottuneet sen kokemaan ja toimittajien johtotähti eli totuus ei kiinnosta enää ketään. Olemassa on vain valtion agendan sisäänajo, jota vääristellään orwellilais-neuvostoliittolaisella kiertelevällä retoriikalla. Sitä välittää Totuusmedia (vrt Pravda).

 Myös tutkija Liina Järvinen valehtelee kielenkääntäjän ja eläintieteilijän peiterooleissaan työskennellessään Gallukselle. Se paljastaa viranomaisten valeuutisia. 

 

  Kyseessä on luontevuudellaan ja uskottavuudellaan yllättänyt sci-fi, jossa Frankfurtissa ajellaan e-mobiililla ja valokuvataan aurinkolasien linsseillä. Älyruutu kertoo kaiken ihmisestä ja juonen kannalta erittäin keskeinen terveyssovellus palvelee vähintään yhtä kattavasti.  

 Myös Liina osallistuu lääketieteen tiukan salaiseen kokeiluun, jonka seuraukset ovat hänelle hirveät. Hän on, muuten, äitinsä puolelta suomalainen ja mummolansa sijaitsee Tampereella. Siellä, Fennoskandinavian yhteisalueella, on otettu käyttöön vastikkeeton perustulo.

 Dystooppiset piirteet avautuvat kirjassa vähitellen. Kaupungin laitamilta löytyy toinen todellisuus, Takamaa, jossa asuvat yhteiskuntakelvottomat ja omaehtoiset paralleelit, jotka Liina löytää vahingossa. Takamaa tyyppeineen tuo tervetulleen särön sileään yhteiskuntakuvaan.

 Totuuden selvittäminen vie Liinan myös muihin jännittäviin paikkoihin Frankfurtin ympäristössä kuten tutkimaan vankilaa, jossa ei jaeta positiivisen nykykielen mukaan rangaistuksia. Siellä ylläpidetään vankien eli integraatiota tarvitsevien tukiohjelmia. 

 Lempilajiani sci-fi-dekkari ei edusta, mutta se yhdistelee vaivatta dystopian ja yhteiskuntakritiikin ylidigitalisaatiosta ja terveydenhoidon epäeettisyydestä. Vapaus on tavan kansalaiselle liian absurdi käsite, ja siksi hän voikin viihtyä systeemissä; kontrolli vapauttaa vastuusta ja henkilökohtaisista riskeistä. 

 Näistä kansalaisten siruttamisista ja yhteiskuntapisteistä on toki luettu myös muualta kaunokirjallisuudessa, Maarit Verronen tulee ensimmäisenä mieleen. 

 Ihmiskäsitys on tässä aika lohduton eikä totuutta lopulta edusta kukaan. Siitä huolimatta tai sen takia kirja on ansainnut Saksassa vuoden 2020 parhaan jännityskirjan tittelin (Deutscher Krimipreis) ja lisäksi se on palkittu parhaana poliittisena jännitysromaanina (Politikkrimpreis 2021) sekä dekkaripalkinnolla Berliner Krimifuchs.

 Huolimattomuus ei jotenkin kuulu saksalaiseen dekkariin. Välimerkkien eli pisteiden käytössä on outoja käytäntöjä juuri Takamaan kertomuksessa, ne katkaisevat muutamissa kohdissa lauseen epätarkoituksenmukaisesti. Vai ovatko ne suoraan sitten saksalaisia välimerkkikäytäntöjä. 

 Päinvastoin kuin tässä väitetään, sokkia ei ole mahdollista kokea missään, mutta voin hyvin kuvitella, että hyljätty Takamaa aiheutti Liinalle shokin.

 Suomennos: Anne Kilpi