Kirjavuosi 2026/5: Johtajan rakas arkkitehti, joka rakensi ja tuhosi

Jean-Noël Orengo: Te olette Führerin onneton rakkaus (Vous êtes l'amour malheureux du Führer). Docendo 2025. Ranskan kielestä suomentanut Lena Talvio.

Berthold Konrad Hermann Albert Speer suunnitteli 1930-luvulla Berliinin katulamppuja, jotka edelleen ovat nähtävissä kaduilla Straße des 17. Juni, Bismarckstraße ja Kaiserdamm. Valaisimet tiedetään nimillä OWA-kandelaber (Ost-West-Achse) ja Speer-kandelaber. 

Kirjailija Jean-Noël Orengon mukaan natsi-ideologiasta kiinnostuivat ammattikunnista eniten arkkitehdit, juristit ja lääkärit. Kolmannen valtakunnan pääarkkitehti Speer omistautui työlleen ja rakasti erityisyyden tunnetta, joka syntyi, kun sai olla valtakunnankanslerin valittu ruokapöydissä ja Münchenin-matkoilla. 

Speer, alun perin sisustusarkkitehti, piti itseään porvarina ja taiteilijana. Juutalaiskysymys oli hänelle yhdentekevä. 

Te olette Führerin onneton rakkaus on Speerin kollega Karl Maria Hettlagin tarkkanäköinen lausahdus hänelle. Mutta hurmoksessakin kuherruskuukaudet päättyvät joskus. 

Kirja pohjautuu Speerin muistelmiin vuodelta 1969, mutta tunnelmia ja suhteita fabuloidaan. Sen loppuosa on problemaattisesti pohdiskeleva ja osin sekavakin. Muuten Orengo kirjoittaa tietokirjaa esteettisen tarkasti, ajoittain kuin runollista esseetä, tyylikkäästi etäännyttäen ja samalla eläytyen niin, että natseja sanotaan reippaasti rosvojoukoksi ja lopulta rahvaanomaisiksi nahjuksiksi. 

Aihepiirin huomioiden Orengo ei jauha tai mässää vääjäämättömillä kauheuksilla vaan uranousun ja -tuhon lukukokemus on yksi nautinnollisimmista, kuin kaunokirjallista taidetta filosofian ja faktan kehyksissä. 

Tietty huomio toistuu, ulkonäkö. Speerin hoikkuus valloitti kuten natsi-ideologian ihmisihanteeseen kuuluikin. Paljastavan paradoksaalisesti natsijohtajat olivat hedonistisen elämäntyylinsä tuloksena potria poikia. 

Yhteiskunnan hävitykseen Speer sen entisenä dramaturgina ja sittemmin sotateollisuuden varusteluministerinä joutui osallistumaan, vaikka hävittämistä vastustikin. Speer aloitti menestyksellisen arkkitehtuuriuransa Nürnbergissä näyttävästi ja sinne, luomiinsa kulisseihin, se myös päättyi suuressa julkisuudessa 24 muun natsijohtajan kanssa elokuun 1947 oikeudenkäynnissä. 

Speer tunnusti ja ei tunnustanut. Hän käyttäytyi tuomarit puolelleen asiallisena ja kohteliaana, komeana ja aatetovereistaan näin erottuvana. Vankilatuomionsa 20 vuotta Speer vietti Spandaussa Länsi-Berliinissä tuhansia kirjoja lukien, mielikuvitusmatkoja kävellen, muistelmiaan vessapaperille kirjoittaen ja Johtajasta houraillen. 

Vapauduttuaan Speer eli kirjoittaen Heidelbergissa. Hänestä tuli kysytty tähti mediaan, mitä juutalainen historioitsija-toimittaja ihmettelee, muistelee ja analysoi natsin välittömässä läheisyydessä.

Speer kuoli tietyistä syistä erittäin onnellisena Lontoon-matkallaan vuonna 1981. 

Nürnberg aloitti "rikokset ihmisyyttä vastaan", media majoittui linnaan

Kaksiosainen ranskalaisdokumentti Inside History - The Nuremberg Trials löytyy ilmaiselta arte-kanavalta. 

Nürnbergin oikeudenkäynti kesti noin vuoden 1945 ja siellä käytettiin ensimmäisen kerran termiä "rikos ihmisyyttä vastaan" (Verbrechen gegen die Menschlichkeit - crimes against humanity). Enää ei voinut pakoilla rikoksia vetoamalla käskyjen noudattamiseen. Syytettyjä oli salissa 18. 

Satoja toimittajia, valokuvaajia ja kirjeenvaihtajia ympäri maailman majoittui kuukausiksi Faber-Castell Schloss Stein -linnaan. Nimi viittaa lyijykynätehtailija Faber-Castelliin ja Steinin kaupunkiin lyhyen matkan päässä Nürnbergistä. Amerikkalaiset eli liittoutuneiden edustajat tekivät vuosisadan alun linnasta lehdistökampuksen. 

Huoneet linnassa olivat ahtaat ja vaatimattomat, tunnelmakin ajoin varsin kireä ja varsinaista viihdykettä vähän. Linnaan perustettiin esimerkiksi elokuvateatteri, jonne Stalin kuitenkin kielsi neuvostoliittolaisia toimittajia menemästä, olivathan elokuvat luonteeltaan kapitalistista hapatusta. 

Ne, jotka pystyivät, valitsivat epäkäytännöllisen ja paineisen linnan sijaan Nürnbergin Grand Hotelin, jossa iltaisin tanssivat niin tuomarit kuin toimittajatkin. 

Yksi toimittajista oli kuuden vuoden keskitysleiriajasta selvinnyt Ernst Michel, joka myös tapasi Göringin Nürnbergissä tämän pyynnöstä. Dokumentista selviää miten Michel selvisi seisoessaan ahtaassa tilassa lähekkäin, silmäkkäin häneltä sekä vanhemmat että lapsuuden ryöstäneen pahuuden kanssa. 

Saksalaisia toimittajia oikeudenkäynnissä oli vain muutama ja heidätkin oli tarkkaan valittu, taustat tutkien natsikytkökset pois sulkien. Tunnettu sotatoimittaja Martha Gellhorn oli toki joukoissa (hän oli paitsi toimittaja myös Ernst Hemingwayn tyttöystävä, mikä tuskin liittyi valintaan kuitenkaan).

Romansseiltakaan ei suljetussa piirissä voinut välttyä (mutta ei sentään natsien kanssa). Yksi avioliitto syntyi olosuhteissa. 

Kuva dokumentista

Oikeudenkäyntisaliin tuotiin keskitysleirien vapauttajien filmejä, ja ne katsottiin pimennetyssä salissa siten, että ainoa valo osui syytettyihin. Yksi natsi purskahti itkuun, yksi pyyhki otsaa hiestä. Syytetyille annettiin aurinkolasit, sillä valokuvaajien ansiosta valot salissa välkkyivät armottomasti. 

Vangit löysivät selleissään lukuharrastuksen, Jules Vernea ja Goethea, yksi luki jopa enemmän kuin kirjan päivässä, mutta Göringillä oli paha tapa jättää lainaamansa kirjat palauttamatta (mistä tulee mieleen Espanjan diktaattori Franco, joka jätti Las Palmasissa hotellihuoneensa maksamatta). 

Argentiinalainen Victoria Ocampo oli yksi kirjoittajista, joka varsinaisesti kutsuttiin Nürnbergiin. Kutsutuilta odotettiin tuoretta näkökulmaa ja suotuisaa julkikuvaa oikeudenkäynnille, mutta toisin kävi, sillä toimittajahan ei ole markkinoija. Ocampo kirjoitti:

"Oikeudenkäynnistä huomataan, että tämä on miesten maailma, miesten hallitsema peli, jossa naisilla ei katsota olevan sijaa, vaikka juuri he joutuvat maksamaan siitä hinnan. Jos Nürnbergin oikeudenkäynti määrittää Euroopan tulevaisuutta, eikö naisten pitäisi saada siihen mukaan oma äänensä? Olisiko sodalta voitu välttyä, jos naiset olisivat olleet mukana päätöksenteossa? Miehet ovat epäonnistuneet raskaasti niin sotarikosten ehkäisemisessä ja niistä rankaisemisessa kuin erityisesti sodan estämisessä, ja sota on aina jo itsessään rikos."

Taidatko sen osuvammin nykyaikanakaan sanoa. 

Dokumentti on tekstitetty englanniksi. 

Kirjavuosi 2025/22: "Ministeri haluaa puhutella teitä."

 

 Itävaltalainen elokuvaohjaaja Georg Wilhem (GW) Pabst ohjasi ensimmäisen maailmansodan jälkeen muun muassa Leni Riefenstahlia vuorenrinteellä. Toisen maailmansodan aikaan hän päätyy ohjaajaksi Berliiniin propagandaministeri Joseph Goebbelsin kierosta toimeksiannosta. Silloinkin Riefenstahl oli mukana.

 Ohjaaja yrittää perheineen pois Itävallasta, jonne he ovat tulleet Amerikan ja Ranskan kautta katsomaan Trude-vaimon sairasta äitiä. Trudella on merkittävä rooli perheessä ja hän on aktiivinen toimija esimerkiksi kirjailijapiirissä, johon osallistuu muitakin ns. kolmannen valtakunnan vaimoja. 

 Sitten Saksa hyökkää Puolaan ja raja menee kiinni. Pabst on aiemmin osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan ja joutunut vankileirille missä hänestä tuli vartijan yllättävällä luvalla ohjaaja. 

 Kädet puuskassa Goebbelsin agentti Krämer ilmoittaa vierailullaan Pabstin kotiin, että "ministeri haluaa puhutella teitä". Muut ovat tässä tilanteessa laskeneet housuihinsa, mutta Krämer ei huomaa Pabstissa mitään muutosta, ei ilmeessä, ei missään. 

 Käynti Goebbelsin toimistossa oli kafkaa puhtaimmillaan. Rekrytointi kääntyi päälaelleen ja Pabst puolustuskannalle. Puolueetonta taiteilijaa merkattiin muun muassa kommunistiksi. 

 Yleensä en kuuntele äänikirjoja, koska keskittyminen niihin on vaikeaa. Huomio hajoaa, useammin kuin kirjan kanssa. Lisäksi siirtymiä ja aikatasoja on tässä Ohjaajassa paljon. 

 Vierastin myös sisäpiiridialogia sekä yksityiskohtaista ohjaustilanteiden kuvailua, siitäkin huolimatta, että kyse on nimeä myöten ohjaajasta. Äärimmäisen pitkäveteistä.

 Erikoinen on myös kirjan aloitus, jolla ei ole lopulta mitään tekemistä kirjan muiden tapahtumien kanssa kuin saatteeksi tai viitteelliseksi alkusoitoksi.   

 Aiemmin yritin tätä lukemalla, mutta jätin kesken. Kuitenkin auktoriteetin (kirjeenvaihtajan) kehu sai palaamaan. Taiteilijan eettistä problematiikkaa suhteessa autoritääriseen hallintoon ei tarinasta suoraan löytynyt eli sitä näkökulmaa, jonka perusteella aloin tätä lukea.  

 Daniel Kehlmann kuitenkin lataa onnistuneesti ilmapiiriä kolmannesta valtakunnasta ja ennen kaikkea sodasta. Miten se vaikutti esimerkiksi nuorten miesten mieskuvaan ja koko yhteiskunnan asenteisiin esimerkiksi tunneilmaisuissa kuten itkemisessä. 

 Pabstin tarina on puolifiktiivinen, jossa tarua ovat perhesuhteet, mutta historialliset henkilöt totta. Niistä tunnistin vain tuon Riefenstahlin. Siinä on paljon paitsi yksityiskohtauksia filmin teosta myös ihmisistä tai silmälasien viiruista. Minkäänlaista jännitettä tai intensiivisyyttä kirjassa ei ole. 

  Erilainen kuin odotin, tylsäkin, mutta kirja tuo luo sodan, ilmaiskut, taiteen ja koko zeitgeistin hienovaraisesti, mielikuvituksellisestikin. Ymmärrän, että tämä on mestarillisesti kudottu ja ajateltu.

 Yksityiskohta: näkäräinen. Pabst tarjoaa Goebbelsin agentti Krämerille näkäräistä, josta tämä kieltäytyy. Mikähän lie näkäräinen saksaksi, mutta hyvin käännetty. 

 Suomennos: Tuulia Tipa