Lukuvuosi 2026 siis vedetään käyntiin eteläpohjalaisen toimittajan Taina Latvalan hämmentävällä tapahtumaketjulla Torinossa. Olen aiemmin lukenut häneltä Välimatkan, jossa tytär ja äiti matkustavat Teneriffalle ja tytär kehittää siellä romanssin hotellin respan kanssa. Siksi ajattelin Latvalan viihdyttäväksi kirjoittajaksi omintakeisella tvistillä.
Tälläkin kertaa pääosissa ovat ihmissuhteet ja kovin rohkeatkin suhdekuvaukset. Suoraa aikuisten tekstiä.
Päähenkilö venkoilee itsensä eron jälkeen Torinoon kirjoittamaan taiteilijaresidenssiin kirjaa. Samasta tilasta on vieraskirjan mukaan inspiraatiota hakenut muun muassa Karl Ove Knausgård.
Lisäksi kirjoittajaa vaivaa vakavasti kysymys äidiksi tulemisesta, jolla alkaa olla kiire. Vaivaa niin paljon, että kysymys siitä saa harhaisia piirteitä.
Äitiyteen tupsahtaa mahdollisuus, kun jouluaaton iltana Torinon hiljaisilta kaduilta löytyy puhumaton pikkutyttö valkoisissa vaatteissa. Hän ei ole tavanomainen lapsi vaan sulkeutunut ja likainen, jonka iho kuoriutuu puoliväkisin suoritetussa suihkussa. Kirjailija joutuu koviin kasvatustilanteisiin uppiniskaisen lapsen kanssa ja silloin otetaan käyttöön sekä suomalaiset kirosanat että italian hellittelylauseet.
Alppien piirittämä Italian entinen pääkaupunki Torino tunnetaan okkultistisena ja esoterisena keskuksena. Sen Piazza Statuto -aukiolla väitetään sijaitsevan jopa helvetin portit. Kulttuuri-ja kirjallisuussäätiön sihteeri Lorenzo Moravia esittelee vieraalle residenssin vihreän, selittämättömien tapahtumien kakkosmakuuhuoneen.
Onkin sopivaa, että juuri tässä kirjassa, jonka yksi kulma on kaupungin hengen paino, etsitään vastauksia Raamatun jakeista.
Latvala pyörittää vuorotellen maagisia Torinon-tapahtumia ja päänsisäisiä Suomen-kuvioita nuoruudestaan sekä tuskaa lapsettomuudestaan. Parisuhdeteemat eivät ole kirjallisuuden lempiaihioitani, mutta joillekin, kyseisen äitiysasian ohella, niiden käsittely voi toimia hyvinkin terapeuttisesti.
Niinpä kaupunki, Torino, pienessä roolissaankin, oli minulle kirjan onnistunein elementti pikkutytön salaperäisen persoonan lisäksi.
Nelikymppinen kirjailijaminä vaikutti tässä huonolla tavalla teiniltä ja epäkypsältä. Täysin irrallisena kirjan hengestä aletaan tilittää myös naiskirjailijan vähäisestä asemasta ja hänen vaatevalinnoistaan, jotka ympäristön mielestä ovat vääriä.
Humoristinen sisäinen viittauskikka, kevyt metataso, on viitata toiseen kirjailijaan, Tainaan, kenties kirjailijaan itseensä? Jotain sisäistä kehitystä kaikesta epäkypsyydestä huolimatta oli havaittavissa, kun puhelimesta poistettiin tietyt tekstiviestit. Loppu oli hämmentävän avoin - luulin, että juttu jatkuu vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti