Kirjavuosi 2026/17
Elämäni toinen kirja, joka tuli uniin. Rakastajat (De polyglotta älskarna) on inhottavakin teos, jolle antaisin kaikki viisi tähteä, jos tähdittelisin.
Lina Wolffin (s.1973, Lund) kieli- ja mielikuvat ovat hyvällä tavalla omaperäisiä ja odottamattomia: "sydän tuntuu rinnassa uunipellin ja suuren itkumöykyn sekoitukselta" (miten uunipellistä saa tunteen?) tai "elävä sanahelinäkone" (joita on maailmassa loputon määrä). Luulen, että en unohda näitä metaforia koskaan.
Sisäistin länsinaapurista uusia puolia kuten että ruotsalaisissakaan ihmissuhteissa ei aina vietetä onnellista fikahetkeä. Sokeilla on oma todellisuuskarttansa, jonka avulla he navigoivat. Niinkin pitkälle hiotussa ympäristössä kuin Tukholman World Trade Centerissä esitetään absurdeja pyyntöjä ja hurjan suorasukaisia ajatuksia.
Skånelainen Ellinor vaikutti ensin suoruudessaan, arvaamattomuudessaan ja tyyneydessään lähes psykopaatilta. Häntä eivät liikuta loukkaukset treffipalstan viesteissä, joiden vastauksia hän ei lue viikkokausiin. Kuitenkin hän tuntee iloa nauraessaan miesten viesteille, joissain tilanteissa pelkoakin. Nuoruuden harrastuksensa oli fyysisen tappelun harjoitteleminen ensirakkautensa Johnnyn kanssa.
Palstoilta Ellinor nappaa saltsjöbadenilaisen kirjallisuuskriitikon, joka on elitistinen ja introvertti tv-sarjojen halveksuja. Kostoksi ensitreffien pahoinpitelystä Ellinor tekee Calistolle ammatillisesti peruuttamattoman tuhotoimen.
Kosto kohdistuu myös kirjailija Max Lamasiin, joka uneksii polyglottinaisesta eli monikielisestä rakastajattaresta. Miehiä hallitsevat halveksuva naiskuva, viettien viemä esineellistävä katse, kömpelö rakastaminen ja fantasioiva, runsas seksi.
Kirjallinen maailma ja älylliset harjoitteet eivät tee empaattisiksi, sen Wolff halunnee lukijalle näyttää, paitsi ehkä silloin, kun mietitään miltä toinen kirjailija näytti kirjoittaessaan.
Sen sijaan luonnon ja ilmaston kuvailu on hellää. Kylmä tuuli ulvoo taiteilijaresidenssin ikkunan takana, sillä Saltsjöbaden sijaitsee Tukholman saaristossa, Itämeren rannalla.
Tunnelma muuttuu radikaalisti, kun siirrytään rappeutuvaan roomalaiseen palatsiin. Ero pohjoismaiseen yksilöyhteiskuntaan on ilmeinen. Pölyisessä, sukuselvittelyjen kyllästämässä Italian-osuudessa sijaitsee lihallisen teoksen ainoa suora yhteiskunnallinen viittaus. Luokkanousupyrkimykset osoittautuvat turhiksi, kun Marcel Proust jää lukematta.
Aina toki liikauttaa, jos sivuilta löytää täsmällisesti omia ajatuksiaan, mutta eipä mennä niihin, jottei käy liian intiimiksi.
Luettuani huomasin, että tämä on August-palkittu. Napakasta ruotsi-suomi-käännöksestä vastaa Sirkka-Liisa Sjöblom.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti