Maailma on niin keskittynyt, ja aiheesta, Ukrainaan ja Gazaan, että Valko-Venäjän diktatuuri lähellämme on jäänyt vähemmille otsikoille.
Muistelen miten Vilnasta olisi päässyt Minskiin, siellä käyneiden mukaan kuulemma todella siistiin kaupunkiin, junalla helposti, ilman viisumihässäköitä. Kukapa sinne enää lähtee.
Vielä vähemmän julkisuuteen mahtuvat sotien ja diktatuurien mikrohistoriat, ihmisten tarinat, vaikka esimerkiksi sotahistorioissa on alkanut korostua myös naisten ja lasten elämät.
Anna Soudakova tekee korjaavan urotyön, sillä tarinansa ulottuu meidän päiviimme asti. Yksityinen ja yleinen yhdistyvät. Esiin astuu myös Svjatlana Tsih’anouskaja, ”kotletinpaistaja” kuten häntä nimiteltiin.
Soudakova käy eleettömän tehokkaasti läpi yhden perheen aikajanan, josta ei tuskaa ja ilottomuutta puutu. Eli kuten kirjailija luonnehti Instagram-tarinassaan: "Valko-Venäjää voi kutsua ikuisen murheen maaksi".
Soudakova myös sekoittaa tekstiin valkovenäjää, mutta se ei häiritse kieltä osaamatontakaan ja ilahduttaa venäjää opiskellutta, koska sanoja tunnistaa. Trasianka on pohjoisvalkovenäläistä murretta, jossa yhdistyvät valkovenäjä ja venäjä. Sen puhujaa pidetään moukkana, tämä tulee selväksi heti kirjan alkuasetelmissa. Asenteen ristiriita häiritsee: miksi murre, joka on osa äidinkieltä ja isänmaata, halutaan häivyttää?
Onneksi on olemassa sitkeitä äidinkielen opettajia, kuten tässä, jonka varjo ja teot ja tuki kulkevat hienovaraisesti läpi tarinan. Myös Soudakova itse on äidinkielen, venäjän ja ranskan opettaja. Rakkaus kieleen kuuluu kauniisti kirjoitetussa teoksessa. Tästä tuli tyylillisesti hieman mieleen Terhi Törmälehdon He ovat suolaa ja valoa.
Heille, jotka ihmettelevät miksi diktatuurin alla kärvistelevät kansat eivät nouse alistajiaan vastaan, jopa syökse heitä vallasta ja rakenna yhdessä yössä länsimaista demokratiaa, Soudakovan kirja olisi sangen terveellistä luettavaa. Sinne vaan rohkeasti mukaan väkijoukkoon poliisin pamputettavaksi, putkaan muutamaksi viikoksi ja mitä kaikkea siellä sitten tapahtuukaan.
Musiikin ystävät toki tunnistavat tästäkin mikä merkitys Viktor Tsoin Peremenillä on demokratiavallankumouksessa tai sen yrityksessä.
Valkovenäläinen perhehistoria lähenteli kirjana täydellisyyttä. En löydä mitään lisättävää, huomautettavaa tai kiistettävää.
Ja miten kauniisti Soudakova osaakaan päätellä vaikean historiankirjoituksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti