"Tulen aina syömään kuivaa leipää, kun toiset nauttivat meheviä, kirkkaita hedelmiä."
Helvi Hämäläinen (s. 16.6.1907 - k. 17.1.1998) oli nuorena kova lukemaan, mutta nahkatyöläisisänsä ei arvostanut kauno- vaan tietokirjallisuutta. Tyttärensä kirjapyyntöön Aaro Hämäläinen vastasi kananhoitokirjalla.
Toimittaja Suvi Ahola on toimittanut Hämäläisen päiväkirjoista, esseistä, muistiinpanoista ja kirjeistä elävän ja erittäin monipuolisen valaisun kovasta ja ristiriitaisesta kirjailijataipaleesta. Viimeisin tiedonlähde on Hämäläisen kuoleman jälkeen julkaistu Päiväkirjat 1925–1997. Siksi kirjan nimi Mitä Helvi Hämäläinen todella sanoi vastaa sisältöä.
Hämäläisen lapsuus oli suhteellisen surkea. Iida-äiti suorastaan vainosi ja pieksi Helviä kuten isäkin, joka rivien välistä kuitenkin vaikuttaa olleen muuten äitiä suopeampi kasvattaja. Myös opettajat kiusasivat ja häpäisivät Hämäläistä muun muassa risaisesta pukeutumistyylistä. Lapsi ei ollut koulun tilanteista millänsäkään.
Hämäläinen sai korjattua suhteensa äitiin myöhemmin. Tämä jopa kannusti tytärtään ammattikirjoittamisen jatkamisessa sekä auttoi yksinhuoltajaa, Helvi kun ei osannut laskelmoida miessuhteissaan ehkä samalla tavalla kuin tietyissä kirjoitustöissään.
Lukio-opinnot jäivät, kun Hämäläinen sisäisti, että hänen tarkoituksensa oli kirjailijuus. Ahola varoittaakin, että kyseessä oli aito tarinankertoja, jonka taidot joskus venyivät todellisuuden toiselle puolellekin.
Jo varhaisista päiväkirjan otteista huomaa, että Hämäläinen on omintakeinen kirjoittaja. Päiväkirjat olivat hänelle niin olennaiset kumppanit, että viimeisin merkintä on päivää ennen kuolemaa. Näitä tekstejä Ahola ihailee todeten, että ne ovat "runsauden ja ajankuvan aarrearkku". Otteet Hämäläisen kirjoista kertovat esimerkiksi sotienjälkeisistä köyhäintarkastajasta ja yhteiskunnan ylimielisestä suhtautumisesta vähävaraisiin.
Hämäläisen yhteydessä on usein viitattu hänen suhteeseensa Olavi Paavolaiseen kuten nytkin, ja varsin yksityiskohtaisesti, kainaloita myöten. Kuvattuna on myös Hämäläisen intohimoinen suhde luontoon sekä omintakeinen tapa yhdistää luontoa ja erotiikkaa.
Minut yllätti Hämäläisen raadollinen kyky kuvata sotaa inhorealistisesti ja tuskaisesti:
haudassa päättömät ja raajattomat nuoret ruumiit, lakki päässä, jossa ei ole aivoja, nuoret, jotka kokivat kauhujen ja raakuuden korkeakoulun rauhan ajan tohtorintutkinnon sijaan.
Hämäläinen oli, kuten kirjailijat usein, näkijä. Hän aavisti jatkosodan alkamisen edeltävänä yönä kokien kummallisia kipuja. Ne loppuivat, kun sota alkoi. Uimareissullaan Hämäläinen havaitsi sodantähti Marsin yötä ennen kuin Hitler hyökkäsi Puolaan.
Hämäläinen ajatteli itsensä ennen kaikkea runoilijaksi, romaaniensa henkilöitä hän kutsui yhteiskuntaolennoiksi - osuva kuvaus enneunien näkijältä ja yhteiskunnalliselta kommentaattorilta! Kun hän uransa alussa jätti runoja julkaistaviksi Helsingin Sanomien päätoimittaja Waltteri Wihtori Tuomiojalle (kyllä, kansanedustaja Erkki Tuomiojan isä), oli vastauksen odottaminen aikamoista henkistä kärvistelyä.
Tuotteliasta Hämäläistä vaivasi sama murheenalho kuin yleensä työläistä: ettei arvosteta ja kunnioiteta ammattilaisena. Suhde WSOY:hyn oli vaikea. Vuonna -57 Hämäläinen kirjoitti kustannusosakeyhtiön toimitusjohtaja Yrjö A. Jäntille sisuuntuneen raivokirjeen, jota ei kuitenkaan koskaan lähetetty.
En ole Helvi Hämäläinen -asiantuntija. Luin tämän mielenkiinnosta kirjailijan kutsuvaa persoonaa kohtaan. Kirjan henkilökohtainen helmi oli lukijan mukaanpääsy Finlandia-palkinnon jakoon tammikuussa -88. Helpotti, että Hämäläinen sai paitsi 100 000 markkaa myös lopulta ansaitsemaansa kunnioittavaa huomiota. Varsinkin, kun WSOY:n Vilho Viksten oli plaseerattu hänen viereensä Hotelli Tornin espanjalaisessa ravintolassa.
Aina yhtä kiinnostavaa knoppitieto-osastoa edustaa fakta, että Ester Toivonen, Miss Eurooppa vuodelta 1934, oli Hämäläisen serkku. Talouttaan paikatakseen Hämäläinen myös kirjoitti hänestä kirjan Annikki Heinän nimellä, Miss Eurooppa: totta ja kuvitelmaa.
Minulla meni poikkeuksellisen kauan lukea tämä kirja, aloitin sattumalta Hämäläisen syntymäpäivänä. Vieroittavaa oli vanhanaikainen kieli tekstinäytteissään, joita on paljon. Hellyttävä sen sijaan on Hämäläisen kirje 7-vuotiaalle pojalleen Jussi Haapmanille, jonka Ahola tapasikin Sanomissa, sillä Haapman työskenteli Sanomien arkiston johtajana. Kirjeessä on muun muassa sana "pääkkö" eli pää ja "äinikuinen", liekö virhe vai tuonaikaista puhetapaa.
Suurin yllätys oli Hämäläisen nuoruuden kansallissosialismisympatia, joka kohdistui niin sanottuun uuteen ihmistyyppiin ja saksalaiseen kurinalaisuuteen. Se vaihe jäi kuitenkin, onneksi, lyhyeksi ja kääntyi selväksi pasifismiksi ja sodanvastaisuudeksi. Hämäläinen oli sananvapausjärjestö PENin jäsen 30-luvulta alkaen.
Tämä esimerkki kuvatkoon kirjailijan aidosti ristiriitaista ja ajassa muovautuvaa luonnetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti