Hän kokee polttavaa sydänsurua työkeikalle lähteneen vaimonsa perään, syvää inhoa asiakastaan sekä kiellettyjä tunteita asiakkaan japanilais-italialaista vaimoa kohtaan yksinolonsa päivinä.
Hyvesignaloinnin välineeksikään Guerrieri ei sovi, sillä hän puolustaa työkseen ikäviä ihmisiä, hyvin ikäviä.
Asiakasinhosta, että ihmekös tuo, sillä asiakkaansa Fabio Paolicelli nuorena fasisti Fabio Raybànina katseli, kun aatetoverinsa pisteli maiharitakkista Guidoa turpaan ilman, että sitä muistaa enää sellissään.
Nyt Paolicelli palaa yllättäen Guerrierin elämään ja pyytää asianajoapua huumekuljetussyytökseen.
Paolicelli on myös fasisti, joka pitää jazzista. Tämä ristiriitainen piirre nostaa dekkarin sen tasaisesta poljennosta erityisyyteen, käsityksen pahasta ihmisestä moniulotteisuuteen.
Tunnetasollakin liikutaan tietysti monimutkaisilla vesillä. Ammattirooli ja kostonhalu taistelevat Guerrierin sisäisissä keskusteluissa; oikeudenkäynneissä ja vankilakäynneillä hän itsekseen haistattelee ja kiroilee vastapuolelle.
Samalla saa seurata vanhenevan (huom. nelikymppisen) miehen tunne-elämää ja sisäistä yksinpuhelua sekä jatkuvaa sosiaalisissa suhteissa teeskentelyä. Itseironiaakin tupsahtelee, se on hienoa:
"Me oikeussalien ruhtinaat emme likaa käsiämme rahoilla emmekä shekeillä".
Politiikka vilahtelee, käytännön esimerkkinä 70-luvun terrorismi Italiassa. Guerrieri tunnustautuu vasemmistolaiseksi pyöräilijäksi, ja kävelijäksi. On kiinnostavaa kulkea hänen perässään Barissa missä kohdataan uneton kirjakauppias ja hänen yöllinen putiikkinsa.
Oikeussalikäsittelyt ovat dekkarigenren ikävystyttävin piirre eivätkä ne tässäkään viihdytä paitsi puolustusasianajajan loppupuheenvuorossa missä loogisen järjestelmällisesti esitetään syytetyn syyttömyyttä.
Sitten vielä paradoksinen anagrammi italian kielestä: la verità eli totuus-sanan anagrammi on relativa, suhteellinen. Suhteellinen totuus. Se passaa tämän(kin) kirjan lopputulemaan.
Rullaavan, selkeän suomennoksen ja siihen haikeankin tunnelman on ahkeroinut Lena Talvio. Toivon hänelle lisää töitä, sillä Gianrico Carofigliolta on tutkimusteni mukaan suomennettu vain kolme dekkaria. ⭐️⭐️⭐️⭐️
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti