Kirjavuosi 2025/13: Legenda muistelee hangessa palvelutalon pihalla

 Neil Hardwick kaatuu yöllä rollaattorillaan lumeen helsinkiläisen eliittipalvelutalon pihalla ja alkaa odottaa kuolemaa. Apua ei ole tässä palvelusopimuksessa odotettavissa ennen aamua. 

 Miten siskojasenveli- tai tankkitäyteenmainen kohtaus. Tai ehkä Kielipuolipotilas, josta olikin peräisin kiitoksen versio tiksis, jota käytettiin omissa yhteisöissänikin. Hyvää ötyä lausun edelleen (Parempi myöhään).

 Hangessa Hardwick alkaa käydä läpi sekä elämäänsä että töitään nimiä pudotellen ja katsoo lähtökohtiinsa: äititraumaan ja sisäoppilaitostraumaan sekä (niistä seuranneeseen) rakkaustraumaan, raastavaan, kummalliseen ja poukkoilevaan avioliittoon tunnekylmyyksineen. 

 Sitten nauratti kovasti tapahtuma, jossa ydinenergialaitos ilmoitti, että hyvää jatkoa, ydinenergialaitos ei palkkaa filosofeja ja palkanmaksu loppuu. (Tämä liittyi Hardwickin päätökseen vaihtaa oppiainetta eli siirtyä filosofiaan.) Miten arvaamattoman hauska paikka maailma olisikin, jos siellä rekryttäisiin filosofeja atomivoimalaan.

 Oli kyllä muitakin hauskoja juttuja kuten sian ja näyttelijän palkkaerot sekä Dannyn tyttöystävien seremoniallinen rooli, mutta ne olivat harvinaisuuksia, vaikken lähtenytkään tähän varsinaisesti naurumielellä. 

Neil Hardwick inhoaa teetä.

 Omaelämäkerta on melankolinen, jopa itsesäälinen. Hardwick osaa suuressa määrin nimetä kaikki ne kohdat, joissa hän ei ole menestynyt, hän puhuu itsensä melkein-miehen osaan. Hardwick on tehnyt paljon, merkittävää ja historiaan jäävää, omasta mielestään myös "kummaa", ja tästä runsaudesta todistaa lopun teosluettelo. Siksikin itsesääli ja katuminen tuntuvat turhilta tunteilta.

 Lyhyehkössä kokonaisuudessa luetellaan ammatillisia yksityiskohtia uran varrelta nimipudotteluineen puuduttavuuteen asti. Varsinkin Montreux'n Kultainen ruusu -festivaali näyttää olleen henkilökohtaisesti merkittävä, jota tässä junnataan tavan suomalaislukijalle tuntemattomine nimineen pitkään.   

 Sekin on kai sanottava, että Hullun lailla loi tälle odotuksia, jotka eivät täyttyneet. Siitä sain muun muassa ikuisen Intia-kammon.

 Kirjan arvottaminen mahdollisimman neutraalisti on kuitenkin hankalaa, koska sen tekijä on ollut niin merkittävässä osassa omaa televisioviihde- ja kulttuurimuistiani (teatteria lukuun ottamatta). 

 Mutta lukekaahan suomalaista kulttuurihistoriaa. Kyllä ihmisistä ja varsinkin julkkiksista piirteitä löytyy. 

 Ja tekijälle tiedoksi, että kyllä hänet varmasti tv-uutisissa mainitaan sitten, kun "ei ikävä kyllä ole enää keskuudessamme".

Kansanvallan superpäivänä demokratian vihaajista

 Tänään on kansanvallan superpäivä, sillä nähtävillä on kaksi vaalitenttiä, joista Hesarin tentti on koottu kansalaisten kysymyksistä, sekä legendaarinen ”Kiitos puheenvuorosta” -pienpuoluetentti. Meitä koettelee myös viimeinen ennakkoäänestyspäivä. 

 Kahvit kehiin, vaikka tästä vallitseekin laajaa eripuraa niin kuin demokratiassa yleensä vallitsee, että saako ennakkoäänestyspäivänä syödä pullaa. Hurjimmat vetää kansanvaltakahvit vaikka joka päivä. 

 Valuvikoja on ja sokkeli falskaa, kalliiksikin se juutas tulee ja on liian hidasta, äänestäessä voi joutua jopa jonottamaan, vaikka oisi kiire siellä töissä. Huijareita ja varkaita sekä muita rattijuoppoja löytyy jokaisesta puolueesta kuten kaikista joukoista, pienimmistäkin. 

 Äänestäjän ruoja käyttäytyy kiusallisen arvaamattomasti.  

 Olen myös kohdannut tieni varrella IRL sysimustia (ei viittaa ihonväriin) demokratian vihaajia. Erikoisia ilmestyksiä, joille löytyy, kuten elämässä usein, aito vaihtoehto, joko ihan lähellä naapurissa, Keski-Euroopassa tai Pohjois-Koreassa. Niissä ei pyöri sitten kansanvalta ja värikkäät mielipiteet haitolla eikä sananvapaus bisneksiä hidastamassa. Ja tulos on varma, yhden ihmisen näköinen. 

 Onhan se oudon kierolla tavalla rehellistäkin. 

 70-luvulla meni muuten sellainen ohjelma kuin Näin naapurissa: kulttuurieroja, teollisuutta ja saavutuksia. Ois varmaan katsaukselle tilausta vieläkin. 

Kirjavuosi 2025/12: Ikävän ihmisen inhimillinen puolustaja Italiasta

  Barilainen puolustusasianajaja Guido Guerrieri on hyvin inhimillinen miesihminen eli ei mikään puhtoinen tapaus, vaikkei yhtä degeneroitunut kuin pohjoismaiset dekkariveljensä. 

 Hän kokee polttavaa sydänsurua työkeikalle lähteneen vaimonsa perään, syvää inhoa asiakastaan sekä kiellettyjä tunteita asiakkaan japanilais-italialaista vaimoa kohtaan yksinolonsa päivinä. 

 Hyvesignaloinnin välineeksikään Guerrieri ei sovi, sillä hän puolustaa työkseen ikäviä ihmisiä, hyvin ikäviä.

 Asiakasinhosta, että ihmekös tuo, sillä asiakkaansa Fabio Paolicelli nuorena fasisti Fabio Raybànina katseli, kun aatetoverinsa pisteli maiharitakkista Guidoa turpaan ilman, että sitä muistaa enää sellissään. 

 Nyt Paolicelli palaa yllättäen Guerrierin elämään ja pyytää asianajoapua huumekuljetussyytökseen. 

 Paolicelli on myös fasisti, joka pitää jazzista. Tämä ristiriitainen piirre nostaa dekkarin sen tasaisesta poljennosta erityisyyteen, käsityksen pahasta ihmisestä moniulotteisuuteen. 

 Tunnetasollakin liikutaan tietysti monimutkaisilla vesillä. Ammattirooli ja kostonhalu taistelevat Guerrierin sisäisissä keskusteluissa; oikeudenkäynneissä ja vankilakäynneillä hän itsekseen haistattelee ja kiroilee vastapuolelle. 

 Samalla saa seurata vanhenevan (huom. nelikymppisen) miehen tunne-elämää ja sisäistä yksinpuhelua sekä jatkuvaa sosiaalisissa suhteissa teeskentelyä. Itseironiaakin tupsahtelee, se on hienoa:

  "Me oikeussalien ruhtinaat emme likaa käsiämme rahoilla emmekä shekeillä".

 Politiikka vilahtelee, käytännön esimerkkinä 70-luvun terrorismi Italiassa. Guerrieri tunnustautuu vasemmistolaiseksi pyöräilijäksi, ja kävelijäksi. On kiinnostavaa kulkea hänen perässään Barissa missä kohdataan uneton kirjakauppias ja hänen yöllinen putiikkinsa. 

 Oikeussalikäsittelyt ovat dekkarigenren ikävystyttävin piirre eivätkä ne tässäkään viihdytä paitsi puolustusasianajajan loppupuheenvuorossa missä loogisen järjestelmällisesti esitetään syytetyn syyttömyyttä. 

  Sitten vielä paradoksinen anagrammi italian kielestä: la verità eli totuus-sanan anagrammi on relativa, suhteellinen. Suhteellinen totuus. Se passaa tämän(kin) kirjan lopputulemaan. 

 Rullaavan, selkeän suomennoksen ja siihen haikeankin tunnelman on ahkeroinut Lena Talvio. Toivon hänelle lisää töitä, sillä Gianrico Carofigliolta on tutkimusteni mukaan suomennettu vain kolme dekkaria. ⭐️⭐️⭐️⭐️

Entinen liberaali sivistyspuolue rajoittaa korkeakouluopiskelua

 Tässähän taitaa tulla kiire, ajattelin, kun luin uutisen tiede- ja kulttuuriministerin aikeesta rajoittaa yliopistoihin valittavia opiskelijoita ensikertalaisiin jo ensi vuonna (Kaleva 21.3.2025). Olen nimittäin hakenut opiskelemaan toista FM-tutkintoa tänä kesänä Turun yliopiston italian pääaineeseen ja saksaan kaikkiin mahdollisiin yliopistoihin Suomessa.  

 En ymmärrä, mihin tämä kokoomuksen logiikka perustuu enkä usko siihen: ensikertalaiskiintiö innostaisi hakemaan heitä, jotka eivät hae kaikkien kiintiössä. Mitenkähän motivoituneita opiskelijoita saadaan pelkistä kiintiöistä innostuneista (jos heitä edes on olemassa).

 Rajoittamista ajaa siis kokoomus, jonka ideologiaa on vastustaa minkään rajoittamista.

 Olenkin ihmetellyt: sivistysporvari, missä olet nyt?

 Kielethän ovat siitä erikoinen ala, että kiinnostus niitä kohtaan on vähentynyt, mutta yliopistoihin kieliä on vaikea päästä opiskelemaan. Opetus- ja kulttuuriministeriö on onneksi myöntänyt puoli miljoonaa euroa saksan, ranskan ja venäjän pilottihankkeeseen, jossa ko. kieliä pääsisi opiskelemaan ilman aiempaa osaamista. Pääsykriteereistä ei ole vielä päätetty. Rukoilen iltaisin, että valintakriteerit eivät rajoitu nuoriin tai ensikertalaisiin.

 Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa saksaa voi opiskella kaksi opintokokonaisuutta kiitettävin arvosanoin ja hakea sitä kautta Oulun yliopiston avoimen väylää varsinaiseksi opiskelijaksi. Viime vuonna tämä mahdollisuus peruttiin, koska ilmoittautuneita ei ollut tarpeeksi.

 Olen seurannut yliopistoihin hakemiskeskustelua parikymmentä vuotta. Koko ajan se on pyörinyt rajoittamisissa ja ensikertalaisissa. Ratkaisu voisi olla paremminkin joidenkin Euroopan maiden systeemi, jossa kaikki halukkaat hyväksytään, mutta tahti karsii osan opiskelijoita pois.

Kaiken voi tosiaan tehdä reilummin.

(Julkaistu Kalevassa 25.3.2025)

Kirjavuosi 2025/11: Euskalduna saa Bilbaosta traumat ja onnen

 Istupas alas niin tarjoan sinulle huolettomat pintxot ja patxaranit.

 Hanna Lantton esikoisromaani Bilbaon rytmiin olisi huoletonta heittäytyä vaihto-opiskelijan menoa tarkkailemaan ellei olisi tutustunut kirjailijaan ja kirjaan ennalta ja tietäisi mitä on tulossa.

 Vihjeitä tosin saadaan jo Suomen-kouluaikojen kuvauksessa, kun päähenkilömme naureskelee, että "huorahan minä, ette te minulle mitään voi".

 Lantto toimii espanjan yliopistolehtorina Turun yliopistossa. Hän tuntee kieli-isolaatti baskin, siis orvon kielen, jolla ei ole entisiä eikä nykyisiä sukulaisia (eli Gernika ei olekaan kirjoitusvirhe vaan Guernica baskiksi). Espanjan opiskelijana en ymmärtänyt kirjan kielinäytteistä, Gabriel Arestin runoista ja Miguel Unamunon ajatelmista, mitään. 

 Lantto myös tuntee Bilbaon ja lähiseudut baarien lattioita myöten: niitä roska-astioita ei pyyhitä kuin kahdesti päivässä mikäli fiktionsa tiedot yhtään mätsäävät todellisuuteen. 

 Sen sijaan baskit eivät tunne maailmaa rajojensa ulkopuolella, jos luotamme kaljupäiseen kielitieteen proffaan: viro on murre! Eikä sellaisia kuin fenno-ugrilaisia kieliä ole olemassakaan!

 Valitsin kirjan kaupungin takia. Syvemmin kyse on baskin kielen tutkija Elinan värikkäistä ja syvistä ihmissuhteista, mutta myös vääristä ja vääristävistä kohtaamisista Bilbaosta ensin vaihto-, sitten tohtoriopiskelijana. Vaikka hän on suomalainen OYSissa syntynyt, hän on kotonaan ja oma itsensä vain ja vasta Baskimaassa ja jopa paikallisen mukaan myös euskalduna, "se, jolla on baskin kieli".

 Yksinäisillä reissuillaan Elina raiskataan tai hän kohtaa muuten baskimiesten oksettavaa käytöstä. Elina myös kamppailee sisäisesti identiteetistään, sisäsiististä akateemikosta keskiluokkaiseen perheenäitiin ja rajattomaan hurjastelijaan. Tarina käsittelee myös trauman käsittelyä ja raiskauksen terminologiaa ja niin sanottua raiskausnarratiivia: milloin voi ja saa sanoa tulleensa raiskatuksi, tähänkin kun on olemassa pätevät normit. 

 Viimeiseen asti lukija odottaa, että tästä sukeutuisi jos ei seesteinen loppu niin ainakin jonkinlainen nuoren naisen kehitys- tai kasvutarina. 

 Bilbao etenee selkeästi ja suorasanaisesti. Elinan roisi, kumartelematon ja baskiin vahvasti motivoitunut persoona välittyy kuten äänekäs baskikulttuuri ruokineen ja varsinkin juomineen baareissa ja eri antroissa.

 Guggenheim vissiin kerran sivulauseessa mainittiin, eikä mitenkään maireasti. Mieleen minulle tämä jää myös kulttuurintuntemuksensa ja kulttuurin yksityiskohtien ansiosta. Baskimaahan tämä ei innosta, mutta ei se ole tarkoituskaan.  

 Ja ymmärrän hyvin Elinan närkästyksen englannin, jopa espanjan, puhujia kohtaan. Vähemmistökielien kopulaverbit, jee!

Kirjavuosi 2025/10: Korva kuulee kaiken kaoottisessa Kiovassa

 Viktor Alekseenkon kotieläin Misha-pingviini oli sen verran omaperäinen lukukokemus, että Ukrainan-toimittaja Maxim Fedorovin vinkistä tartuin toiseenkin Andrei Jurjevitš Kurkoviin, nyt maaliskuussa suomeksi julkaistuun Kiovan korvaan.  

 Eletään toista vuotta Venäjän vallankumouksia ja Ukrainan itsenäistymissotaa vuonna 1919 Kiovassa. Kaupungin kadut vellovat arvaamattomina. Vuosi oli Ukrainassa poikkeuksellisen levoton, sillä vallanpitäjät vaihtuivat bolševikeista kansantasavaltaan, valkoisiin ja sotilasryhmittymiin. Valta vaihtui vuoden aikana 14 kertaa. Myös monensorttista rahaa oli liikkeellä. Tämä kaikki tulee ilmi kirjassa. 

 Jakolinjat ovat ajassa selvät: kaupunginosat ja väestö on jaettu lukutaitoisiin ja -taidottomiin. 

 Näissä melskeissä kasakat tappavat Samson Teofilovitš Koletškon isän Teofilovitš Koletškon ja lyövät Samsonilta miekalla irti korvan. 

 Kiovan katujen luettelu luo tuntuman todellisuudesta. Sekaannus on kaupungissa kokonaisvaltaista; talot ovat kylmät, polttopuista ja paperista pulaa, sähkökatkot arkea, pimeät kadut arvaamattomia ja puna-armeija mielivaltainen. Se ottaa haltuunsa huoneistoja. 

  Samsonin luo tunkevat musikat Anton Tŝvigun ja Fjodor Bravada tämän isän entiseen työhuoneeseen. Siellä irronnut korva kirjoituspöydän laatikon peltirasiassa kuulee huoneen tapahtumat ja puheet. Tiedot välittyvät hämmentävästi Samsonin toiseen korvaan.

 Korva päätyy Lybedin miliisiasemalle, jonne kirjoituspöytä takavarikoidaan. Pian sinne rekrytoidaan myös reklamatsionin tapauksesta jättänyt Samson. Itsenäisesti, ja itsepäisesti, hän ottaa hoitaakseen saksalaisen räätälin tapauksen ja myös selvittää sitä omaperäisesti. 

Levottomaan arkeen sotkeutuu romanttisesti reipasotteinen väestölaskija Nadežda Trofimovna. 

 Entiseen vie kieli, sanasto. Päähenkilö vetää päälleen kymnaasipalttoon ja mittayksikköinä käytetään versokkaa ja arsinaa. Kääntäjä Arja Pikkupeura todella tuntee venäjän kielen (Kurkov kirjoittaa äidinkielellään venäjäksi) ja ukrainalaisen ajankuvan. 

 Kurkov myös elävöittää tekstiään herkullisilla yksityiskohdilla: 

"Makea maitokiisseli laskeutui niukkasuolaiseksi jääneelle kielelle kuin lämmin peitto vauvan päälle."

 Tunnelma on unenomainen ja absurdi. Rakenteellisesti koen kirjan kovin kaksijakoiseksi: alku persoonien ja ympäristön sekä tapahtumien vahvaa luontia, loppuosa murhan selvittelyä välillä turhankin yksityiskohtaisesti. 

 Kurkovista mainitaan usein musta huumori, mutta ei se tästä erityisesti välittynyt.  

 Varsinaisesta sotakuvauksesta ei ole kyse eikä raakuuksia liiemmin kirjata. Dekkarityyliä mukaeleva sopivan nyrjähtänyt fiktio saa kuitenkin osaltaan ymmärtämään millaisen historian maassa sota edelleen asuu. 

 Kiovan korva on ensimmäinen osa Kiovan mysteerit -sarjasta.

Kirjavuosi 2025/9: Kuvittele Ioseb Besarionis dze Jughasvili, pahaenteinen gruusialainen nimi, kansankomissaari cembalon takana

 "Lampaat ovat vankeja, vaikka liikkuvat vuorenrinteillä vapaina. Paimen on vartija, tarpeellinen niin kauan kuin paimennettavat eivät ymmärrä olevansa sisimmältään vapaita."

  Ioseb Besarionis dze Jughasvili. Komea gruusialainen nimi, joka kalskahtaa tumman pahaenteisesti. Josif Dzugasvili taitaa olla se tutumpi versio diktaattorien aikakirjoissa. 

 Kahdesta kirjasta olen oireillut näiden kahden lukuvuoden aikana. Toisesta näin unta. Tämä kahdesti palkittu Suliko sai minut voimaan lähes pahoin Neuvostoliiton pelon ilmapiirissä. Musta auto kadulla saa kansalaisen katoamaan verhoihin ja varjoihin. 

 "Kuinka kauan moskovalaisella kestää avata ovi näinä aikoina", virnuili dze Jughasvili. 

 Kuuntelin huonosti aiemmin äänikirjana tämän. Hienointa oli runoilija Akaki Tseretelin kirjoittama gruusialainen kansansävelmä Sulikosta, jonka Pirkko Saisio itse lauloi. (Suomalaiset sanat Eila Pellisen levytykseen teki muuten Rauni Kouta eli Reino Helismaa.)

 Suliko on lähes runomuotoinen tarina Josif Vissarionovitš Stalinin päivittäisistä ajatuksista ja vainoharhaisista peloista sekä ihmisärtymyksestä, ja minulle ehkä kauneimmin kirjoitettu kirja konsanaan. Tähän mennessä myös paras näistä kahdesta lukuvuodesta. 

 Toivon, että tätä luetutetaan luovan kirjoittamisen ja sanataiteen kaikissa opinnoissa. Eikä tekisi pahaa irroitella tämän parissa poliittisen historian opiskelijoidenkaan. 

  Onhan se, kirjoittaa nyt runollinen kirja kansansa nälkäänkin tapattajasta, joka tässä ruokaa ja viinaa rakastaa ja herkästi itkee. Kirja palkittiin kahdesti samalla viikolla helmikuussa tänä vuonna. Aiheesta. 

 Sulikon anti myös innoittaa. Jälleen kerran seisahdumme vaikuttuneina sen tosiasian eteen, että kirjallisuuden ja kirjoittamisen maailmassa mahdotonta ei ole mikään. 

 Vaikka fiktiossa eletäänkin, kohdataan myös todellisia historian tapahtumia: mallityöläisen haku ja valinta eli Andrei Grigorjevitš Stahanovin löytäminen ja valokuvaus, runoilija Vladimir Vladimirovitš Majakovskin ja Stalinin vaimon ja sihteerin Nadežda Sergejevna Allilujevan itsemurhat sekä Suomen itsenäisyyden myöntäminen sekavassa Smolnassa (jonka rauta-aidan takana kävin itsekin myöhemmin harhailemassa). Kansallisuuksien komissaari Stalinin ja puheenjohtaja Vlamidir Iljits Uljanovin keskusteluissa on ilkamoivaa dynamiikkaa, joita Vova vei. 

 Moni vallassaan suuri johtaja, kuten Josif Vissarionovitš, inhosi mielistelyä. Hän myös poti ihmisinhoa, ja ainoa jota Stalin rakasti, oli Suliko, tuota mielen hahmotonta, vielä kuolemansa jälkeenkin. 

  Paljon pitää tietää ja kuvitella miltä Gruusiassa näytti kesäiltana, kun pikku-Ioseb liukuu uimaan Mtkvari-jokeen piikkipaatsamien välistä ja kohtaa taivaalla kuvajaisena lohikäärmeen. Tai miten ympäristöään tarkkailee kuollut mies. 

 Kun tytär oksentaa konvehdit isä-Josifin tohveliin, tulee uusien tohvelien tuumailusta hetkeksi mieleen Veikko Huovisen Joe-setä. 

 Aistin pilkahduksen huumoriakin, kun Stalin lähtee seisomaan Leninin mausoleumin jonoon valeasussa mukasokeana kuuntelemaan kansalaisten mielipiteitä. Eihän siitä mitään tullut paitsi Sosolle raivoa ja pahaa mieltä.

 Voi Abram Pantšenko! Kunpa et olisi alkanut kyselemään pöydän virkaa toimittaneen cembalosi perään! Olisit ennättänyt portista tielle! 

 "Kaikki on hyvin, kaikki on oikeudenmukaista. Mikä on tehtävä, se on tehtävä", rauhoittelee Allilujeva itseään miehensä sanoilla, kun katsoo ikkunasta kenttäoikeudenkäyntiä, Stalinin johtamaa Pantsenkon kuulustelua Latviassa.