Entinen liberaali sivistyspuolue rajoittaa korkeakouluopiskelua

 Tässähän taitaa tulla kiire, ajattelin, kun luin uutisen tiede- ja kulttuuriministerin aikeesta rajoittaa yliopistoihin valittavia opiskelijoita ensikertalaisiin jo ensi vuonna (Kaleva 21.3.2025). Olen nimittäin hakenut opiskelemaan toista FM-tutkintoa tänä kesänä Turun yliopiston italian pääaineeseen ja saksaan kaikkiin mahdollisiin yliopistoihin Suomessa.  

 En ymmärrä, mihin tämä kokoomuksen logiikka perustuu enkä usko siihen: ensikertalaiskiintiö innostaisi hakemaan heitä, jotka eivät hae kaikkien kiintiössä. Mitenkähän motivoituneita opiskelijoita saadaan pelkistä kiintiöistä innostuneista (jos heitä edes on olemassa).

 Rajoittamista ajaa siis kokoomus, jonka ideologiaa on vastustaa minkään rajoittamista.

 Olenkin ihmetellyt: sivistysporvari, missä olet nyt?

 Kielethän ovat siitä erikoinen ala, että kiinnostus niitä kohtaan on vähentynyt, mutta yliopistoihin kieliä on vaikea päästä opiskelemaan. Opetus- ja kulttuuriministeriö on onneksi myöntänyt puoli miljoonaa euroa saksan, ranskan ja venäjän pilottihankkeeseen, jossa ko. kieliä pääsisi opiskelemaan ilman aiempaa osaamista. Pääsykriteereistä ei ole vielä päätetty. Rukoilen iltaisin, että valintakriteerit eivät rajoitu nuoriin tai ensikertalaisiin.

 Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa saksaa voi opiskella kaksi opintokokonaisuutta kiitettävin arvosanoin ja hakea sitä kautta Oulun yliopiston avoimen väylää varsinaiseksi opiskelijaksi. Viime vuonna tämä mahdollisuus peruttiin, koska ilmoittautuneita ei ollut tarpeeksi.

 Olen seurannut yliopistoihin hakemiskeskustelua parikymmentä vuotta. Koko ajan se on pyörinyt rajoittamisissa ja ensikertalaisissa. Ratkaisu voisi olla paremminkin joidenkin Euroopan maiden systeemi, jossa kaikki halukkaat hyväksytään, mutta tahti karsii osan opiskelijoita pois.

Kaiken voi tosiaan tehdä reilummin.

(Julkaistu Kalevassa 25.3.2025)

Kirjavuosi 2025/11: Euskalduna saa Bilbaosta traumat ja onnen

 Istupas alas niin tarjoan sinulle huolettomat pintxot ja patxaranit.

 Hanna Lantton esikoisromaani Bilbaon rytmiin olisi huoletonta heittäytyä vaihto-opiskelijan menoa tarkkailemaan ellei olisi tutustunut kirjailijaan ja kirjaan ennalta ja tietäisi mitä on tulossa.

 Vihjeitä tosin saadaan jo Suomen-kouluaikojen kuvauksessa, kun päähenkilömme naureskelee, että "huorahan minä, ette te minulle mitään voi".

 Lantto toimii espanjan yliopistolehtorina Turun yliopistossa. Hän tuntee kieli-isolaatti baskin, siis orvon kielen, jolla ei ole entisiä eikä nykyisiä sukulaisia (eli Gernika ei olekaan kirjoitusvirhe vaan Guernica baskiksi). Espanjan opiskelijana en ymmärtänyt kirjan kielinäytteistä, Gabriel Arestin runoista ja Miguel Unamunon ajatelmista, mitään. 

 Lantto myös tuntee Bilbaon ja lähiseudut baarien lattioita myöten: niitä roska-astioita ei pyyhitä kuin kahdesti päivässä mikäli fiktionsa tiedot yhtään mätsäävät todellisuuteen. 

 Sen sijaan baskit eivät tunne maailmaa rajojensa ulkopuolella, jos luotamme kaljupäiseen kielitieteen proffaan: viro on murre! Eikä sellaisia kuin fenno-ugrilaisia kieliä ole olemassakaan!

 Valitsin kirjan kaupungin takia. Syvemmin kyse on baskin kielen tutkija Elinan värikkäistä ja syvistä ihmissuhteista, mutta myös vääristä ja vääristävistä kohtaamisista Bilbaosta ensin vaihto-, sitten tohtoriopiskelijana. Vaikka hän on suomalainen OYSissa syntynyt, hän on kotonaan ja oma itsensä vain ja vasta Baskimaassa ja jopa paikallisen mukaan myös euskalduna, "se, jolla on baskin kieli".

 Yksinäisillä reissuillaan Elina raiskataan tai hän kohtaa muuten baskimiesten oksettavaa käytöstä. Elina myös kamppailee sisäisesti identiteetistään, sisäsiististä akateemikosta keskiluokkaiseen perheenäitiin ja rajattomaan hurjastelijaan. Tarina käsittelee myös trauman käsittelyä ja raiskauksen terminologiaa ja niin sanottua raiskausnarratiivia: milloin voi ja saa sanoa tulleensa raiskatuksi, tähänkin kun on olemassa pätevät normit. 

 Viimeiseen asti lukija odottaa, että tästä sukeutuisi jos ei seesteinen loppu niin ainakin jonkinlainen nuoren naisen kehitys- tai kasvutarina. 

 Bilbao etenee selkeästi ja suorasanaisesti. Elinan roisi, kumartelematon ja baskiin vahvasti motivoitunut persoona välittyy kuten äänekäs baskikulttuuri ruokineen ja varsinkin juomineen baareissa ja eri antroissa.

 Guggenheim vissiin kerran sivulauseessa mainittiin, eikä mitenkään maireasti. Mieleen minulle tämä jää myös kulttuurintuntemuksensa ja kulttuurin yksityiskohtien ansiosta. Baskimaahan tämä ei innosta, mutta ei se ole tarkoituskaan.  

 Ja ymmärrän hyvin Elinan närkästyksen englannin, jopa espanjan, puhujia kohtaan. Vähemmistökielien kopulaverbit, jee!

Kirjavuosi 2025/10: Korva kuulee kaiken kaoottisessa Kiovassa

 Viktor Alekseenkon kotieläin Misha-pingviini oli sen verran omaperäinen lukukokemus, että Ukrainan-toimittaja Maxim Fedorovin vinkistä tartuin toiseenkin Andrei Jurjevitš Kurkoviin, nyt maaliskuussa suomeksi julkaistuun Kiovan korvaan.  

 Eletään toista vuotta Venäjän vallankumouksia ja Ukrainan itsenäistymissotaa vuonna 1919 Kiovassa. Kaupungin kadut vellovat arvaamattomina. Vuosi oli Ukrainassa poikkeuksellisen levoton, sillä vallanpitäjät vaihtuivat bolševikeista kansantasavaltaan, valkoisiin ja sotilasryhmittymiin. Valta vaihtui vuoden aikana 14 kertaa. Myös monensorttista rahaa oli liikkeellä. Tämä kaikki tulee ilmi kirjassa. 

 Jakolinjat ovat ajassa selvät: kaupunginosat ja väestö on jaettu lukutaitoisiin ja -taidottomiin. 

 Näissä melskeissä kasakat tappavat Samson Teofilovitš Koletškon isän Teofilovitš Koletškon ja lyövät Samsonilta miekalla irti korvan. 

 Kiovan katujen luettelu luo tuntuman todellisuudesta. Sekaannus on kaupungissa kokonaisvaltaista; talot ovat kylmät, polttopuista ja paperista pulaa, sähkökatkot arkea, pimeät kadut arvaamattomia ja puna-armeija mielivaltainen. Se ottaa haltuunsa huoneistoja. 

  Samsonin luo tunkevat musikat Anton Tŝvigun ja Fjodor Bravada tämän isän entiseen työhuoneeseen. Siellä irronnut korva kirjoituspöydän laatikon peltirasiassa kuulee huoneen tapahtumat ja puheet. Tiedot välittyvät hämmentävästi Samsonin toiseen korvaan.

 Korva päätyy Lybedin miliisiasemalle, jonne kirjoituspöytä takavarikoidaan. Pian sinne rekrytoidaan myös reklamatsionin tapauksesta jättänyt Samson. Itsenäisesti, ja itsepäisesti, hän ottaa hoitaakseen saksalaisen räätälin tapauksen ja myös selvittää sitä omaperäisesti. 

Levottomaan arkeen sotkeutuu romanttisesti reipasotteinen väestölaskija Nadežda Trofimovna. 

 Entiseen vie kieli, sanasto. Päähenkilö vetää päälleen kymnaasipalttoon ja mittayksikköinä käytetään versokkaa ja arsinaa. Kääntäjä Arja Pikkupeura todella tuntee venäjän kielen (Kurkov kirjoittaa äidinkielellään venäjäksi) ja ukrainalaisen ajankuvan. 

 Kurkov myös elävöittää tekstiään herkullisilla yksityiskohdilla: 

"Makea maitokiisseli laskeutui niukkasuolaiseksi jääneelle kielelle kuin lämmin peitto vauvan päälle."

 Tunnelma on unenomainen ja absurdi. Rakenteellisesti koen kirjan kovin kaksijakoiseksi: alku persoonien ja ympäristön sekä tapahtumien vahvaa luontia, loppuosa murhan selvittelyä välillä turhankin yksityiskohtaisesti. 

 Kurkovista mainitaan usein musta huumori, mutta ei se tästä erityisesti välittynyt.  

 Varsinaisesta sotakuvauksesta ei ole kyse eikä raakuuksia liiemmin kirjata. Dekkarityyliä mukaeleva sopivan nyrjähtänyt fiktio saa kuitenkin osaltaan ymmärtämään millaisen historian maassa sota edelleen asuu. 

 Kiovan korva on ensimmäinen osa Kiovan mysteerit -sarjasta.

Kirjavuosi 2025/9: Kuvittele Ioseb Besarionis dze Jughasvili, pahaenteinen gruusialainen nimi, kansankomissaari cembalon takana

 "Lampaat ovat vankeja, vaikka liikkuvat vuorenrinteillä vapaina. Paimen on vartija, tarpeellinen niin kauan kuin paimennettavat eivät ymmärrä olevansa sisimmältään vapaita."

  Ioseb Besarionis dze Jughasvili. Komea gruusialainen nimi, joka kalskahtaa tumman pahaenteisesti. Josif Dzugasvili taitaa olla se tutumpi versio diktaattorien aikakirjoissa. 

 Kahdesta kirjasta olen oireillut näiden kahden lukuvuoden aikana. Toisesta näin unta. Tämä kahdesti palkittu Suliko sai minut voimaan lähes pahoin Neuvostoliiton pelon ilmapiirissä. Musta auto kadulla saa kansalaisen katoamaan verhoihin ja varjoihin. 

 "Kuinka kauan moskovalaisella kestää avata ovi näinä aikoina", virnuili dze Jughasvili. 

 Kuuntelin huonosti aiemmin äänikirjana tämän. Hienointa oli runoilija Akaki Tseretelin kirjoittama gruusialainen kansansävelmä Sulikosta, jonka Pirkko Saisio itse lauloi. (Suomalaiset sanat Eila Pellisen levytykseen teki muuten Rauni Kouta eli Reino Helismaa.)

 Suliko on lähes runomuotoinen tarina Josif Vissarionovitš Stalinin päivittäisistä ajatuksista ja vainoharhaisista peloista sekä ihmisärtymyksestä, ja minulle ehkä kauneimmin kirjoitettu kirja konsanaan. Tähän mennessä myös paras näistä kahdesta lukuvuodesta. 

 Toivon, että tätä luetutetaan luovan kirjoittamisen ja sanataiteen kaikissa opinnoissa. Eikä tekisi pahaa irroitella tämän parissa poliittisen historian opiskelijoidenkaan. 

  Onhan se, kirjoittaa nyt runollinen kirja kansansa nälkäänkin tapattajasta, joka tässä ruokaa ja viinaa rakastaa ja herkästi itkee. Kirja palkittiin kahdesti samalla viikolla helmikuussa tänä vuonna. Aiheesta. 

 Sulikon anti myös innoittaa. Jälleen kerran seisahdumme vaikuttuneina sen tosiasian eteen, että kirjallisuuden ja kirjoittamisen maailmassa mahdotonta ei ole mikään. 

 Vaikka fiktiossa eletäänkin, kohdataan myös todellisia historian tapahtumia: mallityöläisen haku ja valinta eli Andrei Grigorjevitš Stahanovin löytäminen ja valokuvaus, runoilija Vladimir Vladimirovitš Majakovskin ja Stalinin vaimon ja sihteerin Nadežda Sergejevna Allilujevan itsemurhat sekä Suomen itsenäisyyden myöntäminen sekavassa Smolnassa (jonka rauta-aidan takana kävin itsekin myöhemmin harhailemassa). Kansallisuuksien komissaari Stalinin ja puheenjohtaja Vlamidir Iljits Uljanovin keskusteluissa on ilkamoivaa dynamiikkaa, joita Vova vei. 

 Moni vallassaan suuri johtaja, kuten Josif Vissarionovitš, inhosi mielistelyä. Hän myös poti ihmisinhoa, ja ainoa jota Stalin rakasti, oli Suliko, tuota mielen hahmotonta, vielä kuolemansa jälkeenkin. 

  Paljon pitää tietää ja kuvitella miltä Gruusiassa näytti kesäiltana, kun pikku-Ioseb liukuu uimaan Mtkvari-jokeen piikkipaatsamien välistä ja kohtaa taivaalla kuvajaisena lohikäärmeen. Tai miten ympäristöään tarkkailee kuollut mies. 

 Kun tytär oksentaa konvehdit isä-Josifin tohveliin, tulee uusien tohvelien tuumailusta hetkeksi mieleen Veikko Huovisen Joe-setä. 

 Aistin pilkahduksen huumoriakin, kun Stalin lähtee seisomaan Leninin mausoleumin jonoon valeasussa mukasokeana kuuntelemaan kansalaisten mielipiteitä. Eihän siitä mitään tullut paitsi Sosolle raivoa ja pahaa mieltä.

 Voi Abram Pantšenko! Kunpa et olisi alkanut kyselemään pöydän virkaa toimittaneen cembalosi perään! Olisit ennättänyt portista tielle! 

 "Kaikki on hyvin, kaikki on oikeudenmukaista. Mikä on tehtävä, se on tehtävä", rauhoittelee Allilujeva itseään miehensä sanoilla, kun katsoo ikkunasta kenttäoikeudenkäyntiä, Stalinin johtamaa Pantsenkon kuulustelua Latviassa.

 

Kirjavuosi 2025/8: Tiukkoja tilanteita, kenties rakkautta ja vähän tupelointia maailmanpolitiikan varjossa

  Beirutiin sijoittuva poliittinen dekkari, nyt on asiallinen meininki, ajattelin, enkä hyvin paljoa erehtynytkään. Sopivasti sain tämän Ystävän loppuun ystävänpäivänä, vaikka en sellaiseen loogisuuteen pyrkinytkään.

 Opiskelija Jacob Seger lähtee Uppsalasta Beirutiin diplomatiaharjoitteluun. Uuden kokemuksen hän toivoo nostavan kuivahtanutta itsetuntoaan: arabian opinnot eivät etene ja tilastotiede on edelleen tenttimättä. 

 Jacob paitsi pakenee lähtökohtaansa, eskilstunalaista lähiötä, myös janoaa arvostusta ja sen konkreettisia eleitä. Toiveet karisevat heti Rafik Haririn lentokentällä. 

 Perillä odottaa kaoottinen ja kiireinen lähetystö, jossa ei olekaan harjoittelijalle muuta tekemistä kuin kuittien niputtamista. 

  Jacobille jää siis aikaa tutustua villiin, jätteenhajuiseen, kuumaan kaupunkiin, jonka katoilla liehuvat Hizbollahin vihreät liput. Kattobileiden jälkeen ränsistyneessä puutarhassa alkaa epätoivoinen rakkaus. Lähi-Idän mailla kielletty kahden miehen eroottinen suhde on paljastavasti kuvattu. 

Greta Garbon puisto Tukholmassa. Kuva: Sirpa Tarkkinen

 Kunnes käy ilmi, että Yassim on sekaantunut johonkin vakavasti epäilyttävämpään kuin valokuvaamiseen Syyriassa. Jacob saa siinä sotkussa pelottavan, epäkiitollisen ja uhriutuvan osan. Dekkarin johtolanka onkin, ettei kenestäkään voi olla varma, ei edes omasta identiteetistään.

 Samaan aikaan Ruotsissa Karin Walldén, entinen Brysselin poliittinen asiantuntija, hautaa isoisänsä. Paluumatkalla kotiin Tukholmaan asianajajaystävänsä joutuu yllättävään ja kohtalokkaaseen kohtaukseen poliisien kanssa. 

 Pohjoismaa ja Lähi-Itä sekä EU:n ydin luovat toimivan kontrastin: on lumeen peittyvä Sankt Anna ja arabikevään tyylistä hässäkkää Beirutissa, paniikkikohtaus grand caféssa Brysselin Ixellesissä, ajattelematon saapuminen traagisenkuuluisaan Shatilaan. 

 Henkilökohtaisen taustalla väijyvät Euroopan pahin terroristi-isku ja Syyrian sisällissota.

 Klassinen dekkareiden pihtiote, sellainen Ystävällä on, cliffhangeritkin kohdillaan. Hyytävien silmien käsite tuodaan juuri oikeaan kohtaan oikeassa vartalossa. 

  Joakim Zander on oikeustieteen tohtori, työskennellyt EU:ssa sekä asunut Syyriassa ja Afganistanissa. Minulle hän oli uusi osaaja, mutta suhteemme ei jääne Place Luxembourgille tai duisburgilaiselle huoltoasemalle. 

 Jos jotakin huonoa haluaa jälkiruokalusikalla sisällöstä kaivaa, niin Ruotsin poliisivoimien hallinnolliset erittelyt lopussa alkoivat jo tuntua piinallisilta, liian yksityiskohtaisilta. Ärsytti myös Jacobin naiivius sekä ajoittainen nahjusmaisuus. 

  Se on vain hyvä, että päähenkilö ärsyttää. Silloin on kirjailija onnistunut tehtävässään. 

  (Ystävä sopii muuten mainiosti maailmankuvassaan ja tapahtumissaan kaikkien aikojen suosikkisarjani Le Bureaun kirjakaveriksi. Sarja on nähtävillä SkyShowtimella.)

Kirjavuosi 2025/7: Kesäistä talviarkea Sarandassa

 Yksi viime vuoden parhaimmista lukemistani kirjoista oli Lea Ypin Vapaa, joka kertoi hänen varhaiselämästään kommunistisessa Albaniasssa. Albania on nykyisin nouseva matkailumaa mikä tulee selväksi myös Pirjo Mellasen kirjassa Matkustin Albaniaan. 

 Mellanen ja hänen miehensä Hari eivät vain matkusta maahan vaan ovat ostaneet entisestä kommunistijohtajien rantaparatiisi Sarandasta kakkosasunnon. Paikkakunnalla on jo olemassa suomalaisten yhteisökin. Korfu ja Italia ovat sieltä aistittavan lähellä.

 Mellanen kirjaa arkensa tapahtumia yksityiskohtaisesti rantakohtaamisista rantabulevardin xhiron eli iltakävelyn tunnelmaan. Kirja on kuvitettu ja myös kuvailtu, mistä olisin itse ollut varsinkin loppupuolella valmis reippaasti karsimaan. Lukijan iloksi hän ajelee myös pieniin kyliin ja pistäytyy muun muassa vuoristopuron halkomaan ravintola Ujvaraan (kuvassa).

 Osa-aikasarandalainen myös osaa ja koko ajan opettelee jonkin verran albaniaa mikä on arvostettavaa.

 Selkeäsanainen, päiväkirjamainen kirja ei paljoa yllätä, mikäli kulttuurien tyypillisiä piirteitä tuntee edes hieman: 

 perhesiteet ovat Albaniassa tiiviit, asunto ei valmistu ajoissa, mutta rakennusporukka käyttäytyy tuttavallisen ystävällisesti, turvallisuus rakennuksilla ja liikenteessä on heikkoa eikä heijastinta tunneta (tunnetaanko muualla kuin Pohjoismaissa?). Muovipusseja tuputetaan kaupoissa mikä näkyy rantavesissäkin. 

 Rikollisuutta Mellanen ei ole Albaniassa henkilökohtaisesti kohdannut eikä pyöräilyä siellä nähnyt. Ihmisten ystävällisyyttä ja auttavaisuutta hän ei vain ihaile vaan myös sitä usein käytännössä kohtaa.

Kirjavuosi 2025/6: Islantilaispoliisin synkkä uranousu

 Kun päähenkilö esitellään, että niskastaan puskee lampaanvillamaista kiharaa, silloin tietää, että komisario Hördur Grimsson todella on ehta (mielikuvien) islantilainen. 

 Siihen vielä tummanpunertava jouhitukka, jättimäinen vartalo ja tumman sammaleen vihreät silmät niin a vot, autenttisen viikingin eväillä edetään rikosten Reykjavikissa. 

 Ja hirveä ahdistus ja alkoholiongelma päällänsä kuten tässä genressä Pohjoismaissa usein on. 

 Grimsson astuu kirjalliseen julkisuuteen sarjan ensimmäisessä osassa tavan liikennepoliisina, mutta haaveilee itsenäisempiin hommiin rikospoliisiin. Siinä hän pääseekin alulle, tosin mokailujen kautta. Itsetuntoa Grimssonissa virtaa muutenkin olematon määrä, vaikka hän erikoisesti osaa ennaltanähdä tapahtumia.  

 Sitten eräässä illankähmässä vapauspuolueen kansanedustaja puukotetaan työpaikkansa pihalla. Lukijana jäin siihen oletukseen, että Grimsson seurasi tapahtunutta kauempaa. Kummallista, jos näin oli. 

 Reykjavikissa rehottavat toki myös huumeet ja pimeiden voimien kanssa tolskaava anarkistinuorisojoukko, joka suorittaa rikoksia astraaliprojektiona, toisin sanoen toisen henkilön kautta hyväksikäyttäen mustaa magiaa ja hypnoosia. Tällaiseen en ole aiemmin törmännytkään rikoskirjallisuudessa.

 Juoni vetää, jotta lukeminen kiinnostaa, mutta hieman kömpelösti; tuntui kuin kuin kirjoittajalla olisi kiire siirrellä tapahtumia eteenpäin. Myös häiritsevä moderni puhekielisyys kuten "pöhinä" täti-ihmistä pännii. Huolimattomuus näkyi muutamina kirjoitusvirheinä ja stilisoimattomana tekstinä ja sehän verottaa aina uskottavuutta. 

 Toisaalta kömpelyys on rentoutta, juttelevuutta ja arkipäiväisyyttä. Jos ikinä pohjoismaisissa dekkareissa, tässä sankaruutta ei ilmene ollenkaan. Poliisikin rötöstelee, käyttäytyy tökerösti ja pelkää epäonnistumista rakkaudessa eristäytymiseen asti. Krapula kuvataan niin väkevästi, että lukija melkein itsekin oksentaa niille sijoilleen. 

 Grimsson yltää varsinkin tarinan loppupuolella ihan ansiokkaaseenkin elämän ja tapahtuneiden syiden pohdintaan. Miehen unimaailmalle annetaan tarinassa väsyttävän paljon palstatilaa.

 Tämä oli nyt kolmas lukemani Islantiin sijoittunut dekkari eikä tehnyt erityistä vaikutusta tämäkään. Reykjavikista, jonka kadunnimiä pudotellaan kunnioitettava määrä, saa aika vastenmielisen kuvan. Ihan hauska paikallinen yksityiskohta löytyy: Ajax-puhdistusainemainos on ollut Islannissa samanlainen kuin Suomessa.

 Ja sitten se kummallinen yksityiskohta: miten tarkkanäköisinkään poliisi voi kaukaa nähdä, että jollain on päällä juuri tekokuituinen paita.

 Teoksen on englannista suomentanut Virve Juhola.