Kirjavuosi 2025/33: Eva Braunin suhteesta suomeksi ja sütterlinilla väärentäen

Kotkalaista Johannaa yhdistää Eva Brauniin kaksi itsemurhayritystä, uinti sekä Braunin päiväkirjan vanha saksalainen kirjasintyyli sütterlin, jonka isoäiti opetti Johannalle.

Nuoruuden ystävä, tai sellaiseksi luultu, houkuttelee Johannan tämän harvinaisen kirjoitustaidon turvin täydentelemään eli väärentäen jatkamaan Braunin päiväkirjaa. Alkuperäinen on hallussa ystävättären saksalaisella äkkiväärällä pasifistimiehellä. 

Rahaahan painoksella he kaikki kolme toki tienaisivat, tilaajakin tiedossa, kun homma vain hoidettaisiin kirjoittamisen yksityiskohdista tarkoin huolehtien. 

Kirjailijuuttakin yrittänyt ja käyttöohjeiden kääntäjäksi päätynyt Johanna herättää Braunin eloon Garmisch-Partenkirchenin kilpailuissa vuonna -36. Väärentäjä kiintyy kohteeseensa, liikunnalliseen, tunteikkaaseen ja turhautuneeseen Brauniin matkimiseen saakka. 

Johannan kuvaamana Braunin miesystävä on tunnekylmä tai ainakin tunneilmaisultaan kömpelö, bakteeripelkoinen ja neuroottinen ja siksi suututtaa Braunia toistuvasti. Rakkaudentunnustus Hitleriltä on suurin piirtein ainoa asia, mitä natsipiireissä hyljeksitty Braun odottaa (uima-altaan lisäksi, jota hanketta Martin Borman torpedoi).

Hitleriä tässä verrataan näppärästi nykyajan pitchaajiin ja slushaajiin sekä terveellisten elintapojen vaalijiin; kasvissyöntinsä ja absolutisminsa toki todeksi tiedämme.

Ironissävytteisessä tarinassa vuorottelevat Braunin kuvitteellinen elämä, historialliset knoppitiedot zeitgeistista kuten (juutalaistaustaisista) dirndl-mekoista, kansallissosialistien sisäpiireistä vaimoineen ja vähän epätoivoisen ja lapsellisen oloisen Johannan monin tavoin paineinen elämä. Mistään näistä ei huvittaviakaan piirteitä puutu, eikä jännitystä, mikä lie oleellista huijauksien elinkaaressa. 

Natsien sipulinkatkuiseen hien hajuun palataan kumman usein. 

Jari Järvelän omintakeinen teos kujeilee ja hämmentää. Se olisi ansainnut ehkä viisikin tähteä, mutta rakkaustarina, joka sekin mukaan mahtui, onnahteli siitä huolimatta, että juoni on muutoin taitavasti virkattu. 

(Kohauttavaa on, Wikipediasta tarkistaen, että 30-luvulla hääparit saivat Saksassa Raamatun sijasta Mein Kampf in, jota niin ikään tässä siteerataan. Ja kyllä, kovin on raskassoutuisen kuuloista manifestointia.)

Kirjavuosi 2025/32: Vuoden paras lukukokemus löytyi ruotsalaisesta metsäkommuunista ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Tiedättekö milloin uupumus keksittiin?

Hehkulampun keksimisen myötä. 

Sitä ennen tehtiin työtä, kun oli valoisaa, ja nukuttiin, kun oli pimeää (tieto ei tarkenna miten tämä toteutui meillä kaamoskulttuureissa). 

Näin väittää psykiatri ja professori Marie Åsberg lehdessä Annika Norlinin kirjassa Keko. 

Pätkätyötoimittaja Emelien hermosto käy ylikierroksilla. Tämä supersosiaalinen verkostoituja vihaa kohtaamisia ja ennen kaikkea ulkoilmaa, on vihannut siihen liittyviä aktiviteetteja, kuten välitunteja, koko elämänsä. 

Ulkoilmasta ja nuotiotulesta hän löytää pelastuksen uupumukseensa saamelaisaktivistin ohjaamana. 

Emelie muuttaa telttaan entisen mummolansa maille mäennyppylälle ja näkee vastarannalla joukon tavanomaisesti, kuten Helly Hanseniin, pukeutuneita länsimaisia tyyppejä, jotka kuitenkin käyttäytyvät rituaaleineen kuin jokin alkukantaisen stereotyyppinen heimo. 

Emelie nimeää joukkion Hulluksi jengiksi, mutta on sanottava, että jengi on tässä yhteydessä kalsea ja epäkuvaava ilmaisu. 

Vähitellen ryhmän menneisyys avautuu ja päästään sisään Keko-nimiseen epäsovinnaisuuden kommuuniin. Norlin kirjoittaa hykerryttävän suoraan ja suoraa lausetta ja osaa koko ajan yllättää. Tekstin sävy myös muuttuu kutakin persoonaa myötäileväksi ja sehän toki kertoo kirjoittajan laajasta tekstityylirepertuaarista. Kieli on jopa värikästä, kun hymyillään "kymmenellä prosentilla suustaan". Tarkkaa havainnointia!

Syvä inhimillisyys nousee henkilötarinoista kuten juutalaisesta uimaripojasta ja rikkaan perheen eläinaktivistista. Vankilasta vapautuvasta, rakkauden ja kuoleman yhteenliitoksesta, samanaikaisesta läsnäolosta. Metsästä ja karhusta, joita tarvitaan tuomaan esiin ihmisluonteen ja -elämän kaikki puolet kuten sienet (outoa, etteivät sosiaaliviranomaiset halua haistella puunrunkoa!), kuvottavuuksineenkin: ihmisestä on moneksi, mutta useimmiten hyväksi. 

Samalla huono-onnisten Keko on vahva kannanotto yhteisöllisyyden puolesta, joka on vaikeaa, mutta jossain määrin välttämätöntä. Norlin ei nimittäin kirjoita varmaksi mitään.

Olen kaikenkaikkiaan iloinen tämän persoonallisen ja oudolla tavalla humaanin kirjan kanssa kohtaamisesta ja kiitollinen e-kirjafirman algoritmille suosittelemisesta. Suomeksi tekstin on kääntänyt Sirje Niitepõld. 

Ja muistakaa, ensi vuonnakin, että "on lepsua kuolla. Huhhei ja huhhaa".

Kirjavuosi 2025/31: Juurevaa keräilijäkansaa ja siinäpä se

Näillä vaaroilla ei tunneta käsitteitä latte, aika pahaahan tuo kahvi vaikutti olevan, tai sushi, vaikka en yhtään epäile, etteikö järvikala eri muodoissaan olisi menekkituote Läätteen rajaseudulla Kainuussa asuville muutamille. 

Juurevaa arkipäivää, ja hyvin tunnistan heimon, asennoitumisen ja puhetavan. Ei ollut yllätys mikään, että ei entinen rajavartioasema mikään Katinkullan kylpyläkohde ole vaan vaatimaton kuvitteellinen leirintäalue Lääte Camping. Samalla se on sekä petokuvaaja Anin ja entisen kirjastonhoitaja Ljudmilan koti minkä reunamille arkeologi Heini tulee etsimään sotahautoja. Koira on olennainen osa jengiä tietysti. 

Ani on ottanut kiinni turismista ja perustanut karhujen kuvauskopin, jonne ajellessaan hän ottaa lujasti kantaa Mersuilla ajeleviin tekoluonnonystäviin, jotka matkustelevat ympäri maailmaa kuvaamassa ja tarkkailemassa milloin mitäkin villieläintä. Nämä samat luonnosta vieraantuneet ovat nyt keksineet kainuulaiset karhut. Se ei ole Anille mikään juttu, että karhu halutessaan voisi tunkeutua tarkkailukoppiin. Sellaista se on hermoston kanssa oikeilla luonnonkansoilla.  

Ani ei paljoa juttele paitsi päissään. 

Kemppaiskaisan kohtaaminen hoitokodissa on hauska, sillä hän osaa suhtautua sopivan mutkattomasti vallitseviin olosuhteisiin: akkunan kautta tuijotellaan parkkipaikalle ja ootellaan, että hulluksi tullaan. 

Kun purtuja kynsiä Ljudmila yrittää asuntovaunussa niin sanottujen saunaoluiden jälkeen lakata, leviää homma ylt ympäriinsä.

Keräilijät-nimi on hyvä. Olikohan Liisa Hyssälä, joka ministeriaikanaan totesi, ettei hän mitenkään pärjää marjanpoiminnassa kainuulaiselle. Tässäkin lakkoja on poimittu parituhatta kiloa viime vuonna. Ilmoitusasiana, ja se on ihan normaalia. Se on kiireisen lähdön paikka, kun pietaryrtti kukkii eli hillat ovat kypsiä, ei ole varaa jäädä sänkyyn makailemaan. Niin se on. 

Muuten tässä ei hekumoida tapahtumilla ja ehkä arkeologian ystävät saavat tästä enemmän irti kuin minä. Veljen kuoleman käsittely jäi irralliseksi. Keräilijöistä on tehty näytelmäsovitus Kajaanin kaupunginteatteriin Anni Mikkelssonin ohjauksessa ja se myös oli tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokas. 

Kirja päättyy jälkisanoihin ja kiitoksiin Paljakanvaaralla. 

Nürnberg aloitti "rikokset ihmisyyttä vastaan", media majoittui linnaan

Kaksiosainen ranskalaisdokumentti Inside History - The Nuremberg Trials löytyy ilmaiselta arte-kanavalta. 

Nürnbergin oikeudenkäynti kesti noin vuoden 1945 ja siellä käytettiin ensimmäisen kerran termiä "rikos ihmisyyttä vastaan" (Verbrechen gegen die Menschlichkeit - crimes against humanity). Enää ei voinut pakoilla rikoksia vetoamalla käskyjen noudattamiseen. Syytettyjä oli salissa 18. 

Satoja toimittajia, valokuvaajia ja kirjeenvaihtajia ympäri maailman majoittui kuukausiksi Faber-Castell Schloss Stein -linnaan. Nimi viittaa lyijykynätehtailija Faber-Castelliin ja Steinin kaupunkiin lyhyen matkan päässä Nürnbergistä. Amerikkalaiset eli liittoutuneiden edustajat tekivät vuosisadan alun linnasta lehdistökampuksen. 

Huoneet linnassa olivat ahtaat ja vaatimattomat, tunnelmakin ajoin varsin kireä ja varsinaista viihdykettä vähän. Linnaan perustettiin esimerkiksi elokuvateatteri, jonne Stalin kuitenkin kielsi neuvostoliittolaisia toimittajia menemästä, olivathan elokuvat luonteeltaan kapitalistista hapatusta. 

Ne, jotka pystyivät, valitsivat epäkäytännöllisen ja paineisen linnan sijaan Nürnbergin Grand Hotelin, jossa iltaisin tanssivat niin tuomarit kuin toimittajatkin. 

Yksi toimittajista oli kuuden vuoden keskitysleiriajasta selvinnyt Ernst Michel, joka myös tapasi Göringin Nürnbergissä tämän pyynnöstä. Dokumentista selviää miten Michel selvisi seisoessaan ahtaassa tilassa lähekkäin, silmäkkäin häneltä sekä vanhemmat että lapsuuden ryöstäneen pahuuden kanssa. 

Saksalaisia toimittajia oikeudenkäynnissä oli vain muutama ja heidätkin oli tarkkaan valittu, taustat tutkien natsikytkökset pois sulkien. Tunnettu sotatoimittaja Martha Gellhorn oli toki joukoissa (hän oli paitsi toimittaja myös Ernst Hemingwayn tyttöystävä, mikä tuskin liittyi valintaan kuitenkaan).

Romansseiltakaan ei suljetussa piirissä voinut välttyä (mutta ei sentään natsien kanssa). Yksi avioliitto syntyi olosuhteissa. 

Kuva dokumentista

Oikeudenkäyntisaliin tuotiin keskitysleirien vapauttajien filmejä, ja ne katsottiin pimennetyssä salissa siten, että ainoa valo osui syytettyihin. Yksi natsi purskahti itkuun, yksi pyyhki otsaa hiestä. Syytetyille annettiin aurinkolasit, sillä valokuvaajien ansiosta valot salissa välkkyivät armottomasti. 

Vangit löysivät selleissään lukuharrastuksen, Jules Vernea ja Goethea, yksi luki jopa enemmän kuin kirjan päivässä, mutta Göringillä oli paha tapa jättää lainaamansa kirjat palauttamatta (mistä tulee mieleen Espanjan diktaattori Franco, joka jätti Las Palmasissa hotellihuoneensa maksamatta). 

Argentiinalainen Victoria Ocampo oli yksi kirjoittajista, joka varsinaisesti kutsuttiin Nürnbergiin. Kutsutuilta odotettiin tuoretta näkökulmaa ja suotuisaa julkikuvaa oikeudenkäynnille, mutta toisin kävi, sillä toimittajahan ei ole markkinoija. Ocampo kirjoitti:

"Oikeudenkäynnistä huomataan, että tämä on miesten maailma, miesten hallitsema peli, jossa naisilla ei katsota olevan sijaa, vaikka juuri he joutuvat maksamaan siitä hinnan. Jos Nürnbergin oikeudenkäynti määrittää Euroopan tulevaisuutta, eikö naisten pitäisi saada siihen mukaan oma äänensä? Olisiko sodalta voitu välttyä, jos naiset olisivat olleet mukana päätöksenteossa? Miehet ovat epäonnistuneet raskaasti niin sotarikosten ehkäisemisessä ja niistä rankaisemisessa kuin erityisesti sodan estämisessä, ja sota on aina jo itsessään rikos."

Taidatko sen osuvammin nykyaikanakaan sanoa. 

Dokumentti on tekstitetty englanniksi. 

Kirjavuosi 2025/30: Tunnettu, tuntematon pakolainen ja maailmankansalainen kärsi ja kirjoitti

Kulunut fraasi, mutta: jos on tänä vuonna "aikaa vain yhteen kirjaan", se voisi olla tämä. 

Yhtymäkohdat  toisen maailmansodan vuosista nykypäivään ovat selkeät: venepakolaisuus - vaikka kyse on tanakasta laivasta - ja pakolaisen - vaikka suhteellisen hyväosaisen - asemasta niin sanotussa suvaitsevaisessa Ruotsissa. Tuhon kuvailu, sodan kommentointi on kuin Ukrainaan kohdistuvasta hyökkäyssodasta. 

Sota on aina elämän menetys, mutta kuvitelkaapa, millainen se on ihmiselle, joka on viettänyt aidosti kosmopoliittia kaupunkielämää, tottunut rajattomaan vapauteen monessa mielessä. Tartto, Lontoo ja Helsinki olivat hänelle luontevia kotikaupunkeja ja sitten tosiaan Tukholma, josta ei kotia koskaan tullutkaan, vaan henkisestikin kylmä ja etäinen piilottelupaikka. 

Sota kuitenkin koskee kaikkia, ja näin kirjailija-runoilija Aino Kallaksestakin tuli varaton pakolainen Ruotsiin missä eli muitakin kymmeniätuhansia, karkotusta pelkääviä virolaispakolaisia. 

Kallaksen elämä oli hyvin dramaattinen ja onnettoman oloinen. Siihen kuului paitsi pakolaisuus ja vieraus Ruotsissa, suunnaton kaipuu kotimaahan Suomeen, köyhyys, onneton rakkaus, Ruotsista karkotuksen pelko, kirjailijapiirien ylenkatse sekä lastensa kuolemia. 

Paluu kotimaahan Suomeen ei ollut mahdollinen edes heti sodan päättymisen jälkeen. Stalinin seuraajaksi arveltu Andrei Ždanov oli asetettu liittoutuneiden valvontakomission johtoon Helsingissä ja Suomella oli palautussopimus Neuvostoliiton kanssa ainakin inkeriläisistä. Paradoksaalisen ironisesti Kallas myöhemmin osallistui kunniapaikalla kirjailijajuhliin juuri hotelli Tornissa. 

Venäläisten vahtivuoro Suomessa vaikutti myös kustantaja Otavaan. Kallaksen kirjoja ei oikein uskallettu tai haluttu julkaista tai hänen piti niitä kovin editoida. Kuitenkin oopperatekstistä tuli kiitosta Italiaa ja Britanniaa myöten ja lopulta ruhtinaallisesti apurahaakin. 

Kallaksen näytelmä Mare ja hänen poikansa oli joka tapauksessa ensimmäinen suomenkielinen ooppera Suomessa sotavuosien jälkeen. Tästä Kallas sai tiedon Tukholmaan. Isänsä olikin innokas fennomaani Julius Krohn ja Kallaksenkin suomenmielisyys pulpahtaa voimakkaasti pintaan läpi teoksen. Helsingin olympialaisia hän katseli suurta ylpeyttä tuntien.

Kallaksen ansioksi on mainittava sekin, että hän perusti Suomeen kirjailijoiden sananvapausjärjestö PENin vuonna -28. 

Stalinin kuolema vapautti henkistä- ja sisäpoliittista turvallisuusilmapiiriä. Vaikka Kallas sai hyvityksen, palkintoja ja huomiointeja kuten ihastelevan kritiikin kolmannelle Päiväkirjalleen nuorelta Jörn Donnerilta, hänen elämänsä oli loppuun asti tuskaisaa, etsivää ja hamuavaa.  

Suvi Ratinen on koonnut kirjan Kallaksen kirjeistä ja muista dokumenteista, myös ennen julkaisemattomista arkistoasiakirjoista. Lopputulos on monipuolinen ja kohdetta kunnioittava sekä rehellinen, oletan. Toimittaja onkin saanut kuulla ihmettelyä oliko Kallaskin pakolainen, mutta kuten alussa todettu, sota koskee kaikkia sen julman rattaan alle jääviä. 

Ratiselle soisi tästä avauksesta vähintään jonkun kirjallisuuspalkintoehdokkuuden, niin vahvasti hän saa Kallaksen elämään. Tekstissä kuuluvat dramaattinen ja tunteellinen äänensävy sekä ajoittainen tajunnanvirta. Ihastustani vain hieman hälventävät muutamat kirjoitusvirheet. 

 

Kirjavuosi 2025/29: Baijerilainen erakko kohtaa ikäviä ihmisiä ja sodan raa'an uhan

Tili- ja lainaustoimiston arvostettu asiantuntija Izak Fasch on kolmikymppinen, 1900-luvun alun baijerilainen erakko, joka ei välitä mistään, jota ei kiinnosta mikään ja joka suorastaan karttelee ja halveksii ihmisiä. 

Häntä eivät hetkauta sen enempää Balkanin pahaenteiset tapahtumat kuin asumansa sedän perintötalokaan. Ainoa mikä saa Izakin vähän suunniltaan on hoitamattoman takapihan outo kuoppa.

Henkisen kylmyyden syyt paljastuvat traumaattiseksi perhetarinaksi. 

Vaikka kuinka yrittäisi, elävältä elämältä ei voi kieltäytyä sen sinnikkäinkään vihaaja. Työmatkalla Berliiniin Izak kokee kuolemaa, syntiä, valheita ja pettymyksiä sekä tuhoisan rakastumisen eli kaikkea ja enemmän kuin koko siihenastisen elämänsä aikana.   

Izakin tielle ilmestyy myös usein huutamaan viiksekäs ja erittäin epämiellyttävä taidemaalari. Myöhemmin tyyppi asettaa itsensä maailman pimeän historian keskeiseksi tekijäksi.

Joel Elstelä tuo aikakauden yhteiskunnan kovan ilmapiirin tähän hetkeen. Izakin tapaamat ihmiset ovat lähes kaikki häikäilemättömiä, jopa vaarallisia.

Tunnelmassa on Saksan keisari Vilhelm II:n aikaan sopivaa mahtipontisuutta ja yhteiskunnan hierarkkisuutta: lapsi, johon kenraalin auto törmää, kumartelee saamaansa hyvitysseteliä. Jutut Saksan siirtomaaherruudesta Afrikassa ovat hyytävää tarinointia. 

Antisemitismin nousu näkyy myös keisarin kiihkeissä puheissa. Sikojen teurastus ilmalaivasta Tempelhofin kentän yllä ennakoi tulevia tapahtumia Euroopassa.

Aika onkin ilahduttavan ihanteellinen sadistiselle kenraalimajurille, joka yllättäen hallitsee myös Izakin traagista perhetaustaa.

Henkilö- ja tilannekuvaukset ovat hyvinkin lihallisia ja iholle tunkevia jopa niin, ettei kaikkea jaksa sulattaa. Mieletön sanavarasto. Pieninkin yksityiskohta valaistaan pikkutarkasti keisarin viiksikarvojen teennäisyyttä myöten. Izakin jatkuvan sisäisen puheen ansiosta lukijaa pidetään hänen voimakkaissa tunteissaan mukana. 

Izakia voi lukea dekkarinakin, sen verran jännitystä ja uhkaa tilanteissa on. Izakia myös ehdoteltiin tämän vuoden Runeberg-palkinnon saajaksi (voittaja oli Pirkko Saision Suliko). 

Teatteritaustainen Elstelä laittaa kuuman syksyn 1913 eloon sekä kuvailevan että konkreettisen verevästi. Mika Waltarin lapsenlapselle tällainen kyky lie luontevaa verenperintöä. Ihmiskuva on pääosin raaka ja lohduton. 

Suosittelen tätä, muuten, myös mäyräkoirien ystäville, mutta tietyin varauksin.

Kirjavuosi 2025/28: Italialainen suku murjastelee fasismin varjoissa

Jos joku on joskus luullut romanttisia italialaisesta sosiaalisuudesta, sukujen erityisestä lämminsydämisyydestä tai ihaillut yhteisöllistä la famiglia italianaa, Natalia Ginzburg poistaa haavekuvat tehokkaasti omaelämäkerrallisessa teoksessaan.

Jos joku on ajatellut sikäläistä perhe-elämää äänekkääksi, on tyystin oikeassa. 

Kirja ilmestyi 1963 ja palkittiin Italian mainittavimmalla kirjallisuuspalkinto Premio Stregalla. Teoksen alkuperäinen nimi Lessico famigliare (Perhesanasto) ilmentää miten tarinat ja kieli pitävät Palermosta Torinoon päätyneen perheen yhtenäisenä, kun eletään fasismin vuosia.

Ginzburg kirjoittaa omasta elämästään raporttimaisesti. Dramaattisetkin tapahtumat näyttäytyvät samantasoisina kuin arkinen kohtaaminen rappukäytävässä. Sotavuodet käsitellään voihkimatta ilmeisiä menetyksiä. Paino on persoonissa. 

Beppino-isänsä on ihmisanatomian professori sekä sytologian ja histologian tutkija. Hän edustaa fyysistä spartalaisuutta, hakkaa ruokailussa pöytää ja harrastaa ennen kaikkea ankaran alkeellisia vuoristokiipeilyreissuja. Tämä tiedemies myös siekailematta nimittelee muita ihmisiä pöljiksi ja typeryksiksi ja syyttää herkästi perheenjäseniä murjastelusta. Se voi tarkoittaa mitä tahansa hänen näkökulmastaan turhaa tekemistä. Käännös, mikä lie murjastelu alkukielellä, osoittaa Elina Melanderin taitavuuden. 

Kaikesta raivokkuudestaan huolimatta Beppino on antifasisti, joita tuon ajan Italiassa alkaa olla aika vähän. 

Tunnelmaa nostavat humoristisuus ja sutkauttelut. Lapset kirjoittavat hauskoja runoja ja äiti hoilottaa omia säkeitään, myös oopperaa kuten Lohengrinia. 

Suku on keskeinen ja heidän kuvailujaan suihkii tarinassa taajaan. Kulttuurinen risteys on erityinen: isä oli aškenasijuutalainen ja äiti katolilainen. Ihan kiinnostava lähtökohta Mussolinin maassa... Beppino-isän serkku oli Mussolinin elämäkertakirjuri, mutta se ei pelastanut perheen miehiä vankilareissuilta.

Perhepiiriin liittyy avioliiton kautta myös erään kuuluisan kirjoituskonetehtailijan poika.

Huomionarvoista kuitenkin on, minkä ymmärsin vasta loppupuolella, miten vähän Ginzburg kirjoittaa itsestään. Oman elämän tapahtumat, isotkin, ohitetaan maininnalla, ja katse on koko ajan muissa. 

Ginzburg kuitenkin hienovaraisesti viittaa kirjailijan uransa alkuun ja hänelle läheiseen kustantamo Giulio Einaudi editoreen, joka edelleen toimii Italian yhtenä suurimmista kustantamoista.

Ginzburg oli Italian parlamentin jäsen kommunistisen puolueen edustajana vuosina 1983–1987. Arvelen, että Premio Strega -palkitulla teoksella oli italialaisille erityinen ajankuvan merkitys. Se ei ole poliittinen julistus, vaan fasismi näkyy eleettömänä, yksittäisten ihmisten ja yhden perheen arkisena todellisuuden kudelmana.