Kirjavuosi 2025/30: Tunnettu, tuntematon pakolainen ja maailmankansalainen kärsi ja kirjoitti

Kulunut fraasi, mutta: jos on tänä vuonna "aikaa vain yhteen kirjaan", se voisi olla tämä. 

Yhtymäkohdat  toisen maailmansodan vuosista nykypäivään ovat selkeät: venepakolaisuus - vaikka kyse on tanakasta laivasta - ja pakolaisen - vaikka suhteellisen hyväosaisen - asemasta niin sanotussa suvaitsevaisessa Ruotsissa. Tuhon kuvailu, sodan kommentointi on kuin Ukrainaan kohdistuvasta hyökkäyssodasta. 

Sota on aina elämän menetys, mutta kuvitelkaapa, millainen se on ihmiselle, joka on viettänyt aidosti kosmopoliittia kaupunkielämää, tottunut rajattomaan vapauteen monessa mielessä. Tartto, Lontoo ja Helsinki olivat hänelle luontevia kotikaupunkeja ja sitten tosiaan Tukholma, josta ei kotia koskaan tullutkaan, vaan henkisestikin kylmä ja etäinen piilottelupaikka. 

Sota kuitenkin koskee kaikkia, ja näin kirjailija-runoilija Aino Kallaksestakin tuli varaton pakolainen Ruotsiin missä eli muitakin kymmeniätuhansia, karkotusta pelkääviä virolaispakolaisia. 

Kallaksen elämä oli hyvin dramaattinen ja onnettoman oloinen. Siihen kuului paitsi pakolaisuus ja vieraus Ruotsissa, suunnaton kaipuu kotimaahan Suomeen, köyhyys, onneton rakkaus, Ruotsista karkotuksen pelko, kirjailijapiirien ylenkatse sekä lastensa kuolemia. 

Paluu kotimaahan Suomeen ei ollut mahdollinen edes heti sodan päättymisen jälkeen. Stalinin seuraajaksi arveltu Andrei Ždanov oli asetettu liittoutuneiden valvontakomission johtoon Helsingissä ja Suomella oli palautussopimus Neuvostoliiton kanssa ainakin inkeriläisistä. Paradoksaalisen ironisesti Kallas myöhemmin osallistui kunniapaikalla kirjailijajuhliin juuri hotelli Tornissa. 

Venäläisten vahtivuoro Suomessa vaikutti myös kustantaja Otavaan. Kallaksen kirjoja ei oikein uskallettu tai haluttu julkaista tai hänen piti niitä kovin editoida. Kuitenkin oopperatekstistä tuli kiitosta Italiaa ja Britanniaa myöten ja lopulta ruhtinaallisesti apurahaakin. 

Kallaksen näytelmä Mare ja hänen poikansa oli joka tapauksessa ensimmäinen suomenkielinen ooppera Suomessa sotavuosien jälkeen. Tästä Kallas sai tiedon Tukholmaan. Isänsä olikin innokas fennomaani Julius Krohn ja Kallaksenkin suomenmielisyys pulpahtaa voimakkaasti pintaan läpi teoksen. Helsingin olympialaisia hän katseli suurta ylpeyttä tuntien.

Kallaksen ansioksi on mainittava sekin, että hän perusti Suomeen kirjailijoiden sananvapausjärjestö PENin vuonna -28. 

Stalinin kuolema vapautti henkistä- ja sisäpoliittista turvallisuusilmapiiriä. Vaikka Kallas sai hyvityksen, palkintoja ja huomiointeja kuten ihastelevan kritiikin kolmannelle Päiväkirjalleen nuorelta Jörn Donnerilta, hänen elämänsä oli loppuun asti tuskaisaa, etsivää ja hamuavaa.  

Suvi Ratinen on koonnut kirjan Kallaksen kirjeistä ja muista dokumenteista, myös ennen julkaisemattomista arkistoasiakirjoista. Lopputulos on monipuolinen ja kohdetta kunnioittava sekä rehellinen, oletan. Toimittaja onkin saanut kuulla ihmettelyä oliko Kallaskin pakolainen, mutta kuten alussa todettu, sota koskee kaikkia sen julman rattaan alle jääviä. 

Ratiselle soisi tästä avauksesta vähintään jonkun kirjallisuuspalkintoehdokkuuden, niin vahvasti hän saa Kallaksen elämään. Tekstissä kuuluvat dramaattinen ja tunteellinen äänensävy sekä ajoittainen tajunnanvirta. Ihastustani vain hieman hälventävät muutamat kirjoitusvirheet.