Jos joku on joskus luullut romanttisia italialaisesta sosiaalisuudesta, sukujen erityisestä lämminsydämisyydestä tai ihaillut yhteisöllistä la famiglia italianaa, Natalia Ginzburg poistaa haavekuvat tehokkaasti omaelämäkerrallisessa teoksessaan.
Jos joku on ajatellut sikäläistä perhe-elämää äänekkääksi, on tyystin oikeassa.
Kirja ilmestyi 1963 ja palkittiin Italian mainittavimmalla kirjallisuuspalkinto Premio Stregalla. Teoksen alkuperäinen nimi Lessico famigliare (Perhesanasto) ilmentää miten tarinat ja kieli pitävät Palermosta Torinoon päätyneen perheen yhtenäisenä, kun eletään fasismin vuosia.
Ginzburg kirjoittaa omasta elämästään raporttimaisesti. Dramaattisetkin tapahtumat näyttäytyvät samantasoisina kuin arkinen kohtaaminen rappukäytävässä. Sotavuodet käsitellään voihkimatta ilmeisiä menetyksiä. Paino on persoonissa.
Beppino-isänsä on ihmisanatomian professori sekä sytologian ja histologian tutkija. Hän edustaa fyysistä spartalaisuutta, hakkaa ruokailussa pöytää ja harrastaa ennen kaikkea ankaran alkeellisia vuoristokiipeilyreissuja. Tämä tiedemies myös siekailematta nimittelee muita ihmisiä pöljiksi ja typeryksiksi ja syyttää herkästi perheenjäseniä murjastelusta. Se voi tarkoittaa mitä tahansa hänen näkökulmastaan turhaa tekemistä. Käännös, mikä lie murjastelu alkukielellä, osoittaa Elina Melanderin taitavuuden.
Kaikesta raivokkuudestaan huolimatta Beppino on antifasisti, joita tuon ajan Italiassa alkaa olla aika vähän.
Tunnelmaa nostavat humoristisuus ja sutkauttelut. Lapset kirjoittavat hauskoja runoja ja äiti hoilottaa omia säkeitään, myös oopperaa kuten Lohengrinia.
Suku on keskeinen ja heidän kuvailujaan suihkii tarinassa taajaan. Kulttuurinen risteys on erityinen: isä oli aškenasijuutalainen ja äiti katolilainen. Ihan kiinnostava lähtökohta Mussolinin maassa... Beppino-isän serkku oli Mussolinin elämäkertakirjuri, mutta se ei pelastanut perheen miehiä vankilareissuilta.
Perhepiiriin liittyy avioliiton kautta myös erään kuuluisan kirjoituskonetehtailijan poika.
Huomionarvoista kuitenkin on, minkä ymmärsin vasta loppupuolella, miten vähän Ginzburg kirjoittaa itsestään. Oman elämän tapahtumat, isotkin, ohitetaan maininnalla, ja katse on koko ajan muissa.
Ginzburg kuitenkin hienovaraisesti viittaa kirjailijan uransa alkuun ja hänelle läheiseen kustantamo Giulio Einaudi editoreen, joka edelleen toimii Italian yhtenä suurimmista kustantamoista.
Ginzburg oli Italian parlamentin jäsen kommunistisen puolueen edustajana vuosina 1983–1987. Arvelen, että Premio Strega -palkitulla teoksella oli italialaisille erityinen ajankuvan merkitys. Se ei ole poliittinen julistus, vaan fasismi näkyy eleettömänä, yksittäisten ihmisten ja yhden perheen arkisena todellisuuden kudelmana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti