Näillä vaaroilla ei tunneta käsitteitä latte, aika pahaahan tuo kahvi vaikutti olevan, tai sushi, vaikka en yhtään epäile, etteikö järvikala eri muodoissaan olisi menekkituote Läätteen rajaseudulla Kainuussa asuville muutamille.
Juurevaa arkipäivää, ja hyvin tunnistan heimon, asennoitumisen ja puhetavan. Ei ollut yllätys mikään, että ei entinen rajavartioasema mikään Katinkullan kylpyläkohde ole vaan vaatimaton kuvitteellinen leirintäalue Lääte Camping. Samalla se on sekä petokuvaaja Anin ja entisen kirjastonhoitaja Ljudmilan koti minkä reunamille arkeologi Heini tulee etsimään sotahautoja. Koira on olennainen osa jengiä tietysti.
Ani on ottanut kiinni turismista ja perustanut karhujen kuvauskopin, jonne ajellessaan hän ottaa lujasti kantaa Mersuilla ajeleviin tekoluonnonystäviin, jotka matkustelevat ympäri maailmaa kuvaamassa ja tarkkailemassa milloin mitäkin villieläintä. Nämä samat luonnosta vieraantuneet ovat nyt keksineet kainuulaiset karhut. Se ei ole Anille mikään juttu, että karhu halutessaan voisi tunkeutua tarkkailukoppiin. Sellaista se on hermoston kanssa oikeilla luonnonkansoilla.
Ani ei paljoa juttele paitsi päissään.
Kemppaiskaisan kohtaaminen hoitokodissa on hauska, sillä hän osaa suhtautua sopivan mutkattomasti vallitseviin olosuhteisiin: akkunan kautta tuijotellaan parkkipaikalle ja ootellaan, että hulluksi tullaan.
Kun purtuja kynsiä Ljudmila yrittää asuntovaunussa niin sanottujen saunaoluiden jälkeen lakata, leviää homma ylt ympäriinsä.
Muuten tässä ei hekumoida tapahtumilla ja ehkä arkeologian ystävät saavat tästä enemmän irti kuin minä. Veljen kuoleman käsittely jäi irralliseksi. Keräilijöistä on tehty näytelmäsovitus Kajaanin kaupunginteatteriin Anni Mikkelssonin ohjauksessa ja se myös oli tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokas.
Kirja päättyy jälkisanoihin ja kiitoksiin Paljakanvaaralla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti