Ich bin ein Germanist/2: Yksi kuukausi germanistina - näennäisen hyödyttömiä valintoja

 Oulussa on Suojuoksunpolku Kemintien varrella, eikö ole suloinen nimi kerrassaan. Käänsin onnikassa rallisaksaksi: Sumpflaufweg. 

 Saksassa on maailman pienin hotelli, Eh'häusl Hotel Ambergissa, joka majoittaa kaksi asukasta kerrallaan. 

 Saksassa on kolme r-kirjainta, vähemmän kuin venäjässä ässiä. Yksi r on niin hankala, ettei edes itävaltalainen osaa sitä ääntää, sillä Itävallassa r äännetään kuten suomessa. Alueellisia vaihteluja siis on; Pohjois-Saksa on kuulemma ärrissään mahdottomin. Saksan r-vaihtelu ja sorahtelu tuli minulle aivan berliiniläislehmuksen takaa.

 Muistelen myös, että tästä ärrästä on tehty kummallisiakin johtopäätöksiä: Rammsteinia on syytetty äärioikeistolaisuudesta, koska Till Lindemann kuulemma ääntää ärrän kuin eräs itävaltalaislähtöinen valtakunnankansleri äänsi. (Vastineeksi bändi sitten teki yhden parhaimmistaan, Links 2 3 4.)

 Se miten hyvin oppii ääntelemään vierasta kieltä riippuukin sitten musikaalisuudesta. 

 Suusta puheenollen: ensimmäinen nykymuotoinen hammastahna kehitettiin Saksan Dresdenissä. Muita kuuluisia dresdeniläisiä ovat suodatinkahvin kehittäjä Melitta Benz sekä Rammsteinin kitaristi Richard Z. Kruspe ja rumpali Christopher Schneider.

 Unohdan sen liikealan kansainvälisen viestinnän ja vaihdan ns. yleislinjaan. Eihän minun tarvitse enää ajatella järkeviä urasuunnitelmia vaan voin alkaa vaikka aivan höpötätiksi, kunnon humanistiksi mitä eittämättä kahdella humanistitutkinnolla sitten joskus olenkin jo lähtökohtaisesti. Sivuaineeksi aate- ja oppihistoriaa á la Matti-Johannes Koivu sekä mahdollisesti kulttuurientutkimusta. Aijai. Firmat eivät varsinaisesti jonota ovellani, tai Linkkarissani, rekrytoimaan, mutta fokukseni onkin muualla kuten työelämänjälkeisessä työelämälähtöisyydessä ja toki mielihyvässä. 

 Sitä paitsi näennäisessä hyödyttömyydessä saattaa piillä suuren uuden alku ja aito hyödyllisyys. Toki voi olla piilemättäkin, da liegt es, siinähän se on vallassaan. 

 Ja mielen vaihtohan taas tarkoittaa gradun aiheen vaihtoa, joka tällä kertaa liittyy lähtökohdiltaan Hessenin Hanauhun. Tietty logiikkakin, tai pieni sattumus, aiheessa on elämänvirrassani, mutta siitä hyvin paljon myöhemmin. 

Ich bin ein Germanist/1: Ottaa kunnon päälle

 

Yliopistolla on paitsi paljon ruokaloita (joista yhdessäkään en ole syönyt tällä viikolla) myös päiväkoti, kampaamo ja lukio. Tämän havaitsin virheen kautta, kun poistuin pihalle väärästä ulko-ovesta, joka oli toisella puolella rakennusta suhteessa onnikkapysäkkiin.

Saksassa on 50 eri leipälajia (siis Brot, ei ammattia) ja slaavilainen sorbiksi (sorbisch) on yksi Saksan virallisista kielistä. Sorbiksista tulee vähän pihlajanmarjat mieleen.

Kannattaa miettiä tarkasti mihin lähtee Praktikumiin, sillä kurssin Deutschsprachige Länder opettaja oli tullut Ouluun harjoittelijaksi ja jäi. Liechtensteinin tilalle taidan miettiä jotain muuta.

Berliinin teknokulttuuri on Unescon maailmanperintölistalla. Onnikassa päätin, että Tuira on Pohjois-Suomen Kreuzberg.

Itävallan Kaprun kuulostaa Intialta ja on sairaan kaunis paikka, myös kesäisin (tunnetaan lasketteluaktiviteeteistaan).

Viikon hämmästyttävin kysymys oli "kuka on Nina Hagen?". Tehtiin siinä ryhmätyönä listaa viidestä kuuluisimmasta saksalaisesta subjektiivisesta näkökulmasta, sain ujutettua mukaan Till Lindemannin. Suoritin kotitehtävän - ensimmäiseni - Sveitsistä enkä kysyttäessä muistanut ensimmäistäkään sveitsiläistä julkkista (Googlen käyttö kielletty tietovisatehtävässä). 

Puhuttua saksaa olen ymmärtänyt kohtuullisesti, puhunutkin vähän. Suorituksia on ilmestynyt rekisteriin (italia, 15 op) ja työelämätaidot hyväksytään kokonaisuudessaan tehdyiksi. Kaksi osaamisen tunnustamista on hylätty. 

Ainoa mikä saa harkitsemaan luovuttamista (ei oikeasti) on luokkahuoneisiin löytäminen. Käy todella kunnon päälle, 4 000 askelta muodostuu joka kerta, ja hermojen päälle käy myös. ”Se on ihan tuossa nurkan takana oikealla” on yhtä todellisuudesta vieraantunut väite kuin jumppavetäjien minuutti vatsalihasliikkeissä. Parhaita perille viejiä ovat olleet vanhat miehet. 

Luokassa nuoriso jo istuu paikoillaan kuivina ja rauhallisina, minä pyyhin hikeä käsipyyhkeeseen ja juon vettä.

Valitsin suuntautumisvaihtoehtoni, joka on kansainvälinen yritysviestintä. Kandiaihe tähänkin on olemassa, DDR jäänee pois, sillä yritystoimintahan sieltä on loppunut. Toista vaihtoehtoa eli opettajalinjaa ei vissiin valinnut kukaan, syytä en tiedä, mutta yritysviestinnän opettaja loihe ilmeisen tehokkaasti: kurssi on suomeksi ja sen voi suorittaa verkossa. 

 

Sunnuntain rönttönen ja mahdoton suoritus Madison Square Gardenilla

 Taneli Mäkelää muuntaen: tämä ei ole kuhmolainen leivos nimeltään rönttönen, tämä on eväs lähitulevaisuuteen. 

 Ostin eilen Tervatöpinöiltä ja nautin tänään viimeisenä kesäsunnuntaina samalla, kun katsoin dokumentin Rammstein In Amerika. Tunnustan, että espanjankielisin tekstein, en ota (itä)saksasta (vielä) selvää. Puheensa poikkeaa erittäin paljon bändin muuten todella selkeästä artikulaatiosta. 

 Häkellyttävämpi kuin osasin odottaa. Pidätys Salt Lake Cityssa siveellisyyssäännöksiin vedoten mikä amerikkalainen moralismi eurooppalaisia kovasti taas hämmästytti (ja tämä siis Obaman aikana, miten kävisikään nyt). 9/11 vaikutti orkesteriin dramaattisesti, yksi lähti kiertueelta kotiin. Meksikossa meni täydeksi kaaokseksi yleisöhysterian takia. Mobyn kommentti kuinka eurooppalaiset pitävät 10 esiintymisen keikkaa "kiertueena", kun maassa amerikkalaiset bändit tekevät yleensä 400 keikkaa per kiertue. 

 Paluu Amerikkaan: Richard Z. Kruspe (kitaristi, joka myös jonkin aikaa asui New Yorkissa, nykyisin perhesyistä Berliinissä kahden studion lokaatiossaan) tilitti kuinka saksalainen aina tuntee syyllisyyttä alkuperästään, mutta Amerikassa hän pystyi tuntemaan siitä ylpeyttä: "luotettavuutta ja täsmällisyyttä arvostettiin". 

 Samasta haastattelupätkästä tajusin osasyyn sille miksi Rammstein vetoaa tällaiseen erittäin aikuiseen naiseen, joka ei ole vuosikymmeniin jaksanut innostua tosissaan mistään orkesterista: Kruspe sovitti teknisesti tietynlaisella vyöllä soittamisensa sydämenlyöntiinsä. 

 Lopulta Rammstein on ainoa saksalainen bändi, joka on esiintynyt Madison Square Gardenilla loppuunmyytynä. Iggy Popp oli vaikuttunut. Ei isoa skriiniä, ei englantia vaan saksaksi. Kiefer Sutherlandin sanoin: se on periaatteessa mahdoton suoritus. Onko siis niin, että sukses on sukses vasta Amerikan-suksesin jälkeen. Saksassahan asenne Rammsteinia kohtaan muuttui myönteisemmäksi ellei jopa kunnioittavammaksi vasta tämän jälkeen.

 Und dann, zur Sache. Mistä päästäänkin asiaan. Huomenna se alkaa, viiden vuoden rutistus, tai ainakin kolmen. Tositöpinät saksan käytännön kieliharjoituksilla. Dokumentti vahvisti ja heikensi kandi- ja tai gradutyön ajatustani, joita minulla on paljon, zu viel. Kaikkea en kyllä Rammsteinin materiaalista kertakaikkiaan ilkiä akateemiseen lopputyöhön ylöskirjoittaa tai analysoida, mutta toisaalta yhteiskunnallistakin ajatusta siitä riittäisi paljon ellei jopa riittävästi.

 Ja tässä se ehdoton lempivetoni, jonka kuuntelen useita kertoja päivässä, etenkin huonoina hetkinäni. Etenkin näin Pariisin-live-esityksenä. 

Kirjavuosi 2025/26: Mitä nuorelle miehelle Prahassa tapahtui todella?

 "Typeriä ajatuksia on yllättävän helppo ajatella. Se onnistuu aivan kuin itsestään."

 Petri Tamminen on ollut luottokirjailijoitani vähäeleisyydessään, tarkkuudessaan ja hiljaisessa yllättävyydessään.  

 Pinnan alla tapahtuu kuten Tammisen asiaan yleensä kuuluu. Viisaus tipahtaa silmien eteen äkillisesti ja todellisuutta jäljitellen kuten sitaatissa yllä. 

 Nuori Petri-niminen henkilö kulkee Prahassa H:n luona, pääsee jopa tämän perheeseen, mutta ei siitä onnea synny. 

 Kuvitelkaa miten rakastunut hän on: lähtee elokuvistakin pois, jotta voi ajatella H:ta.

 

 Eletään esimerkiksi niissä Euroopan historian kohdissa, joissa Tšekkoslovakian ja DDR:n rajalla suoritetaan tylyhköt tarkastukset, jopa pelottavat sille, joka salakuljettaa antiikkiviulua Turkuun. Sitten luetaan Pispalassa lehdestä, miten Saksojen rajalla odotetaan sen avautumista. 

 Haikeus, suru, nuoruus ja naiset. Kuljetaan ristiin rastiin halki elämässä, viedään kuolleen äidin jäämistöä kirpputorille.  

 Oli kyllä harvinainen ratkaisu ja hieno oivallus liittää perinteiseen romaaniin mustavalkoiset valokuvat Prahasta ja hetken tilanteista siellä. Saarikosken asuinhuoneistossakin vieraillaan ja Kampan puiston laidalla asustellaan. 

 Vaikka niinhän se on, ettei sitten aikuisena se Prahakaan enää näytä samalta, kun sinne palaa pakottamaan vielä kerran nuoruuttaan. 

 Hetken muistot ovat ihmisen elämässä yksi väläys vain. 

 

Kirjavuosi 2025/25: Omaperäinen tulkinta syyttömän kansalaisen menneisyydenhallinnasta

 Birkenau tarkoittaa koivikkoa.

 Voiko elämää hallita, entä julkisuuskuvaa, jäniskoiraa, elämää, muita ihmisiä, tulevaisuutta tai vähemmän mairittelevaa menneisyyttä? Ihmisellä joka tapauksessa yritys on kova näihin kaikkiin, menestys vain tuppaa yleensä olemaan vähän huono. 

 Hans Frambach on onneton rivivirkahenkilö Menneisyydenhallintalaitoksen arkistossa, joka kuvailun perusteella voisi sijoittua Stasin entisiin hallintotiloihin Berliinissä. 

 Frambach kirjaa töikseen keskitysleireille joutuneiden kohtaloita: "Selvitys oleskelustani eri keskitysleireillä". Toistuvat rivit yksilöllisesti buustavat kollektiivisen syyllisyyden taakkaa.

 Teema on Saksalle tyypillinen eli holokaustin trauman käsittely, tässä lievästi sarkastisen taideromaanin keinoilla. Esineitä elollistetaan kuten puhelin laitetaan marmattamaan, ihmisvartaloa ja valtiota samaistetaan (läski ihminen on kuin Länsi-Saksa), tyylillisiä vaihteluja viljellään sekä kokeilevaa dialogia. 

 Koska arkistossa ollaan, viitteet on kirjattu asianmukaisen tarkasti eri teoksiin kuten musiikkikappaleisiin. Lukijalle, joka on orientoitunut ns. normaaliin kaunokirjallisuuteen, pitkät luettelot ovat raskaat. En ajattelijoiden viitteistä ja ajatuksista tämän kirjan olemukseen saanut kiinni, mutta iloisesti löysin uudelleen DAF-bändin hitin Der Mussolini.

 

 Päähenkilö Frambachilla on tarkka silmä, joka tarkkailee niin ihmisten ulkonäöt kuin kirkkomaalauksetkin dramaattisin, liioitelluin johtopäätöksin. Jos hän nimittääkin itseään harmaaksi hiireksi, on hän ajattelussaan värikäs. Suhde ympäristöön on neuroottinen.

 Potsdamer Platzin elokuvateattereilla hän tekee hienon havainnon hollywoodilaisuudesta: "meidän menneisyydestämme on tullut massayleisön makuun sopiva". Ja syyllisyydestä: kuten kukaan italialainen ei tunne syyllisyyttä antiikin Rooman aikaisista tapoista, ei kenenkään saksalaisen tarvitse kantaa vastuuta natsien teoista. 

"Se on ohi."

  Kaikesta ajoittaisesta dadasta ja tajunnanvirtaisesta tekstistä huolimatta kirja oli poikkeuksellinen lisä saksalaiseen menneisyyden käsittelyyn, jolle ei määrää ja loppua näy. 

 Yhdyn Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon tälle vuonna 2010 myöntäneen raadin päätökseen. Palkinto oli ansaittu omaperäisen historian käsittelyn ja sanataiteellisesti rikkaan ilmaisunsa vuoksi. 

 Kirjan on suomentanut Raija Nylander.

Kirjavuosi 2025/24: Tillilihan makuista poliisielämää

 Kokemukseni oli lopulta se, että olenko alkanut vieraantua dekkarityylistä, jossa ilmaisu on pelkistettyä ja henkilöhahmot hyvin selkeitä. 

 Näin mieleeni tanssahteli Dancing Queen, joka sijoittuu 70-luvulle ja jonka näkökulma on kahdessa tukholmalaispoliisissa. 

 Karin on Ruotsin ensimmäisiä naispoliiseja, Agneta on hyllytetty kenttätyöstä kuulon alenemisen takia Länsi-Saksan lähetystön kaappausdraaman räjähdyksessä. Hän saa siirron avustavaksi arkistonhoitajaksi Tukholman poliisin keskusarkistoon työhön mistä hänellä ei ole mitään kokemusta.

 Asunnon tarpeessaan Agneta myös valehtelee itsensä talonmieheksi Östermalmille, pois suojatusta maalaiskodista. Suojaiselle elämälle olisi totta tosiaan tarvetta. Tuskin unohdan häirikön ilmestymistä. Se oli hienovarainen ja kohtelias. 

 

 Tukholman poliisilaitoksella ja sen ulkopuolella viljellään karkeaa ja sovinistista kieltä, joka kalskahtaa nykylukijalle. Toisaalta kollegoilla on mutkattomat, syvällisetkin suhteet. Tuli vähän mieleen Ohuella langalla. 

 On kuitenkin heti selvää, että joku syö systeemiä sisältä päin. Aineksia tässä olisikin ollut vaikka millaiseen yhteiskunnalliseen syväluotaukseen, mutta lopputulos jää toivottoman pinnalliseksi. Yllätykset ja kertakaikkisen töksähtävä loppu nostavat tämän tavanomaisen joukosta, hyvässä ja pahassa.

 Ryyppäämiset, oksentamiset ja kuukautiset sekä vaihdevuodet esiintyvät sellaisinaan melkein inhorealistisessa raamissa. Epätoivoista nordic noiria tämä ei ole, oliko sitä keksittykään vielä 70-luvulla? Silti kyse on pienen lapsen äidin huonosta elämänhallinnasta ja näin dekkariin yrittää liittyä sosiaalipoliittinen ulottuvuus.

 Ajan hengestä kertovat kirjoituskoneen kilahdus ja öljyn kova hinta, toki myös musiikki. Kirjan alussa Ingmar Bergman on juuri jättänyt Ruotsin. Loppupuolella Carl-Gustav ja Silvia menevät naimisiin. 

 Ja ruoka - kuka enää laittaa juustokuorrutteista kassleria? Tai tillilihaa.  

 Agnetan pikkutyttö Ingrid on kuvattu ihanan elävästi. Hänen reaktioistaan käy parhaiten ilmi millaista on elämä pelon vallassa - ja päiväkodissa, jossa ei viihdy. Että osaakin olla epäpätevää henkilökuntaa.

 Käännös: Anu Koivunen, kuva kirjoittajan ja peräisin Tukholman Abba-museosta.

Kirjavuosi 2025/23: Lempi on julmaa, kun muuri murtuu

 "Vieras maaperä nostaa toisinaan esiin vieraita ihmisiä, sellaisia, jotka näyttävät ainoastaan ulkoisesti samoilta kuin ne, jotka on siihen asti tuntenut."

  

 Jenny Erpenbeckistä on povattu Nobel-voittajaa mikä voi enteillä, että näin ei käy: yleisen elämänkokemuksen mukaan valitsijat alalla kuin alalla haluavat tehdä omannäköisiä ja omaehtoisia valintoja. 

 Siitä ei synny kuitenkaan kahta puhetta etteikö paljon kehuttu Kairos olisi sanataiteellisesti virkistävän korkeatasoinen, vaikka oma totuuteni lukijana on, että välillä pyyhkäisi yli komeasti. 

 Erpenbeckin kanssa samanikäisinä jaamme kuitenkin saman Euroopan historian ja tällainenhan aina yhdistää. 

 Ja tietysti on niinkin, että tuoreena saksan kielen ja kulttuurin ylioppilaana tuntuu siltä, että omistan maasta ihan vähän, sellaiset 5 prosenttia vielä tässä vaiheessa. Ennen kaikkea kiinnostaa maan lähihistoria; olenhan viettänyt elämäni parhaimman vapun kirjan tematiikkaan läheisesti liittyvässä Stasi-museossa.

 

 Tarina avioliiton ulkopuolisesta suhteesta ja sen tuhovoimasta on ikiaikainen eli ei mitään varsinaisesti uutta siinä. Tässä ratkaiseekin siis muoto, klassisesta musiikista lainatut nostot ja laskut, kenties tyvenetkin. Myös toistoa käytetään tyylikeinona. 

 Toki seurasin mielelläni Katharinan ja Hansin mukana (Itä-)Berliinin kaduilla ja osoitteissa - kuinka he uskoivatkaan kohtaloon, kun Katharina asui Hansin lapsuuden kulmilla. 

 Kohtalon ja sattuman muka ikiaikaista Amorin leikkiä on myös tapaamisensa kesäkuun sateisena perjantaina. Pelkistetyn lauseen osin tajunnanvirtaisessa romaanissa se on romanttisinta mitä tarjotaan. 

 

 Parikymppinen Katharina valmistuu kirjapainon alalta graafikoksi, mutta muuttaa Frankfurt an der Oderiin aloittamaan uuden taiteellisemman alan. (Kirjallisuuden yleistietoa laajentava vaikutus: Saksassa on kaksi Frankfurtia ja tästä entisen Itä-Saksan Oderista voi kävellä siltaa pitkin Puolaan mitä ei siis kirjassa sinänsä tapahdu.) 

 Hans on Katharinaa 30 vuotta vanhempi kirjailija ja vapaa radiotoimittaja. Vaimonsa Ingrid jää hahmottomaksi, mutta hänen kanssaan Hans käy jatkuvasti allakoituja ja Katharinaa nöyryyttäviä "keskusteluja". 

Kokonaisuudessaan sisältö velloo enimmäkseen Katharinan ja Hansin samanmakuisessa suhteessa, vähän tylsästi sitä veivaten. Julma ja rivokin tarinahan tämä oli ja sitä kylmän toteavasti. Niin sanottuihin parisuhteiden intiimeihin tilanteisiin ei johdatella vaan ne tulevat silmille arkisina kuin kuivuvan seinämaalin katselu. 

 

 Kairos tarkoittaa otollista hetkeä, jolloin elämä tai olosuhde ottaa uuden suunnan. Kirjassa eletään DDR:n viimeisiä vuosia ja muurin murtamisen ja sen jälkeisiä hetkiä. Kun historiallinen käänne tapahtuu, siitä ei puhuta suoraan vaan se pitää havaita tekstistä ihmisten tunteina ja reaktioina. 

 Yhteiskunta esiintyy loppupuolella, kun orvokit alkavat Berliinissä näyttää Karl Marxilta, Gromyko on juuri kuollut ja Tiananmenin aukiolla on tapahtunut tunnettu asia. 

 Yksittäistä ihmistä, Katharinaa, mietityttää vuonna 1990 yhteiskunnan kaupallistuminen ja epämoraalinen hyväksikäyttö saa hänessä vallan. Kirjakaupat vievät tavaransa kaatopaikalle uusien tuotteiden tieltä ja lisäksi luetellaan muuta yksityiskohtaista muutoksesta, joka konkretisoituu tavaran vaihtumisena kaikkeen uuteen. 

 Hans kohtaa työntekijän markkina-arvon arvioinnin. Vallanpitäjien pitäisi rakentaa uusi yhteiskunta ja myös itse muuttua mukana ihmisinä. Itä-Saksan radio vaikenee uudenvuodenyönä 1991-1992. 

 Kun totuus valkenee, lukija häpeää itseään ja naiiviuttaan: olisihan tämä pitänyt arvata. 

   

Kerrostalo entisen Itä-Berliinin puolella Lichtenbergissä. Kuva: Sirpa Tarkkinen

  Yhteensä 406 sivua on suomentanut Jukka-Pekka Pajunen vuonna 2025, sitaateilla ja runoilla on eri suomentajia. Hieno oli tämä: päänsärky - säänparku. Nikolaiviertel Berliinissä pitäisi kirjoittaa 80-luvulle sijoittuvassa romaanissa ceen sijaan koolla. Ei liene suomentajan käsialaa kuitenkaan vaan itsensä kirjailijan tietoinen valinta?

 Asiavirhe vai mikä oli Stalinin kuolinpäivä, joka ei ollut helmikuussa -53 vaan helposti muistettavana päivänä 5.3.53. Pitääpä kysyä kustantajalta mikä juttu tämä on.