Voiko elämää hallita, entä julkisuuskuvaa, jäniskoiraa, elämää, muita ihmisiä, tulevaisuutta tai vähemmän mairittelevaa menneisyyttä? Ihmisellä joka tapauksessa yritys on kova näihin kaikkiin, menestys vain tuppaa yleensä olemaan vähän huono.
Hans Frambach on onneton rivivirkahenkilö Menneisyydenhallintalaitoksen arkistossa, joka kuvailun perusteella voisi sijoittua Stasin entisiin hallintotiloihin Berliinissä.
Frambach kirjaa töikseen keskitysleireille joutuneiden kohtaloita: "Selvitys oleskelustani eri keskitysleireillä". Toistuvat rivit yksilöllisesti buustavat kollektiivisen syyllisyyden taakkaa.
Teema on Saksalle tyypillinen eli holokaustin trauman käsittely, tässä lievästi sarkastisen taideromaanin keinoilla. Esineitä elollistetaan kuten puhelin laitetaan marmattamaan, ihmisvartaloa ja valtiota samaistetaan (läski ihminen on kuin Länsi-Saksa), tyylillisiä vaihteluja viljellään sekä kokeilevaa dialogia.
Koska arkistossa ollaan, viitteet on kirjattu asianmukaisen tarkasti eri teoksiin kuten musiikkikappaleisiin. Lukijalle, joka on orientoitunut ns. normaaliin kaunokirjallisuuteen, pitkät luettelot ovat raskaat. En ajattelijoiden viitteistä ja ajatuksista tämän kirjan olemukseen saanut kiinni, mutta iloisesti löysin uudelleen DAF-bändin hitin Der Mussolini.
Päähenkilö Frambachilla on tarkka silmä, joka tarkkailee niin ihmisten ulkonäöt kuin kirkkomaalauksetkin dramaattisin, liioitelluin johtopäätöksin. Jos hän nimittääkin itseään harmaaksi hiireksi, on hän ajattelussaan värikäs. Suhde ympäristöön on neuroottinen.
Potsdamer Platzin elokuvateattereilla hän tekee hienon havainnon hollywoodilaisuudesta: "meidän menneisyydestämme on tullut massayleisön makuun sopiva". Ja syyllisyydestä: kuten kukaan italialainen ei tunne syyllisyyttä antiikin Rooman aikaisista tapoista, ei kenenkään saksalaisen tarvitse kantaa vastuuta natsien teoista.
"Se on ohi."
Kaikesta ajoittaisesta dadasta ja tajunnanvirtaisesta tekstistä huolimatta kirja oli poikkeuksellinen lisä saksalaiseen menneisyyden käsittelyyn, jolle ei määrää ja loppua näy.
Yhdyn Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon tälle vuonna 2010 myöntäneen raadin päätökseen. Palkinto oli ansaittu omaperäisen historian käsittelyn ja sanataiteellisesti rikkaan ilmaisunsa vuoksi.
Kirjan on suomentanut Raija Nylander.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti