Kirjavuosi 2025/21: Sci-fi-dystopia täydellisen yhteiskunnan hengessä

 

 Tiedonvälitys sellaisena kuin olemme tottuneet sen kokemaan ja toimittajien johtotähti eli totuus ei kiinnosta enää ketään. Olemassa on vain valtion agendan sisäänajo, jota vääristellään orwellilais-neuvostoliittolaisella kiertelevällä retoriikalla. Sitä välittää Totuusmedia (vrt Pravda).

 Myös tutkija Liina Järvinen valehtelee kielenkääntäjän ja eläintieteilijän peiterooleissaan työskennellessään Gallukselle. Se paljastaa viranomaisten valeuutisia. 

 

  Kyseessä on luontevuudellaan ja uskottavuudellaan yllättänyt sci-fi, jossa Frankfurtissa ajellaan e-mobiililla ja valokuvataan aurinkolasien linsseillä. Älyruutu kertoo kaiken ihmisestä ja juonen kannalta erittäin keskeinen terveyssovellus palvelee vähintään yhtä kattavasti.  

 Myös Liina osallistuu lääketieteen tiukan salaiseen kokeiluun, jonka seuraukset ovat hänelle hirveät. Hän on, muuten, äitinsä puolelta suomalainen ja mummolansa sijaitsee Tampereella. Siellä, Fennoskandinavian yhteisalueella, on otettu käyttöön vastikkeeton perustulo.

 Dystooppiset piirteet avautuvat kirjassa vähitellen. Kaupungin laitamilta löytyy toinen todellisuus, Takamaa, jossa asuvat yhteiskuntakelvottomat ja omaehtoiset paralleelit, jotka Liina löytää vahingossa. Takamaa tyyppeineen tuo tervetulleen särön sileään yhteiskuntakuvaan.

 Totuuden selvittäminen vie Liinan myös muihin jännittäviin paikkoihin Frankfurtin ympäristössä kuten tutkimaan vankilaa, jossa ei jaeta positiivisen nykykielen mukaan rangaistuksia. Siellä ylläpidetään vankien eli integraatiota tarvitsevien tukiohjelmia. 

 Lempilajiani sci-fi-dekkari ei edusta, mutta se yhdistelee vaivatta dystopian ja yhteiskuntakritiikin ylidigitalisaatiosta ja terveydenhoidon epäeettisyydestä. Vapaus on tavan kansalaiselle liian absurdi käsite, ja siksi hän voikin viihtyä systeemissä; kontrolli vapauttaa vastuusta ja henkilökohtaisista riskeistä. 

 Näistä kansalaisten siruttamisista ja yhteiskuntapisteistä on toki luettu myös muualta kaunokirjallisuudessa, Maarit Verronen tulee ensimmäisenä mieleen. 

 Ihmiskäsitys on tässä aika lohduton eikä totuutta lopulta edusta kukaan. Siitä huolimatta tai sen takia kirja on ansainnut Saksassa vuoden 2020 parhaan jännityskirjan tittelin (Deutscher Krimipreis) ja lisäksi se on palkittu parhaana poliittisena jännitysromaanina (Politikkrimpreis 2021) sekä dekkaripalkinnolla Berliner Krimifuchs.

 Huolimattomuus ei jotenkin kuulu saksalaiseen dekkariin. Välimerkkien eli pisteiden käytössä on outoja käytäntöjä juuri Takamaan kertomuksessa, ne katkaisevat muutamissa kohdissa lauseen epätarkoituksenmukaisesti. Vai ovatko ne suoraan sitten saksalaisia välimerkkikäytäntöjä. 

 Päinvastoin kuin tässä väitetään, sokkia ei ole mahdollista kokea missään, mutta voin hyvin kuvitella, että hyljätty Takamaa aiheutti Liinalle shokin.

 Suomennos: Anne Kilpi

 

Kirjavuosi 2025/20: Kananhoito-oppaastako kaikki tosiaan alkoi

"Tulen aina syömään kuivaa leipää, kun toiset nauttivat meheviä, kirkkaita hedelmiä."  

 Helvi Hämäläinen (s. 16.6.1907 - k. 17.1.1998) oli nuorena kova lukemaan, mutta nahkatyöläisisänsä ei arvostanut kauno- vaan tietokirjallisuutta. Tyttärensä kirjapyyntöön Aaro Hämäläinen vastasi kananhoitokirjalla.  

 Toimittaja Suvi Ahola on toimittanut Hämäläisen päiväkirjoista, esseistä, muistiinpanoista ja kirjeistä elävän ja erittäin monipuolisen valaisun kovasta ja ristiriitaisesta kirjailijataipaleesta. Viimeisin tiedonlähde on Hämäläisen kuoleman jälkeen julkaistu Päiväkirjat 1925–1997. Siksi kirjan nimi Mitä Helvi Hämäläinen todella sanoi vastaa sisältöä. 

 Hämäläisen lapsuus oli suhteellisen surkea. Iida-äiti suorastaan vainosi ja pieksi Helviä kuten isäkin, joka rivien välistä kuitenkin vaikuttaa olleen muuten äitiä suopeampi kasvattaja. Myös opettajat kiusasivat ja häpäisivät Hämäläistä muun muassa risaisesta pukeutumistyylistä. Lapsi ei ollut koulun tilanteista millänsäkään. 

  Hämäläinen sai korjattua suhteensa äitiin myöhemmin. Tämä jopa kannusti tytärtään ammattikirjoittamisen jatkamisessa sekä auttoi yksinhuoltajaa, Helvi kun ei osannut laskelmoida miessuhteissaan ehkä samalla tavalla kuin tietyissä kirjoitustöissään. 

 Lukio-opinnot jäivät, kun Hämäläinen sisäisti, että hänen tarkoituksensa oli kirjailijuus. Ahola varoittaakin, että kyseessä oli aito tarinankertoja, jonka taidot joskus venyivät todellisuuden toiselle puolellekin.

 Jo varhaisista päiväkirjan otteista huomaa, että Hämäläinen on omintakeinen kirjoittaja. Päiväkirjat olivat hänelle niin olennaiset kumppanit, että viimeisin merkintä on päivää ennen kuolemaa. Näitä tekstejä Ahola ihailee todeten, että ne ovat "runsauden ja ajankuvan aarrearkku". Otteet Hämäläisen kirjoista kertovat esimerkiksi sotienjälkeisistä köyhäintarkastajasta ja yhteiskunnan ylimielisestä suhtautumisesta vähävaraisiin.  

 Hämäläisen yhteydessä on usein viitattu hänen suhteeseensa Olavi Paavolaiseen kuten nytkin, ja varsin yksityiskohtaisesti, kainaloita myöten. Kuvattuna on myös Hämäläisen intohimoinen suhde luontoon sekä omintakeinen tapa yhdistää luontoa ja erotiikkaa.

 Minut yllätti Hämäläisen raadollinen kyky kuvata sotaa inhorealistisesti ja tuskaisesti:

 haudassa päättömät ja raajattomat nuoret ruumiit, lakki päässä, jossa ei ole aivoja, nuoret, jotka kokivat kauhujen ja raakuuden korkeakoulun rauhan ajan tohtorintutkinnon sijaan. 

 Hämäläinen oli, kuten kirjailijat usein, näkijä. Hän aavisti jatkosodan alkamisen edeltävänä yönä kokien kummallisia kipuja. Ne loppuivat, kun sota alkoi. Uimareissullaan Hämäläinen havaitsi sodantähti Marsin yötä ennen kuin Hitler hyökkäsi Puolaan. 

 Hämäläinen ajatteli itsensä ennen kaikkea runoilijaksi, romaaniensa henkilöitä hän kutsui yhteiskuntaolennoiksi - osuva kuvaus enneunien näkijältä ja yhteiskunnalliselta kommentaattorilta! Kun hän uransa alussa jätti runoja julkaistaviksi Helsingin Sanomien päätoimittaja Waltteri Wihtori Tuomiojalle (kyllä, kansanedustaja Erkki Tuomiojan isä), oli vastauksen odottaminen aikamoista henkistä kärvistelyä. 

 Tuotteliasta Hämäläistä vaivasi sama murheenalho kuin yleensä työläistä: ettei arvosteta ja kunnioiteta ammattilaisena. Suhde WSOY:hyn oli vaikea. Vuonna -57 Hämäläinen kirjoitti kustannusosakeyhtiön toimitusjohtaja Yrjö A. Jäntille sisuuntuneen raivokirjeen, jota ei kuitenkaan koskaan lähetetty.

 En ole Helvi Hämäläinen -asiantuntija. Luin tämän mielenkiinnosta kirjailijan kutsuvaa persoonaa kohtaan. Kirjan henkilökohtainen helmi oli lukijan mukaanpääsy Finlandia-palkinnon jakoon tammikuussa -88. Helpotti, että Hämäläinen sai paitsi 100 000 markkaa myös lopulta ansaitsemaansa kunnioittavaa huomiota. Varsinkin, kun WSOY:n Vilho Viksten oli plaseerattu hänen viereensä Hotelli Tornin espanjalaisessa ravintolassa.  

 Aina yhtä kiinnostavaa knoppitieto-osastoa edustaa fakta, että Ester Toivonen, Miss Eurooppa vuodelta 1934, oli Hämäläisen serkku. Talouttaan paikatakseen Hämäläinen myös kirjoitti hänestä kirjan Annikki Heinän nimellä, Miss Eurooppa: totta ja kuvitelmaa.  

 Minulla meni poikkeuksellisen kauan lukea tämä kirja, aloitin sattumalta Hämäläisen syntymäpäivänä. Vieroittavaa oli vanhanaikainen kieli tekstinäytteissään, joita on paljon. Hellyttävä sen sijaan on Hämäläisen kirje 7-vuotiaalle pojalleen Jussi Haapmanille, jonka Ahola tapasikin Sanomissa, sillä Haapman työskenteli Sanomien arkiston johtajana. Kirjeessä on muun muassa sana "pääkkö" eli pää ja "äinikuinen", liekö virhe vai tuonaikaista puhetapaa. 

 Suurin yllätys oli Hämäläisen nuoruuden kansallissosialismisympatia, joka kohdistui niin sanottuun uuteen ihmistyyppiin ja saksalaiseen kurinalaisuuteen. Se vaihe jäi kuitenkin, onneksi, lyhyeksi ja kääntyi selväksi pasifismiksi ja sodanvastaisuudeksi. Hämäläinen oli sananvapausjärjestö PENin jäsen 30-luvulta alkaen.

 Tämä esimerkki kuvatkoon kirjailijan aidosti ristiriitaista ja ajassa muovautuvaa luonnetta.

 

Kirjavuosi 2025/19: Piirtäjä piirtää, poliisi pyörii ympyrää, sängyssään Pariisissa

 Komisario Jean-Baptiste Adamsbergin kasvoissa on 60 eri naaman piirteet, ajattelee hänen työkaverinsa Adrien Danglard. 

 Dekkari on yksi kummallisimmista tähän mennessä lukemistani, jossa kaikki ovat henkilöinä kummallisia riippuen tietysti mitä kummallisena pitää, tai sitten he ovat inhimillisen todellisia. 

 Rikoksen ratkaisuun voi viedä vaikkapa vedenalaisen tutkija Mathilden kalat. Sekin tuntuu oudolta, että Danglard ratkoo rikosta, murhaa, lapsikaksostensa kanssa keskustellen. 

 Otsikkoni viittaakin juuri Adamsbergin alaiseen Danglardiin, joka saattaa valvoa öisin ja harkita viinanjuontia murhaajan ja esihenkilönsä liikkeiden tähden. Häntä myös inhottavat ruumiit, todella. 

 Lisäksi puheenparret ovat välillä erikoisia kuten että "jos saisitte Mathilden, se vasta tekisi hyvää, se nostaisi silmiin mustan kiillon, samanlaisen kuin vahatussa nahassa". Taiteellista ja taitavaa, mutta epäodotuksenmukaista dekkarissa, siitä oudosteluni nousee.

 Fred Vargasin vahvuus on kuulemma ihmiskuvauksessa enkä väitä vastaan. Keskusteluissa mukana pysymisessä ja niiden logiikoissa koin hienoista vaikeutta; vaaditaan lukemisen tarkkuutta ja silti voi joutua palaamaan kahdesti-kolmesti johonkin väitteeseen. 

 Tuntuu siltä, että omaperäinen Adamsberg vaikuttaa myös kirjan muotokieleen. Kuten Adamsbergissakaan, ei myöskään juonessa ole selkeitä, dramaattisia käännekohtia.

 Lähtökohta on otollinen vuonna 1990. Adamsberg on juuri saanut siirron "kivikaupunki Pariisiin" ja sen viidenteen poliisipiiriin. Aikaisemmin epäjohdonmukainen komisario ratkoi menestyksellä murhia Länsi-Pyreneillä hiljaiseen, varmaan tyyliinsä, vähät välittäen ympäristön ennakkoluuloista. 

 Koko kirjan rytmi on yhtä hidas kuin komisario itse olematta yhtään pitkäveteinen. Selvitellään verkkaisesti arvoitusta kuka piirtelee Pariisin kaduille ympyröitä ja jättää niiden keskelle esineitä - ja ruumiita. 

 Se tiedetään, että tekijähahmo haisee mädille omenille tai viinietikalle tai alkoholille haistelijasta riippuen. Yritäpä sitten Pariisista löytää hajun perusteella rikollinen. 

 Kirjassa esitellään myös todentuntuinen psykologinen ja kokemuksellinen viikkojako: 

 maanantaista keskiviikkoon on 1. jakso, jolloin kaikki tapahtuu (tiistaina ja keskiviikkonahan ovat kaikki keskeiset palaveritkin, toim. huom.);

 torstaista lauantaihin eletään hajoamisen ja epäselvyyden aikaa eli kakkosjaksoa, jolloin ihmiset alkavat väsyä;

 sunnuntaina eletään 3. jaksossa ikään kuin erillisessä tilassa haavoittuvimmillaan ja silloin jopa murhaaja saattaa paljastaa itsensä. 

 Mieli siis toimisi arjen virtausten mukaan. 

 Kaikista kummasteluistani huolimatta liityn henkisesti niihin rikollisiin, jotka tuntevat omituisen ja huolimattomasti pukeutuvan Adamsbergin heti läheiseksi ja ovat valmiita kertomaan tahi tunnustamaan hänelle kaiken, huomaamattaan. 

 Suomennostyöstä vastaa Marja Luoma. 

Kirjavuosi 2025/18: Kun Suuri Rakkaus katosi Nizzan lumisateisiin

 Alku on selkeä: Cap d'Antibesista Calanquen kalliojyrkänteiltä löydetään raa'asti kuollut tyttö ja teon järkyttynyt tunnustaja.  

  90-luvun alun tapahtumia aletaan keriä auki luokkakokouksessa. Päähenkilö, kirjailija Thomas Degalais ei varsinaisesti nauti tapaamisista eikä entisistä tovereista, vaikka onkin dekaanin poika ja kampuksen entinen asukas. 

 Kauheinta on, että huomispäivänä purettavan liikuntahallin seinään on muurattu jotain mikä ei edelleenkään kestä päivänvaloa. Teko on nuoruudessa tehty hätäisesti rakkauden, raivon ja mustasukkaisuuden sokeassa pisteessä. 

 Menneisyys ja nykyisyys vuorottelevat tarinassa, mutta eivät aina lukijaa helpottavan loogisesti. Nuoruudessa väitetään elettävän aikaa, kun Emmanuel Macronin En Marche! -puolue (nykyisin Renaissance) alkaa menestyä mikä ei kuitenkaan ollut tuolloin mahdollista. Tuleva presidentti oli 90-luvun alussa vielä teini. 

 Myös nykyajassa Rivieralla elämä on kiihkeää verentuoksuisine laventeleineen. Sinne Guillaume Musso luo mielikuvista poikkeavan tunnelman, sataahan vuonna 1992 Nizzaan joulun alla kahdeksan senttiä lunta. 

 Sellaiseen ilmanalaan häviää Degalais'n Suuri Rakkaus 19-vuotiaana. Vinca Rockwell jättää jälkeensä vain harhaisen varmat silminnäkijälausunnot. Katoamista Degalais alkaa onnettomalla kotiseutukäynnillään selvittää. 

 Tarinalla on jo ollut lukijoita saman verran kuin Suomessa on asukkaita. Muutenkin Musso hallitsee Ranskan kirjamyynnin ykkössijaa 12:tta vuotta. Aksenttinsa on eteläeurooppalaisen miehinen ja pääosaan hän kirjoittaa ihmisten väliset dynamiikat. Ne ovat lähes poikkeuksetta jännitteiset, samalla loppuunsa viedyn solidaariset. 

 Kielenkäyttö on ronskia, toki tarkoituksenmukaista; esimerkiksi kusipääksi kutsutaan ihmistä, joka sellainen on. Luulen, että suora ja mutkaton tyyli puraiseekin herkästi argumentoiviin ja retorisesti tarkkoihin ranskalaisiin. 

Suomennos: Anna Nurminen

 

Kirjavuosi 2025/17: Kongosta Gotlantiin kävi tädin tie - ja minne hän sitten hävisikään?

 Myönnän, että kirjan vetovoima pikalainahyllyllä liittyi Gotlantiin ja Visbyn läsnäoloon siinä. Olipa mukavaa, että sahramipannukakkukin (kermavaahdolla) mainitaan. 

 Tuttuus syntyy vuoden pisimmästä päivästä ja tuoreen joulukuusen tuoksusta; tässähän ei eletä ruusujen kaupungin kesässä vaan talvessa. Joulun alla tuulee niin, että hevostallin ovi hulmuaa viimassa ja liikenne saarella estyy.

 Kongossa lähetystyössä kätilöinyt Dagny katosi, kun hän muutti Gotlantiin. Vuosikymmeniä myöhemmin sukulaispoika Tomas saapuu kumppaninsa kanssa Mullandsin kylään selvittämään isotätinsä kohtaloa. 

 Tietyt vihjeet ja vaiheet vaikuttavat kuin itsensä Kyllikki Saaren tapaukselta ja kirjassa onkin samansuuntaisia kirkollisia vivahteita. 

 Sukuselvitys kuitenkin suututtaa ja pelottaa seudulla. Ruotsidemokraattia se kammottaa siksi, että saarelle on saapunut miespari. Osallisia siksi, että suvun salaisuus paljastuisi. 

 Gotlanti ja Visby toimivat hyvin tapahtumapaikkoina tällaiselle kulissienkaatodekkarille: söpöä päälle päin, mutta sisällä yhteisössä kuhisevat pitkät historian paineet. Saari ja sen eristyneisyys sekä erityisyys ovat aina oivallinen alusta kummallisille tapahtumille. 

 Syyllinen Dagnyn katoamiselle pääsee yllättämään mikä on hieman yksinkertaisen ja tasapaksun tarinan paras piirre. Jos on kiinnostunut ratsastuksesta, kirja kiinnostanee enemmän. 

 Edukseen erottuu myös sisarussarjan särmikäs Birgit, jonka elämäntyyli paljastaa, että Visbyssä eletään muutenkin kuin pittoreskeissa kivitaloissa ruusuja hoivaten. 

 Kääntäjä Riie Heikkilä tekee lukemisesta miellyttävää kevyen ilmavalla tyylillään, ja cosy crime -genreenhän tämä kuulukin. Ajoittain häiritsevät sana- ja muut toistot, tiukempaa kustannustoimittamista tai muuta tarkkuutta olisi ehkä tarvittu. 

 Dialogissa vilahtaa myös eteläpohjalaismurre, onko tällaista todella kuultavissa Gotlannissa? 

Kirjavuosi 2025/16: Kanavakaupunki Milano pelkää

En mielelläni lainaa sitaatteja kirjoista, mutta yksityiskohdat ovat tämän dekkarin cervialaista merisuolaa, joten:

"Sallan ensimmäisiin muistoihin Italiassa kuului tuo Välimeren kesän kuumimpien tuntien nakuttava taustaääni, joka syntyi, kun naarasta luokseen houkutteleva koiras taivutti takaruumiissaan sijaitsevia, tymbaaleiksi kutsuttuja äänielimiä." 

Stridulaatio on se rukoilijasirkan sirkutusääni, joka syntyy ruumiinjäseniä hankaamalla. Kirjaa pidemmälle lukeva osaa yhdistää symboliikan ilotyttöjen sarjamurhaajan liikkeisiin. Arvostan tällaista yksityiskohtien osaamista ilman manifestoivaa näpertelyä.

Dekkariksi raikas asetelma on, että päähenkilö Salla on vasta oikeuspsykologian opiskelija, joka on kiintynyt lukujonoihin eli alkulukuihin. Salla Kotka on sarjahenkilö Vera Valan kirjoissa, Vala itse suhteellisen tuore kliinisen psykologian maisteri Milanon yliopistosta. 

Suomalais-italialainen Salla suorittaa työharjoitteluaan etsivätoimistossa, ja tekee osa-aikatöitä Naisten Keskuksessa, jonka kytky etsivätoimistoon on ilmeinen ja samalla epäselvä. Sallan matka Suomen Susiperältä Milanoon on ollut tuskaisa, jopa traumaattinen. Helppoa menneisyyttä ei ole kellään ja kaiken takana on aina nainen, äiti, Sallalla myös dominoiva isoäiti.

Yhtä kipeää kuin menneisyytensä on yritys päästä sisään sarjamurhaaja Harlekiinin aivoihin. Tyyppi tappaa ilotyttöjä Milanon metsissä tai kanavien ympäristöissä. Niin rankalta kuin aihe kuulostaakin, luen tämän viihteelliseksi dekkariksi, joka ei itseäni erityisemmin viehätä. Flirttailu viihdekirjallisuuden kanssa tekee tyylistä ajoittain naiivin kuten hymykuoppien kuvailu poliisin suupielessä. 

En kuitenkaan ymmärrä kirjan nimen merkitystä enkä loppuratkaisua: kuka oli Harlekiini? Oli Parantajaa, Kihlaajaa ja Profeettaa, tuhotöiden tekijöitä kaikki, mutta päätekijän henkilöllisyys siis jäi minulle auki.

Kiinnostava oli joka tapauksessa teoria maailmankuulusta Harlekiinin vaatteesta, otan sen tosissani. Ja kun Italiassa ollaan, ruuallakin on toki keskeistä merkitystä päivien kulussa.

Tyhjiö synnytti ideologisen väkivaltaliikkeen

 Kahdeksanosaiseen sarjaan Mussolinista (mm. SkyShowtime) musiikit on säveltänyt The Chemical Brothersin Tom Rowlands. Hän tekee tästä aika sähäkän, historiallisen elokuvan lajityypissä erikoisen tapauksen. 

 Isoimmat, kohtalokkaimmat haasteet fasistijohtaja kohtasi omiensa kurissa pitämisessä (tuleeko joitain suomalaisia esimerkkejä mieleen?). Kuten kaikissa joukoissa, osa porukasta oli mukana lähinnä hengailumielessä, tässä liikehdinnässä omalaisensa dolce vitan eli ankaran väkivallan käytön oikeutuksen ja hurmeen perässä.

 Mussolini kannatti aluksi sosialismia ja olihan Benito sosialistisen Avanti!-lehden päätoimittaja. Aate oli pettymys. 

 Vaikka en tarkasti tiedäkään mikä johti fasismin olosuhteisiin (muu kuin nälkä, työttömyys, kurjuus, epätasa-arvo jne.), vallitsi 20-luvun Italiassa valtatyhjiö. Vittorio Emanuele III:n kuningashuone oli varsin lepsun heikko, ja vakuumihan täyttyy.  

 Ja sitä jota valta, il potere, houkuttaa, taipuu kovapäisimpänäkin vaikka mille mutkalle kuten ateistina suutelemaan kardinaalin sormusta.

 41-vuotias Luca Marinelli pääosassaan osoittaa huikeaa puhetaitoa varsinkin loppukohtauksen parlamentissa (parlare=puhua), pää uskollisesti takakenossa koko kelta-mustavärisen aikakauden. Sarja painottaa psykologista otetta, Mussolinin itsereflektiota ja päänsisäistä melskettä. Rohkeimmat meistä puhuisivat jopa taide-elokuvasta, mutta eipä liioitella. 

 Italian opiskelijalle Il figlo del secolo (Vuosisadan poika) toimii, sillä Il Duce artikuloi selkeästi, myös hitaasti painottaen, toki myös huutaen. 

 Diktaattori joi maitoa, latte, yhtä ahkerasti kuin jotkut meistä juovat vettä tai virvokkeita, mutta se ei suojannut vatsahaavalta, sillä oikein korkealla touhutessa valtakunnan asioiden ohjailusta voi tulla psykosomaattinen rasite. 

  Lupaava viulisti, jonka fasismin aate vei loogisesti ammuttavaksi kansan ympärillä hurratessa.  

 Pidin tästä erittäin paljon, modernisti toteutettua vaikuttavaa ja vastenmielistä eurooppalaista poliittista lähihistoriaa, joka toistaa, tai yrittää toistaa, itseään nyt, kun meilläkin on taas virallisesti mustapaitoja ehdolla.

 Olkaa varuillanne, stai attento. 

 Italian tasavalta täytti 3. kesäkuuta 2025 yhteensä 79 vuotta. Auguri.