Kirjavuosi 2025: 10 590 sivua ja 18 maata, 33,5 enemmän tai vähemmän hienoa matkaa

Luin vuonna 2025 yhteensä 33,5 kirjaa, 10 590 sivua. Edellisvuonna luettuja kirjoja kertyi 45 ja sivuja 11 725.

Tämänvuotiset kirjat sijoittuivat enimmäkseen Suomeen ja Saksaan. Muita kohteita olivat sekä nykyiset että entiset maat: Tshekkoslovakia, Albania, Gruusia, DDR, Italia, Islanti, Libanon, Norja, Ranska, Viro, Ruotsi, Belgia, Neuvostoliitto, Ukraina, Englanti ja Itävalta. Hämmästyksekseni yksi suosikkimaistani eli Japani puuttuu listalta.  

Maat ovat siksi oleelliset, että pidän kirjallisuutta yhtenä matkustamisen muotona ja kulttuuritietoisuus on tärkeää, toki valinnat kertovat myös preferensseistäni; kirjat valitsen aika lailla maa- ja kulttuurikohtaisesti. Siihen nähden on huomionarvoista, että neljästä luetusta DDR-aiheisesta kirjasta yksikään ei noussut parhaimmistoon, vaikka olen aihealueesta kovinkin kiinnostunut jopa akateemisessa mielessä. 

Rikhardinkadun kirjastosta Helsingistä. Kuva omani.

Eniten luin kaunokirjallisuutta, varsinaisia lempigenrejäni tieto- ja dekkarikirjallisuutta vähemmän kuin viime vuonna, syyttä. 

Teknisesti homma etenee niin, että luen kaikki uloskirjoittamani loppuun asti kiitoksineen (en pääsääntöisesti lähdeluetteloineen) eikä keskeneräisistä puhuta täällä paitsi tänä vuonna puhuin Gopnikista, koska koin aiheen sen verran ajankohtaiseksi ja käsittelytavan mainitsemisen arvoiseksi (tätä ei ole laskettu luettuihin sivumääriin).

Alla luettelo luetuista, tekstit niistä löytyvät tästä blogista. Parhaimpina kaikista pidän Pirkko Saision Sulikoa ja Annika Norlinin Kekoa. Muuten kirjat on lueteltu siinä järjestyksessä kuin ne on luettu ja parhaimmiksi arvioidut (9/33,5) on lihavoitu. Joukossa ei ole äänikirjoja. 

Daniel Kehlmannin Ohjaajasta ja Olli Jalosen Stalker-vuosista haluan mainita, että niiden kohdalla kamppailin kuuluvatko ne vuoden 2025 parhaimmistoon, mutta päädyin, etteivät, koska arvottamisessani olennaista muistijälkeä ei näistä kirjoista vahvasti jäänyt, vaikka upeasti laadittuja olivatkin; Kehlmanniinhan palasin kahdesti, joten sekin kertoo kompleksisuudesta jotain. 

Nina Honkanen: Rakkaani, Vladimir
Flake: Kosketinrunkkari: Niin kuin sen satun muistamaan
Jo Nesbo: Verta lumella II
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Stefán Máni: Rituaali
Pirjo Mellanen: Matkustin Albaniaan
Joakim Zander: Ystävä
Pirkko Saisio: Suliko
Andrei Kurkov: Kiovan korva
Hanna Lantto: Bilbao
Gianrico Carofiglio: Perusteltuja epäilyksiä
Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset
Niina Kivilä: Seija: Nainen jota ei ollut
Kari Hotakainen: Helmi
Vera Vala: Sisilialainen puolustus
Marianne Cedervall: Viimeisen laulun kaiku, Mullvaldsin murhat
Guillaume Musso: Tyttö ja yö
Suvi Ahola: Mitä Helvi Hämäläinen todella sanoi?
Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies
Zoe Beck: Minä näen
Daniel Kehlmann: Ohjaaja
Jenny Erpenbeck: Kairos
Denise Rudberg: Dancing Queen
Iris Hanika: Menneisyydenhallintalaitos
Petri Tamminen: Sinua, sinua
(Viktor Jerofejev: Suuri Gopnik)
Juli Zeh: Yli-ihmisiä
Joel Elstelä: Izak
Natalia Ginzburg: Kieli, jota puhuimme
Suvi Ratinen: Pakolainen
Elli Salo: Keräilijät
Annika Norlin: Keko
Jari Järvelä: Rakastan Eva Braunia

Kirjavuosi 2025/33: Eva Braunin suhteesta suomeksi ja sütterlinilla väärentäen

Kotkalaista Johannaa yhdistää Eva Brauniin kaksi itsemurhayritystä, uinti sekä Braunin päiväkirjan vanha saksalainen kirjasintyyli sütterlin, jonka isoäiti opetti Johannalle.

Nuoruuden ystävä, tai sellaiseksi luultu, houkuttelee Johannan tämän harvinaisen kirjoitustaidon turvin täydentelemään eli väärentäen jatkamaan Braunin päiväkirjaa. Alkuperäinen on hallussa ystävättären saksalaisella äkkiväärällä pasifistimiehellä. 

Rahaahan painoksella he kaikki kolme toki tienaisivat, tilaajakin tiedossa, kun homma vain hoidettaisiin kirjoittamisen yksityiskohdista tarkoin huolehtien. 

Kirjailijuuttakin yrittänyt ja käyttöohjeiden kääntäjäksi päätynyt Johanna herättää Braunin eloon Garmisch-Partenkirchenin kilpailuissa vuonna -36. Väärentäjä kiintyy kohteeseensa, liikunnalliseen, tunteikkaaseen ja turhautuneeseen Brauniin matkimiseen saakka. 

Johannan kuvaamana Braunin miesystävä on tunnekylmä tai ainakin tunneilmaisultaan kömpelö, bakteeripelkoinen ja neuroottinen ja siksi suututtaa Braunia toistuvasti. Rakkaudentunnustus Hitleriltä on suurin piirtein ainoa asia, mitä natsipiireissä hyljeksitty Braun odottaa (uima-altaan lisäksi, jota hanketta Martin Borman torpedoi).

Hitleriä tässä verrataan näppärästi nykyajan pitchaajiin ja slushaajiin sekä terveellisten elintapojen vaalijiin; kasvissyöntinsä ja absolutisminsa toki todeksi tiedämme.

Ironissävytteisessä tarinassa vuorottelevat Braunin kuvitteellinen elämä, historialliset knoppitiedot zeitgeistista kuten (juutalaistaustaisista) dirndl-mekoista, kansallissosialistien sisäpiireistä vaimoineen ja vähän epätoivoisen ja lapsellisen oloisen Johannan monin tavoin paineinen elämä. Mistään näistä ei huvittaviakaan piirteitä puutu, eikä jännitystä, mikä lie oleellista huijauksien elinkaaressa. 

Natsien sipulinkatkuiseen hien hajuun palataan kumman usein. 

Jari Järvelän omintakeinen teos kujeilee ja hämmentää. Se olisi ansainnut ehkä viisikin tähteä, mutta rakkaustarina, joka sekin mukaan mahtui, onnahteli siitä huolimatta, että juoni on muutoin taitavasti virkattu. 

(Kohauttavaa on, Wikipediasta tarkistaen, että 30-luvulla hääparit saivat Saksassa Raamatun sijasta Mein Kampf in, jota niin ikään tässä siteerataan. Ja kyllä, kovin on raskassoutuisen kuuloista manifestointia.)

Kirjavuosi 2025/32: Vuoden paras lukukokemus löytyi ruotsalaisesta metsäkommuunista ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Tiedättekö milloin uupumus keksittiin?

Hehkulampun keksimisen myötä. 

Sitä ennen tehtiin työtä, kun oli valoisaa, ja nukuttiin, kun oli pimeää (tieto ei tarkenna miten tämä toteutui meillä kaamoskulttuureissa). 

Näin väittää psykiatri ja professori Marie Åsberg lehdessä Annika Norlinin kirjassa Keko. 

Pätkätyötoimittaja Emelien hermosto käy ylikierroksilla. Tämä supersosiaalinen verkostoituja vihaa kohtaamisia ja ennen kaikkea ulkoilmaa, on vihannut siihen liittyviä aktiviteetteja, kuten välitunteja, koko elämänsä. 

Ulkoilmasta ja nuotiotulesta hän löytää pelastuksen uupumukseensa saamelaisaktivistin ohjaamana. 

Emelie muuttaa telttaan entisen mummolansa maille mäennyppylälle ja näkee vastarannalla joukon tavanomaisesti, kuten Helly Hanseniin, pukeutuneita länsimaisia tyyppejä, jotka kuitenkin käyttäytyvät rituaaleineen kuin jokin alkukantaisen stereotyyppinen heimo. 

Emelie nimeää joukkion Hulluksi jengiksi, mutta on sanottava, että jengi on tässä yhteydessä kalsea ja epäkuvaava ilmaisu. 

Vähitellen ryhmän menneisyys avautuu ja päästään sisään Keko-nimiseen epäsovinnaisuuden kommuuniin. Norlin kirjoittaa hykerryttävän suoraan ja suoraa lausetta ja osaa koko ajan yllättää. Tekstin sävy myös muuttuu kutakin persoonaa myötäileväksi ja sehän toki kertoo kirjoittajan laajasta tekstityylirepertuaarista. Kieli on jopa värikästä, kun hymyillään "kymmenellä prosentilla suustaan". Tarkkaa havainnointia!

Syvä inhimillisyys nousee henkilötarinoista kuten juutalaisesta uimaripojasta ja rikkaan perheen eläinaktivistista. Vankilasta vapautuvasta, rakkauden ja kuoleman yhteenliitoksesta, samanaikaisesta läsnäolosta. Metsästä ja karhusta, joita tarvitaan tuomaan esiin ihmisluonteen ja -elämän kaikki puolet kuten sienet (outoa, etteivät sosiaaliviranomaiset halua haistella puunrunkoa!), kuvottavuuksineenkin: ihmisestä on moneksi, mutta useimmiten hyväksi. 

Samalla huono-onnisten Keko on vahva kannanotto yhteisöllisyyden puolesta, joka on vaikeaa, mutta jossain määrin välttämätöntä. Norlin ei nimittäin kirjoita varmaksi mitään.

Olen kaikenkaikkiaan iloinen tämän persoonallisen ja oudolla tavalla humaanin kirjan kanssa kohtaamisesta ja kiitollinen e-kirjafirman algoritmille suosittelemisesta. Suomeksi tekstin on kääntänyt Sirje Niitepõld. 

Ja muistakaa, ensi vuonnakin, että "on lepsua kuolla. Huhhei ja huhhaa".

Kirjavuosi 2025/31: Juurevaa keräilijäkansaa ja siinäpä se

Näillä vaaroilla ei tunneta käsitteitä latte, aika pahaahan tuo kahvi vaikutti olevan, tai sushi, vaikka en yhtään epäile, etteikö järvikala eri muodoissaan olisi menekkituote Läätteen rajaseudulla Kainuussa asuville muutamille. 

Juurevaa arkipäivää, ja hyvin tunnistan heimon, asennoitumisen ja puhetavan. Ei ollut yllätys mikään, että ei entinen rajavartioasema mikään Katinkullan kylpyläkohde ole vaan vaatimaton kuvitteellinen leirintäalue Lääte Camping. Samalla se on sekä petokuvaaja Anin ja entisen kirjastonhoitaja Ljudmilan koti minkä reunamille arkeologi Heini tulee etsimään sotahautoja. Koira on olennainen osa jengiä tietysti. 

Ani on ottanut kiinni turismista ja perustanut karhujen kuvauskopin, jonne ajellessaan hän ottaa lujasti kantaa Mersuilla ajeleviin tekoluonnonystäviin, jotka matkustelevat ympäri maailmaa kuvaamassa ja tarkkailemassa milloin mitäkin villieläintä. Nämä samat luonnosta vieraantuneet ovat nyt keksineet kainuulaiset karhut. Se ei ole Anille mikään juttu, että karhu halutessaan voisi tunkeutua tarkkailukoppiin. Sellaista se on hermoston kanssa oikeilla luonnonkansoilla.  

Ani ei paljoa juttele paitsi päissään. 

Kemppaiskaisan kohtaaminen hoitokodissa on hauska, sillä hän osaa suhtautua sopivan mutkattomasti vallitseviin olosuhteisiin: akkunan kautta tuijotellaan parkkipaikalle ja ootellaan, että hulluksi tullaan. 

Kun purtuja kynsiä Ljudmila yrittää asuntovaunussa niin sanottujen saunaoluiden jälkeen lakata, leviää homma ylt ympäriinsä.

Keräilijät-nimi on hyvä. Olikohan Liisa Hyssälä, joka ministeriaikanaan totesi, ettei hän mitenkään pärjää marjanpoiminnassa kainuulaiselle. Tässäkin lakkoja on poimittu parituhatta kiloa viime vuonna. Ilmoitusasiana, ja se on ihan normaalia. Se on kiireisen lähdön paikka, kun pietaryrtti kukkii eli hillat ovat kypsiä, ei ole varaa jäädä sänkyyn makailemaan. Niin se on. 

Muuten tässä ei hekumoida tapahtumilla ja ehkä arkeologian ystävät saavat tästä enemmän irti kuin minä. Veljen kuoleman käsittely jäi irralliseksi. Keräilijöistä on tehty näytelmäsovitus Kajaanin kaupunginteatteriin Anni Mikkelssonin ohjauksessa ja se myös oli tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokas. 

Kirja päättyy jälkisanoihin ja kiitoksiin Paljakanvaaralla. 

Nürnberg aloitti "rikokset ihmisyyttä vastaan", media majoittui linnaan

Kaksiosainen ranskalaisdokumentti Inside History - The Nuremberg Trials löytyy ilmaiselta arte-kanavalta. 

Nürnbergin oikeudenkäynti kesti noin vuoden 1945 ja siellä käytettiin ensimmäisen kerran termiä "rikos ihmisyyttä vastaan" (Verbrechen gegen die Menschlichkeit - crimes against humanity). Enää ei voinut pakoilla rikoksia vetoamalla käskyjen noudattamiseen. Syytettyjä oli salissa 18. 

Satoja toimittajia, valokuvaajia ja kirjeenvaihtajia ympäri maailman majoittui kuukausiksi Faber-Castell Schloss Stein -linnaan. Nimi viittaa lyijykynätehtailija Faber-Castelliin ja Steinin kaupunkiin lyhyen matkan päässä Nürnbergistä. Amerikkalaiset eli liittoutuneiden edustajat tekivät vuosisadan alun linnasta lehdistökampuksen. 

Huoneet linnassa olivat ahtaat ja vaatimattomat, tunnelmakin ajoin varsin kireä ja varsinaista viihdykettä vähän. Linnaan perustettiin esimerkiksi elokuvateatteri, jonne Stalin kuitenkin kielsi neuvostoliittolaisia toimittajia menemästä, olivathan elokuvat luonteeltaan kapitalistista hapatusta. 

Ne, jotka pystyivät, valitsivat epäkäytännöllisen ja paineisen linnan sijaan Nürnbergin Grand Hotelin, jossa iltaisin tanssivat niin tuomarit kuin toimittajatkin. 

Yksi toimittajista oli kuuden vuoden keskitysleiriajasta selvinnyt Ernst Michel, joka myös tapasi Göringin Nürnbergissä tämän pyynnöstä. Dokumentista selviää miten Michel selvisi seisoessaan ahtaassa tilassa lähekkäin, silmäkkäin häneltä sekä vanhemmat että lapsuuden ryöstäneen pahuuden kanssa. 

Saksalaisia toimittajia oikeudenkäynnissä oli vain muutama ja heidätkin oli tarkkaan valittu, taustat tutkien natsikytkökset pois sulkien. Tunnettu sotatoimittaja Martha Gellhorn oli toki joukoissa (hän oli paitsi toimittaja myös Ernst Hemingwayn tyttöystävä, mikä tuskin liittyi valintaan kuitenkaan).

Romansseiltakaan ei suljetussa piirissä voinut välttyä (mutta ei sentään natsien kanssa). Yksi avioliitto syntyi olosuhteissa. 

Kuva dokumentista

Oikeudenkäyntisaliin tuotiin keskitysleirien vapauttajien filmejä, ja ne katsottiin pimennetyssä salissa siten, että ainoa valo osui syytettyihin. Yksi natsi purskahti itkuun, yksi pyyhki otsaa hiestä. Syytetyille annettiin aurinkolasit, sillä valokuvaajien ansiosta valot salissa välkkyivät armottomasti. 

Vangit löysivät selleissään lukuharrastuksen, Jules Vernea ja Goethea, yksi luki jopa enemmän kuin kirjan päivässä, mutta Göringillä oli paha tapa jättää lainaamansa kirjat palauttamatta (mistä tulee mieleen Espanjan diktaattori Franco, joka jätti Las Palmasissa hotellihuoneensa maksamatta). 

Argentiinalainen Victoria Ocampo oli yksi kirjoittajista, joka varsinaisesti kutsuttiin Nürnbergiin. Kutsutuilta odotettiin tuoretta näkökulmaa ja suotuisaa julkikuvaa oikeudenkäynnille, mutta toisin kävi, sillä toimittajahan ei ole markkinoija. Ocampo kirjoitti:

"Oikeudenkäynnistä huomataan, että tämä on miesten maailma, miesten hallitsema peli, jossa naisilla ei katsota olevan sijaa, vaikka juuri he joutuvat maksamaan siitä hinnan. Jos Nürnbergin oikeudenkäynti määrittää Euroopan tulevaisuutta, eikö naisten pitäisi saada siihen mukaan oma äänensä? Olisiko sodalta voitu välttyä, jos naiset olisivat olleet mukana päätöksenteossa? Miehet ovat epäonnistuneet raskaasti niin sotarikosten ehkäisemisessä ja niistä rankaisemisessa kuin erityisesti sodan estämisessä, ja sota on aina jo itsessään rikos."

Taidatko sen osuvammin nykyaikanakaan sanoa. 

Dokumentti on tekstitetty englanniksi. 

Kirjavuosi 2025/30: Tunnettu, tuntematon pakolainen ja maailmankansalainen kärsi ja kirjoitti

Kulunut fraasi, mutta: jos on tänä vuonna "aikaa vain yhteen kirjaan", se voisi olla tämä. 

Yhtymäkohdat  toisen maailmansodan vuosista nykypäivään ovat selkeät: venepakolaisuus - vaikka kyse on tanakasta laivasta - ja pakolaisen - vaikka suhteellisen hyväosaisen - asemasta niin sanotussa suvaitsevaisessa Ruotsissa. Tuhon kuvailu, sodan kommentointi on kuin Ukrainaan kohdistuvasta hyökkäyssodasta. 

Sota on aina elämän menetys, mutta kuvitelkaapa, millainen se on ihmiselle, joka on viettänyt aidosti kosmopoliittia kaupunkielämää, tottunut rajattomaan vapauteen monessa mielessä. Tartto, Lontoo ja Helsinki olivat hänelle luontevia kotikaupunkeja ja sitten tosiaan Tukholma, josta ei kotia koskaan tullutkaan, vaan henkisestikin kylmä ja etäinen piilottelupaikka. 

Sota kuitenkin koskee kaikkia, ja näin kirjailija-runoilija Aino Kallaksestakin tuli varaton pakolainen Ruotsiin missä eli muitakin kymmeniätuhansia, karkotusta pelkääviä virolaispakolaisia. 

Kallaksen elämä oli hyvin dramaattinen ja onnettoman oloinen. Siihen kuului paitsi pakolaisuus ja vieraus Ruotsissa, suunnaton kaipuu kotimaahan Suomeen, köyhyys, onneton rakkaus, Ruotsista karkotuksen pelko, kirjailijapiirien ylenkatse sekä lastensa kuolemia. 

Paluu kotimaahan Suomeen ei ollut mahdollinen edes heti sodan päättymisen jälkeen. Stalinin seuraajaksi arveltu Andrei Ždanov oli asetettu liittoutuneiden valvontakomission johtoon Helsingissä ja Suomella oli palautussopimus Neuvostoliiton kanssa ainakin inkeriläisistä. Paradoksaalisen ironisesti Kallas myöhemmin osallistui kunniapaikalla kirjailijajuhliin juuri hotelli Tornissa. 

Venäläisten vahtivuoro Suomessa vaikutti myös kustantaja Otavaan. Kallaksen kirjoja ei oikein uskallettu tai haluttu julkaista tai hänen piti niitä kovin editoida. Kuitenkin oopperatekstistä tuli kiitosta Italiaa ja Britanniaa myöten ja lopulta ruhtinaallisesti apurahaakin. 

Kallaksen näytelmä Mare ja hänen poikansa oli joka tapauksessa ensimmäinen suomenkielinen ooppera Suomessa sotavuosien jälkeen. Tästä Kallas sai tiedon Tukholmaan. Isänsä olikin innokas fennomaani Julius Krohn ja Kallaksenkin suomenmielisyys pulpahtaa voimakkaasti pintaan läpi teoksen. Helsingin olympialaisia hän katseli suurta ylpeyttä tuntien.

Kallaksen ansioksi on mainittava sekin, että hän perusti Suomeen kirjailijoiden sananvapausjärjestö PENin vuonna -28. 

Stalinin kuolema vapautti henkistä- ja sisäpoliittista turvallisuusilmapiiriä. Vaikka Kallas sai hyvityksen, palkintoja ja huomiointeja kuten ihastelevan kritiikin kolmannelle Päiväkirjalleen nuorelta Jörn Donnerilta, hänen elämänsä oli loppuun asti tuskaisaa, etsivää ja hamuavaa.  

Suvi Ratinen on koonnut kirjan Kallaksen kirjeistä ja muista dokumenteista, myös ennen julkaisemattomista arkistoasiakirjoista. Lopputulos on monipuolinen ja kohdetta kunnioittava sekä rehellinen, oletan. Toimittaja onkin saanut kuulla ihmettelyä oliko Kallaskin pakolainen, mutta kuten alussa todettu, sota koskee kaikkia sen julman rattaan alle jääviä. 

Ratiselle soisi tästä avauksesta vähintään jonkun kirjallisuuspalkintoehdokkuuden, niin vahvasti hän saa Kallaksen elämään. Tekstissä kuuluvat dramaattinen ja tunteellinen äänensävy sekä ajoittainen tajunnanvirta. Ihastustani vain hieman hälventävät muutamat kirjoitusvirheet. 

 

Kirjavuosi 2025/29: Baijerilainen erakko kohtaa ikäviä ihmisiä ja sodan raa'an uhan

Tili- ja lainaustoimiston arvostettu asiantuntija Izak Fasch on kolmikymppinen, 1900-luvun alun baijerilainen erakko, joka ei välitä mistään, jota ei kiinnosta mikään ja joka suorastaan karttelee ja halveksii ihmisiä. 

Häntä eivät hetkauta sen enempää Balkanin pahaenteiset tapahtumat kuin asumansa sedän perintötalokaan. Ainoa mikä saa Izakin vähän suunniltaan on hoitamattoman takapihan outo kuoppa.

Henkisen kylmyyden syyt paljastuvat traumaattiseksi perhetarinaksi. 

Vaikka kuinka yrittäisi, elävältä elämältä ei voi kieltäytyä sen sinnikkäinkään vihaaja. Työmatkalla Berliiniin Izak kokee kuolemaa, syntiä, valheita ja pettymyksiä sekä tuhoisan rakastumisen eli kaikkea ja enemmän kuin koko siihenastisen elämänsä aikana.   

Izakin tielle ilmestyy myös usein huutamaan viiksekäs ja erittäin epämiellyttävä taidemaalari. Myöhemmin tyyppi asettaa itsensä maailman pimeän historian keskeiseksi tekijäksi.

Joel Elstelä tuo aikakauden yhteiskunnan kovan ilmapiirin tähän hetkeen. Izakin tapaamat ihmiset ovat lähes kaikki häikäilemättömiä, jopa vaarallisia.

Tunnelmassa on Saksan keisari Vilhelm II:n aikaan sopivaa mahtipontisuutta ja yhteiskunnan hierarkkisuutta: lapsi, johon kenraalin auto törmää, kumartelee saamaansa hyvitysseteliä. Jutut Saksan siirtomaaherruudesta Afrikassa ovat hyytävää tarinointia. 

Antisemitismin nousu näkyy myös keisarin kiihkeissä puheissa. Sikojen teurastus ilmalaivasta Tempelhofin kentän yllä ennakoi tulevia tapahtumia Euroopassa.

Aika onkin ilahduttavan ihanteellinen sadistiselle kenraalimajurille, joka yllättäen hallitsee myös Izakin traagista perhetaustaa.

Henkilö- ja tilannekuvaukset ovat hyvinkin lihallisia ja iholle tunkevia jopa niin, ettei kaikkea jaksa sulattaa. Mieletön sanavarasto. Pieninkin yksityiskohta valaistaan pikkutarkasti keisarin viiksikarvojen teennäisyyttä myöten. Izakin jatkuvan sisäisen puheen ansiosta lukijaa pidetään hänen voimakkaissa tunteissaan mukana. 

Izakia voi lukea dekkarinakin, sen verran jännitystä ja uhkaa tilanteissa on. Izakia myös ehdoteltiin tämän vuoden Runeberg-palkinnon saajaksi (voittaja oli Pirkko Saision Suliko). 

Teatteritaustainen Elstelä laittaa kuuman syksyn 1913 eloon sekä kuvailevan että konkreettisen verevästi. Mika Waltarin lapsenlapselle tällainen kyky lie luontevaa verenperintöä. Ihmiskuva on pääosin raaka ja lohduton. 

Suosittelen tätä, muuten, myös mäyräkoirien ystäville, mutta tietyin varauksin.

Kirjavuosi 2025/28: Italialainen suku murjastelee fasismin varjoissa

Jos joku on joskus luullut romanttisia italialaisesta sosiaalisuudesta, sukujen erityisestä lämminsydämisyydestä tai ihaillut yhteisöllistä la famiglia italianaa, Natalia Ginzburg poistaa haavekuvat tehokkaasti omaelämäkerrallisessa teoksessaan.

Jos joku on ajatellut sikäläistä perhe-elämää äänekkääksi, on tyystin oikeassa. 

Kirja ilmestyi 1963 ja palkittiin Italian mainittavimmalla kirjallisuuspalkinto Premio Stregalla. Teoksen alkuperäinen nimi Lessico famigliare (Perhesanasto) ilmentää miten tarinat ja kieli pitävät Palermosta Torinoon päätyneen perheen yhtenäisenä, kun eletään fasismin vuosia.

Ginzburg kirjoittaa omasta elämästään raporttimaisesti. Dramaattisetkin tapahtumat näyttäytyvät samantasoisina kuin arkinen kohtaaminen rappukäytävässä. Sotavuodet käsitellään voihkimatta ilmeisiä menetyksiä. Paino on persoonissa. 

Beppino-isänsä on ihmisanatomian professori sekä sytologian ja histologian tutkija. Hän edustaa fyysistä spartalaisuutta, hakkaa ruokailussa pöytää ja harrastaa ennen kaikkea ankaran alkeellisia vuoristokiipeilyreissuja. Tämä tiedemies myös siekailematta nimittelee muita ihmisiä pöljiksi ja typeryksiksi ja syyttää herkästi perheenjäseniä murjastelusta. Se voi tarkoittaa mitä tahansa hänen näkökulmastaan turhaa tekemistä. Käännös, mikä lie murjastelu alkukielellä, osoittaa Elina Melanderin taitavuuden. 

Kaikesta raivokkuudestaan huolimatta Beppino on antifasisti, joita tuon ajan Italiassa alkaa olla aika vähän. 

Tunnelmaa nostavat humoristisuus ja sutkauttelut. Lapset kirjoittavat hauskoja runoja ja äiti hoilottaa omia säkeitään, myös oopperaa kuten Lohengrinia. 

Suku on keskeinen ja heidän kuvailujaan suihkii tarinassa taajaan. Kulttuurinen risteys on erityinen: isä oli aškenasijuutalainen ja äiti katolilainen. Ihan kiinnostava lähtökohta Mussolinin maassa... Beppino-isän serkku oli Mussolinin elämäkertakirjuri, mutta se ei pelastanut perheen miehiä vankilareissuilta.

Perhepiiriin liittyy avioliiton kautta myös erään kuuluisan kirjoituskonetehtailijan poika.

Huomionarvoista kuitenkin on, minkä ymmärsin vasta loppupuolella, miten vähän Ginzburg kirjoittaa itsestään. Oman elämän tapahtumat, isotkin, ohitetaan maininnalla, ja katse on koko ajan muissa. 

Ginzburg kuitenkin hienovaraisesti viittaa kirjailijan uransa alkuun ja hänelle läheiseen kustantamo Giulio Einaudi editoreen, joka edelleen toimii Italian yhtenä suurimmista kustantamoista.

Ginzburg oli Italian parlamentin jäsen kommunistisen puolueen edustajana vuosina 1983–1987. Arvelen, että Premio Strega -palkitulla teoksella oli italialaisille erityinen ajankuvan merkitys. Se ei ole poliittinen julistus, vaan fasismi näkyy eleettömänä, yksittäisten ihmisten ja yhden perheen arkisena todellisuuden kudelmana. 

Kirjavuosi 2025/27: Naapurissa laulaa natsi (mutta hän on yksi meistä)

Juli Zeh n Yli-ihmisiä (käännös Anne Kilpi) on hauska ja viihdyttävä, samalla terävä ja ironinen osuen sekä päähahmonsa että Berliinin-piirien suuntaan. Kirja oli vuonna 2021 Saksan myydyin kovakantinen romaani (näitä ilmeisesti luokitellaan myös kansimateriaalien mukaan).  

Zeh on Brandenburgin perustuslakituomioistuimen tuomari sekä huomioitu monin verroin Saksan mainittavilla kirjallisuuspalkinnoilla ja liittotasavallan ansioristillä. Ihmisten kesken -romaanistaan on tehty televisioelokuva (liittyy DDR:n perinnön perkaamiseen). Julkisuuden tietojen mukaan kovasti kommentoiva Zeh on myös vastustanut Saksan Ukraina-apua, ymmärtääkseni kolmannen maailmansodan pelossa. 

Ensitutustumiseni myötä olen mieltä, etteivät palkinnot ja kunnianosoitus ole ylimitoitettuja ollenkaan. Viihdyin oikeasti. 

Dora-hahmonsa tekee ajanhenkisen liikun ja muuttaa Berliinistä Brandenburgin maaseudulle Brackeniin, etätöihin. (Zeh itse asuu Brandenburgin maaseudulla.) Syy tähän on rasittavaksi muuttunut puoliso, joka elää hysteerisenä koronaeristystä. 

Illalla saattaa naapurin pihalta kuulua kielletty Horst-Wessel-Lied, jota Gootti eli kylänatsi vetää aatetoveriensa kanssa. Gootti myös omalla jyrkällä tavallaan auttaa Doraa uudessa arjessa, tosin pyytämättä ja hyvin yllättäen. 

Ihmiset ovat Brackenissa kulmikkaita, suoranuottisia ja yhteisöllisiä ilman suuria eleitä ja sujuvaa small talkia. Kaupunkilainen Dora joutuu hammastakin purren sisäistämään, että maalla on tultava toimeen minkä ja kenen tahansa kanssa pärjätäkseen. 

Kauhistuksensa naapurin aatemaailmaa kohtaan iskee Doraan jopa fyysisesti: hänelle nousevat usein inhotuksen vatsakuplat.

Onni ei aukea oravanpyörästä ulkopuolisella maalla vaan sielläkin kohdataan epidemiat, rasittavat tyypit, sairaudet ja talouskriisit. Perhesuhteet varsinkin Charitéssa työskentelevään aivokirurgi-isään nousevat myös hyvin keskeiseen osaan tässä lukuvuoteni tähän mennessä ehkä parhaimmassa kirjassa.

Sanasto kuvaa poliittiseen korrektiuteen pyrkivää nyky-Saksaa: rasismijähmetys ja rasismihalvaus eli reaktiot, kun joku ilmaisee vähänkään jotain rasismiksi tulkittavaa. 

Mitään mustavalkoista tai puolen valitsemisia Zeh ei kuitenkaan tyrkytä tai tarjoa, tietenkään. Ei sellainen kuulu hyvän kirjailijan hyviin tapoihin.

Sen sijaan hän tiivistää sanomansa kauniiseen, kylän ihmiset yhdistävään loppukohtaukseen, jossa polarisaatiota ei oikeasti ole olemassakaan. 

Kirjavuosi 2025/26,5: Taas sekavasti ja vauhdikkaasti naapurista

 "Me joudumme selviämään tässä oudossa, itsekkäässä, pelkurimaisessa Euroopassa. Samaan aikaan Venäjällä kylvetään perunaa."

 Nyt teen jotain sellaista mitä en ole tehnyt koskaan ennen, koska sellaistakin täytyy tehdä, mutta ennen kaikkea siksi, että en enää jaksa lukea tätä kirjaa ja haluan siitä eroon. 

 Siltikin, vaikka uskallankin tässä vaiheessa lukuvuotta väittää, että Suuri Gopnik - Merkintöjä kuolleesta ja elävästä Venäjästä on käännöskaunon tämän syksyn Tapauksia monien sekä koti- että vieraskielisten Venäjä-kirjojen joukossa. Sekava ja vetävä. 

 Rankka kuten Venäjäkin on, ja siksi tämä pitikin lukea nyt. Minä siis jätin kesken, mutta sanon sanasen, koska pääsin lähes 60 lukuprosenttiin yli 500-sivuisessa kirjassa. Paljon on rasittavuudessaan laskettava tyylilajin eli maagisen realismin osaksi. Viktor Jerofejeville kansakunta ja hallitsija ovat yhtä ja silloin hurvitellaan koirana ja juodaan kissashampanjaa.

 Jerofejev asuu Saksassa, missäpä muualla, ja viisas varotoimenpide se onkin kaltaiselleen valtaa ja vähän koko maatakin karnevalisoivalle sanataiteilijalle. 

 Liikkeelle lähdetään Ukrainasta missä henkilö, oletan, että Gopnik itse, pakotetaan sairaalassa pötkötellessään synnytysosastolle todistamaan pommituksen traagista seurausta. Nämä rivit avaavat sotaa ja pahuutta lähes yhtä paljaasti kuin dokumentti Mariupolin valtaamisesta. 

 Gopnikin voisi kääntää katuhuligaaniksi. Kieli on tarkoituksenmukaisen karkeaa, reippaasti haistatellaan, ja kerronta unenomaista, absurdia: siellähän Stalin synnyttää vessanpönttöön pientä toukkaa. 

  Kirja koostuu erilaisista tyylijaksoista, sekavimmista ja asiallisemmista ja niissä kirjailijamme pääsee niihin kuuluisin tärkeisiin pöytiin, joko mielikuvituksessaan tai todellisuudessa, kuten Macronin vastaanotolle Elysee-palatsin. Jerofejevin isä myös oli diplomaatti-kulttuurineuvonantaja, mikä takasi perheelle ahtaat asuinolot 1600-luvun palatsissa Pariisissa. 

 Venäjän absurdista meiningistä kertoo että kun isästä tuli Gromykon puhelinsoitolla ulkoasianministeriön virkamies, hänen piti luvata pitäytyä kanssakäymisestä ulkomaalaisten kanssa. Isä toimi myös Unescon varapääjohtajana. 

 Perhesuhteet ovat toki monimutkaiset, varsinkin kirjailijuutta vähättelevään äitiin ja huikentelevaiseen O-siskoon.   

 

 Gopnikista itsestään puhutaan vähemmän kuin luulin.  

 Se mikä minua venäläisessä nykykirjallisuudessa usein riepookin on useiden liian monien kuten satojen sivujen verran samoissa asioissa vellominen, tosin surkeudestakin tehdään jotenkin hupaisaa, ehkä se liittyy venäläiseen huumorikäsitykseen ja selviämiseen. 

 Kuitenkin jokainen ulostulo arkielämästä Venäjällä on joka tapauksessa tervetullut, sananvapauden ja jonkinasteisen realisminkin ja tiedonsaannin merkeissä. 

En tiedä kiinnostaako ketään enää ns. venäläinen todellisuus, mutta itse olen sen ehkä käsittänyt parhaiten elokuvasta Leviathan (tullut usein Teemalta) missä korruptio raatelee kansalaisen valaisten samalla ystävyyden ja perheen merkitystä noissa olosuhteissa.  

   Teoksen on kääntänyt Pauli Tapio. Iso työ, sekä sivumäärissä että sisältötyössä: Sutkisanteri, vallan mielistelijä, mistähän sanasta tällaiseen on päädytty, kiinnostavaa. 

 Ihmettelen, että kansallisuudet kirjoitettiin isoilla kirjaimilla ja myös väärin tyyliin Etelä-Afrikkalaiset. Eittämättä tyylikkäässä kokonaisuudessa tällainen virheellisyys ärsyttää.

 Mutta siis: laatuteos, jonka kyllä erottaa, ei takaa sitä, että sen jaksaisi lukea. Varsinkaan nyt, kun aikaa on aiempaa vähemmän. 

 

Ich bin ein Germanist/2: Yksi kuukausi germanistina - näennäisen hyödyttömiä valintoja

 Oulussa on Suojuoksunpolku Kemintien varrella, eikö ole suloinen nimi kerrassaan. Käänsin onnikassa rallisaksaksi: Sumpflaufweg. 

 Saksassa on maailman pienin hotelli, Eh'häusl Hotel Ambergissa, joka majoittaa kaksi asukasta kerrallaan. 

 Saksassa on kolme r-kirjainta, vähemmän kuin venäjässä ässiä. Yksi r on niin hankala, ettei edes itävaltalainen osaa sitä ääntää, sillä Itävallassa r äännetään kuten suomessa. Alueellisia vaihteluja siis on; Pohjois-Saksa on kuulemma ärrissään mahdottomin. Saksan r-vaihtelu ja sorahtelu tuli minulle aivan berliiniläislehmuksen takaa.

 Muistelen myös, että tästä ärrästä on tehty kummallisiakin johtopäätöksiä: Rammsteinia on syytetty äärioikeistolaisuudesta, koska Till Lindemann kuulemma ääntää ärrän kuin eräs itävaltalaislähtöinen valtakunnankansleri äänsi. (Vastineeksi bändi sitten teki yhden parhaimmistaan, Links 2 3 4.)

 Se miten hyvin oppii ääntelemään vierasta kieltä riippuukin sitten musikaalisuudesta. 

 Suusta puheenollen: ensimmäinen nykymuotoinen hammastahna kehitettiin Saksan Dresdenissä. Muita kuuluisia dresdeniläisiä ovat suodatinkahvin kehittäjä Melitta Benz sekä Rammsteinin kitaristi Richard Z. Kruspe ja rumpali Christopher Schneider.

 Unohdan sen liikealan kansainvälisen viestinnän ja vaihdan ns. yleislinjaan. Eihän minun tarvitse enää ajatella järkeviä urasuunnitelmia vaan voin alkaa vaikka aivan höpötätiksi, kunnon humanistiksi mitä eittämättä kahdella humanistitutkinnolla sitten joskus olenkin jo lähtökohtaisesti. Sivuaineeksi aate- ja oppihistoriaa á la Matti-Johannes Koivu sekä mahdollisesti kulttuurientutkimusta. Aijai. Firmat eivät varsinaisesti jonota ovellani, tai Linkkarissani, rekrytoimaan, mutta fokukseni onkin muualla kuten työelämänjälkeisessä työelämälähtöisyydessä ja toki mielihyvässä. 

 Sitä paitsi näennäisessä hyödyttömyydessä saattaa piillä suuren uuden alku ja aito hyödyllisyys. Toki voi olla piilemättäkin, da liegt es, siinähän se on vallassaan. 

 Ja mielen vaihtohan taas tarkoittaa gradun aiheen vaihtoa, joka tällä kertaa liittyy lähtökohdiltaan Hessenin Hanauhun. Tietty logiikkakin, tai pieni sattumus, aiheessa on elämänvirrassani, mutta siitä hyvin paljon myöhemmin. 

Ich bin ein Germanist/1: Ottaa kunnon päälle

 

Yliopistolla on paitsi paljon ruokaloita (joista yhdessäkään en ole syönyt tällä viikolla) myös päiväkoti, kampaamo ja lukio. Tämän havaitsin virheen kautta, kun poistuin pihalle väärästä ulko-ovesta, joka oli toisella puolella rakennusta suhteessa onnikkapysäkkiin.

Saksassa on 50 eri leipälajia (siis Brot, ei ammattia) ja slaavilainen sorbiksi (sorbisch) on yksi Saksan virallisista kielistä. Sorbiksista tulee vähän pihlajanmarjat mieleen.

Kannattaa miettiä tarkasti mihin lähtee Praktikumiin, sillä kurssin Deutschsprachige Länder opettaja oli tullut Ouluun harjoittelijaksi ja jäi. Liechtensteinin tilalle taidan miettiä jotain muuta.

Berliinin teknokulttuuri on Unescon maailmanperintölistalla. Onnikassa päätin, että Tuira on Pohjois-Suomen Kreuzberg.

Itävallan Kaprun kuulostaa Intialta ja on sairaan kaunis paikka, myös kesäisin (tunnetaan lasketteluaktiviteeteistaan).

Viikon hämmästyttävin kysymys oli "kuka on Nina Hagen?". Tehtiin siinä ryhmätyönä listaa viidestä kuuluisimmasta saksalaisesta subjektiivisesta näkökulmasta, sain ujutettua mukaan Till Lindemannin. Suoritin kotitehtävän - ensimmäiseni - Sveitsistä enkä kysyttäessä muistanut ensimmäistäkään sveitsiläistä julkkista (Googlen käyttö kielletty tietovisatehtävässä). 

Puhuttua saksaa olen ymmärtänyt kohtuullisesti, puhunutkin vähän. Suorituksia on ilmestynyt rekisteriin (italia, 15 op) ja työelämätaidot hyväksytään kokonaisuudessaan tehdyiksi. Kaksi osaamisen tunnustamista on hylätty. 

Ainoa mikä saa harkitsemaan luovuttamista (ei oikeasti) on luokkahuoneisiin löytäminen. Käy todella kunnon päälle, 4 000 askelta muodostuu joka kerta, ja hermojen päälle käy myös. ”Se on ihan tuossa nurkan takana oikealla” on yhtä todellisuudesta vieraantunut väite kuin jumppavetäjien minuutti vatsalihasliikkeissä. Parhaita perille viejiä ovat olleet vanhat miehet. 

Luokassa nuoriso jo istuu paikoillaan kuivina ja rauhallisina, minä pyyhin hikeä käsipyyhkeeseen ja juon vettä.

Valitsin suuntautumisvaihtoehtoni, joka on kansainvälinen yritysviestintä. Kandiaihe tähänkin on olemassa, DDR jäänee pois, sillä yritystoimintahan sieltä on loppunut. Toista vaihtoehtoa eli opettajalinjaa ei vissiin valinnut kukaan, syytä en tiedä, mutta yritysviestinnän opettaja loihe ilmeisen tehokkaasti: kurssi on suomeksi ja sen voi suorittaa verkossa. 

 

Sunnuntain rönttönen ja mahdoton suoritus Madison Square Gardenilla

 Taneli Mäkelää muuntaen: tämä ei ole kuhmolainen leivos nimeltään rönttönen, tämä on eväs lähitulevaisuuteen. 

 Ostin eilen Tervatöpinöiltä ja nautin tänään viimeisenä kesäsunnuntaina samalla, kun katsoin dokumentin Rammstein In Amerika. Tunnustan, että espanjankielisin tekstein, en ota (itä)saksasta (vielä) selvää. Puheensa poikkeaa erittäin paljon bändin muuten todella selkeästä artikulaatiosta. 

 Häkellyttävämpi kuin osasin odottaa. Pidätys Salt Lake Cityssa siveellisyyssäännöksiin vedoten mikä amerikkalainen moralismi eurooppalaisia kovasti taas hämmästytti (ja tämä siis Obaman aikana, miten kävisikään nyt). 9/11 vaikutti orkesteriin dramaattisesti, yksi lähti kiertueelta kotiin. Meksikossa meni täydeksi kaaokseksi yleisöhysterian takia. Mobyn kommentti kuinka eurooppalaiset pitävät 10 esiintymisen keikkaa "kiertueena", kun maassa amerikkalaiset bändit tekevät yleensä 400 keikkaa per kiertue. 

 Paluu Amerikkaan: Richard Z. Kruspe (kitaristi, joka myös jonkin aikaa asui New Yorkissa, nykyisin perhesyistä Berliinissä kahden studion lokaatiossaan) tilitti kuinka saksalainen aina tuntee syyllisyyttä alkuperästään, mutta Amerikassa hän pystyi tuntemaan siitä ylpeyttä: "luotettavuutta ja täsmällisyyttä arvostettiin". 

 Samasta haastattelupätkästä tajusin osasyyn sille miksi Rammstein vetoaa tällaiseen erittäin aikuiseen naiseen, joka ei ole vuosikymmeniin jaksanut innostua tosissaan mistään orkesterista: Kruspe sovitti teknisesti tietynlaisella vyöllä soittamisensa sydämenlyöntiinsä. 

 Lopulta Rammstein on ainoa saksalainen bändi, joka on esiintynyt Madison Square Gardenilla loppuunmyytynä. Iggy Popp oli vaikuttunut. Ei isoa skriiniä, ei englantia vaan saksaksi. Kiefer Sutherlandin sanoin: se on periaatteessa mahdoton suoritus. Onko siis niin, että sukses on sukses vasta Amerikan-suksesin jälkeen. Saksassahan asenne Rammsteinia kohtaan muuttui myönteisemmäksi ellei jopa kunnioittavammaksi vasta tämän jälkeen.

 Und dann, zur Sache. Mistä päästäänkin asiaan. Huomenna se alkaa, viiden vuoden rutistus, tai ainakin kolmen. Tositöpinät saksan käytännön kieliharjoituksilla. Dokumentti vahvisti ja heikensi kandi- ja tai gradutyön ajatustani, joita minulla on paljon, zu viel. Kaikkea en kyllä Rammsteinin materiaalista kertakaikkiaan ilkiä akateemiseen lopputyöhön ylöskirjoittaa tai analysoida, mutta toisaalta yhteiskunnallistakin ajatusta siitä riittäisi paljon ellei jopa riittävästi.

 Ja tässä se ehdoton lempivetoni, jonka kuuntelen useita kertoja päivässä, etenkin huonoina hetkinäni. Etenkin näin Pariisin-live-esityksenä. 

Kirjavuosi 2025/26: Mitä nuorelle miehelle Prahassa tapahtui todella?

 "Typeriä ajatuksia on yllättävän helppo ajatella. Se onnistuu aivan kuin itsestään."

 Petri Tamminen on ollut luottokirjailijoitani vähäeleisyydessään, tarkkuudessaan ja hiljaisessa yllättävyydessään.  

 Pinnan alla tapahtuu kuten Tammisen asiaan yleensä kuuluu. Viisaus tipahtaa silmien eteen äkillisesti ja todellisuutta jäljitellen kuten sitaatissa yllä. 

 Nuori Petri-niminen henkilö kulkee Prahassa H:n luona, pääsee jopa tämän perheeseen, mutta ei siitä onnea synny. 

 Kuvitelkaa miten rakastunut hän on: lähtee elokuvistakin pois, jotta voi ajatella H:ta.

 

 Eletään esimerkiksi niissä Euroopan historian kohdissa, joissa Tšekkoslovakian ja DDR:n rajalla suoritetaan tylyhköt tarkastukset, jopa pelottavat sille, joka salakuljettaa antiikkiviulua Turkuun. Sitten luetaan Pispalassa lehdestä, miten Saksojen rajalla odotetaan sen avautumista. 

 Haikeus, suru, nuoruus ja naiset. Kuljetaan ristiin rastiin halki elämässä, viedään kuolleen äidin jäämistöä kirpputorille.  

 Oli kyllä harvinainen ratkaisu ja hieno oivallus liittää perinteiseen romaaniin mustavalkoiset valokuvat Prahasta ja hetken tilanteista siellä. Saarikosken asuinhuoneistossakin vieraillaan ja Kampan puiston laidalla asustellaan. 

 Vaikka niinhän se on, ettei sitten aikuisena se Prahakaan enää näytä samalta, kun sinne palaa pakottamaan vielä kerran nuoruuttaan. 

 Hetken muistot ovat ihmisen elämässä yksi väläys vain. 

 

Kirjavuosi 2025/25: Omaperäinen tulkinta syyttömän kansalaisen menneisyydenhallinnasta

 Birkenau tarkoittaa koivikkoa.

 Voiko elämää hallita, entä julkisuuskuvaa, jäniskoiraa, elämää, muita ihmisiä, tulevaisuutta tai vähemmän mairittelevaa menneisyyttä? Ihmisellä joka tapauksessa yritys on kova näihin kaikkiin, menestys vain tuppaa yleensä olemaan vähän huono. 

 Hans Frambach on onneton rivivirkahenkilö Menneisyydenhallintalaitoksen arkistossa, joka kuvailun perusteella voisi sijoittua Stasin entisiin hallintotiloihin Berliinissä. 

 Frambach kirjaa töikseen keskitysleireille joutuneiden kohtaloita: "Selvitys oleskelustani eri keskitysleireillä". Toistuvat rivit yksilöllisesti buustavat kollektiivisen syyllisyyden taakkaa.

 Teema on Saksalle tyypillinen eli holokaustin trauman käsittely, tässä lievästi sarkastisen taideromaanin keinoilla. Esineitä elollistetaan kuten puhelin laitetaan marmattamaan, ihmisvartaloa ja valtiota samaistetaan (läski ihminen on kuin Länsi-Saksa), tyylillisiä vaihteluja viljellään sekä kokeilevaa dialogia. 

 Koska arkistossa ollaan, viitteet on kirjattu asianmukaisen tarkasti eri teoksiin kuten musiikkikappaleisiin. Lukijalle, joka on orientoitunut ns. normaaliin kaunokirjallisuuteen, pitkät luettelot ovat raskaat. En ajattelijoiden viitteistä ja ajatuksista tämän kirjan olemukseen saanut kiinni, mutta iloisesti löysin uudelleen DAF-bändin hitin Der Mussolini.

 

 Päähenkilö Frambachilla on tarkka silmä, joka tarkkailee niin ihmisten ulkonäöt kuin kirkkomaalauksetkin dramaattisin, liioitelluin johtopäätöksin. Jos hän nimittääkin itseään harmaaksi hiireksi, on hän ajattelussaan värikäs. Suhde ympäristöön on neuroottinen.

 Potsdamer Platzin elokuvateattereilla hän tekee hienon havainnon hollywoodilaisuudesta: "meidän menneisyydestämme on tullut massayleisön makuun sopiva". Ja syyllisyydestä: kuten kukaan italialainen ei tunne syyllisyyttä antiikin Rooman aikaisista tapoista, ei kenenkään saksalaisen tarvitse kantaa vastuuta natsien teoista. 

"Se on ohi."

  Kaikesta ajoittaisesta dadasta ja tajunnanvirtaisesta tekstistä huolimatta kirja oli poikkeuksellinen lisä saksalaiseen menneisyyden käsittelyyn, jolle ei määrää ja loppua näy. 

 Yhdyn Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon tälle vuonna 2010 myöntäneen raadin päätökseen. Palkinto oli ansaittu omaperäisen historian käsittelyn ja sanataiteellisesti rikkaan ilmaisunsa vuoksi. 

 Kirjan on suomentanut Raija Nylander.

Kirjavuosi 2025/24: Tillilihan makuista poliisielämää

 Kokemukseni oli lopulta se, että olenko alkanut vieraantua dekkarityylistä, jossa ilmaisu on pelkistettyä ja henkilöhahmot hyvin selkeitä. 

 Näin mieleeni tanssahteli Dancing Queen, joka sijoittuu 70-luvulle ja jonka näkökulma on kahdessa tukholmalaispoliisissa. 

 Karin on Ruotsin ensimmäisiä naispoliiseja, Agneta on hyllytetty kenttätyöstä kuulon alenemisen takia Länsi-Saksan lähetystön kaappausdraaman räjähdyksessä. Hän saa siirron avustavaksi arkistonhoitajaksi Tukholman poliisin keskusarkistoon työhön mistä hänellä ei ole mitään kokemusta.

 Asunnon tarpeessaan Agneta myös valehtelee itsensä talonmieheksi Östermalmille, pois suojatusta maalaiskodista. Suojaiselle elämälle olisi totta tosiaan tarvetta. Tuskin unohdan häirikön ilmestymistä. Se oli hienovarainen ja kohtelias. 

 

 Tukholman poliisilaitoksella ja sen ulkopuolella viljellään karkeaa ja sovinistista kieltä, joka kalskahtaa nykylukijalle. Toisaalta kollegoilla on mutkattomat, syvällisetkin suhteet. Tuli vähän mieleen Ohuella langalla. 

 On kuitenkin heti selvää, että joku syö systeemiä sisältä päin. Aineksia tässä olisikin ollut vaikka millaiseen yhteiskunnalliseen syväluotaukseen, mutta lopputulos jää toivottoman pinnalliseksi. Yllätykset ja kertakaikkisen töksähtävä loppu nostavat tämän tavanomaisen joukosta, hyvässä ja pahassa.

 Ryyppäämiset, oksentamiset ja kuukautiset sekä vaihdevuodet esiintyvät sellaisinaan melkein inhorealistisessa raamissa. Epätoivoista nordic noiria tämä ei ole, oliko sitä keksittykään vielä 70-luvulla? Silti kyse on pienen lapsen äidin huonosta elämänhallinnasta ja näin dekkariin yrittää liittyä sosiaalipoliittinen ulottuvuus.

 Ajan hengestä kertovat kirjoituskoneen kilahdus ja öljyn kova hinta, toki myös musiikki. Kirjan alussa Ingmar Bergman on juuri jättänyt Ruotsin. Loppupuolella Carl-Gustav ja Silvia menevät naimisiin. 

 Ja ruoka - kuka enää laittaa juustokuorrutteista kassleria? Tai tillilihaa.  

 Agnetan pikkutyttö Ingrid on kuvattu ihanan elävästi. Hänen reaktioistaan käy parhaiten ilmi millaista on elämä pelon vallassa - ja päiväkodissa, jossa ei viihdy. Että osaakin olla epäpätevää henkilökuntaa.

 Käännös: Anu Koivunen, kuva kirjoittajan ja peräisin Tukholman Abba-museosta.

Kirjavuosi 2025/23: Lempi on julmaa, kun muuri murtuu

 "Vieras maaperä nostaa toisinaan esiin vieraita ihmisiä, sellaisia, jotka näyttävät ainoastaan ulkoisesti samoilta kuin ne, jotka on siihen asti tuntenut."

  

 Jenny Erpenbeckistä on povattu Nobel-voittajaa mikä voi enteillä, että näin ei käy: yleisen elämänkokemuksen mukaan valitsijat alalla kuin alalla haluavat tehdä omannäköisiä ja omaehtoisia valintoja. 

 Siitä ei synny kuitenkaan kahta puhetta etteikö paljon kehuttu Kairos olisi sanataiteellisesti virkistävän korkeatasoinen, vaikka oma totuuteni lukijana on, että välillä pyyhkäisi yli komeasti. 

 Erpenbeckin kanssa samanikäisinä jaamme kuitenkin saman Euroopan historian ja tällainenhan aina yhdistää. 

 Ja tietysti on niinkin, että tuoreena saksan kielen ja kulttuurin ylioppilaana tuntuu siltä, että omistan maasta ihan vähän, sellaiset 5 prosenttia vielä tässä vaiheessa. Ennen kaikkea kiinnostaa maan lähihistoria; olenhan viettänyt elämäni parhaimman vapun kirjan tematiikkaan läheisesti liittyvässä Stasi-museossa.

 

 Tarina avioliiton ulkopuolisesta suhteesta ja sen tuhovoimasta on ikiaikainen eli ei mitään varsinaisesti uutta siinä. Tässä ratkaiseekin siis muoto, klassisesta musiikista lainatut nostot ja laskut, kenties tyvenetkin. Myös toistoa käytetään tyylikeinona. 

 Toki seurasin mielelläni Katharinan ja Hansin mukana (Itä-)Berliinin kaduilla ja osoitteissa - kuinka he uskoivatkaan kohtaloon, kun Katharina asui Hansin lapsuuden kulmilla. 

 Kohtalon ja sattuman muka ikiaikaista Amorin leikkiä on myös tapaamisensa kesäkuun sateisena perjantaina. Pelkistetyn lauseen osin tajunnanvirtaisessa romaanissa se on romanttisinta mitä tarjotaan. 

 

 Parikymppinen Katharina valmistuu kirjapainon alalta graafikoksi, mutta muuttaa Frankfurt an der Oderiin aloittamaan uuden taiteellisemman alan. (Kirjallisuuden yleistietoa laajentava vaikutus: Saksassa on kaksi Frankfurtia ja tästä entisen Itä-Saksan Oderista voi kävellä siltaa pitkin Puolaan mitä ei siis kirjassa sinänsä tapahdu.) 

 Hans on Katharinaa 30 vuotta vanhempi kirjailija ja vapaa radiotoimittaja. Vaimonsa Ingrid jää hahmottomaksi, mutta hänen kanssaan Hans käy jatkuvasti allakoituja ja Katharinaa nöyryyttäviä "keskusteluja". 

Kokonaisuudessaan sisältö velloo enimmäkseen Katharinan ja Hansin samanmakuisessa suhteessa, vähän tylsästi sitä veivaten. Julma ja rivokin tarinahan tämä oli ja sitä kylmän toteavasti. Niin sanottuihin parisuhteiden intiimeihin tilanteisiin ei johdatella vaan ne tulevat silmille arkisina kuin kuivuvan seinämaalin katselu. 

 

 Kairos tarkoittaa otollista hetkeä, jolloin elämä tai olosuhde ottaa uuden suunnan. Kirjassa eletään DDR:n viimeisiä vuosia ja muurin murtamisen ja sen jälkeisiä hetkiä. Kun historiallinen käänne tapahtuu, siitä ei puhuta suoraan vaan se pitää havaita tekstistä ihmisten tunteina ja reaktioina. 

 Yhteiskunta esiintyy loppupuolella, kun orvokit alkavat Berliinissä näyttää Karl Marxilta, Gromyko on juuri kuollut ja Tiananmenin aukiolla on tapahtunut tunnettu asia. 

 Yksittäistä ihmistä, Katharinaa, mietityttää vuonna 1990 yhteiskunnan kaupallistuminen ja epämoraalinen hyväksikäyttö saa hänessä vallan. Kirjakaupat vievät tavaransa kaatopaikalle uusien tuotteiden tieltä ja lisäksi luetellaan muuta yksityiskohtaista muutoksesta, joka konkretisoituu tavaran vaihtumisena kaikkeen uuteen. 

 Hans kohtaa työntekijän markkina-arvon arvioinnin. Vallanpitäjien pitäisi rakentaa uusi yhteiskunta ja myös itse muuttua mukana ihmisinä. Itä-Saksan radio vaikenee uudenvuodenyönä 1991-1992. 

 Kun totuus valkenee, lukija häpeää itseään ja naiiviuttaan: olisihan tämä pitänyt arvata. 

   

Kerrostalo entisen Itä-Berliinin puolella Lichtenbergissä. Kuva: Sirpa Tarkkinen

  Yhteensä 406 sivua on suomentanut Jukka-Pekka Pajunen vuonna 2025, sitaateilla ja runoilla on eri suomentajia. Hieno oli tämä: päänsärky - säänparku. Nikolaiviertel Berliinissä pitäisi kirjoittaa 80-luvulle sijoittuvassa romaanissa ceen sijaan koolla. Ei liene suomentajan käsialaa kuitenkaan vaan itsensä kirjailijan tietoinen valinta?

 Asiavirhe vai mikä oli Stalinin kuolinpäivä, joka ei ollut helmikuussa -53 vaan helposti muistettavana päivänä 5.3.53. Pitääpä kysyä kustantajalta mikä juttu tämä on. 

 

Kirjavuosi 2025/22: "Ministeri haluaa puhutella teitä."

 

 Itävaltalainen elokuvaohjaaja Georg Wilhem (GW) Pabst ohjasi ensimmäisen maailmansodan jälkeen muun muassa Leni Riefenstahlia vuorenrinteellä. Toisen maailmansodan aikaan hän päätyy ohjaajaksi Berliiniin propagandaministeri Joseph Goebbelsin kierosta toimeksiannosta. Silloinkin Riefenstahl oli mukana.

 Ohjaaja yrittää perheineen pois Itävallasta, jonne he ovat tulleet Amerikan ja Ranskan kautta katsomaan Trude-vaimon sairasta äitiä. Trudella on merkittävä rooli perheessä ja hän on aktiivinen toimija esimerkiksi kirjailijapiirissä, johon osallistuu muitakin ns. kolmannen valtakunnan vaimoja. 

 Sitten Saksa hyökkää Puolaan ja raja menee kiinni. Pabst on aiemmin osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan ja joutunut vankileirille missä hänestä tuli vartijan yllättävällä luvalla ohjaaja. 

 Kädet puuskassa Goebbelsin agentti Krämer ilmoittaa vierailullaan Pabstin kotiin, että "ministeri haluaa puhutella teitä". Muut ovat tässä tilanteessa laskeneet housuihinsa, mutta Krämer ei huomaa Pabstissa mitään muutosta, ei ilmeessä, ei missään. 

 Käynti Goebbelsin toimistossa oli kafkaa puhtaimmillaan. Rekrytointi kääntyi päälaelleen ja Pabst puolustuskannalle. Puolueetonta taiteilijaa merkattiin muun muassa kommunistiksi. 

 Yleensä en kuuntele äänikirjoja, koska keskittyminen niihin on vaikeaa. Huomio hajoaa, useammin kuin kirjan kanssa. Lisäksi siirtymiä ja aikatasoja on tässä Ohjaajassa paljon. 

 Vierastin myös sisäpiiridialogia sekä yksityiskohtaista ohjaustilanteiden kuvailua, siitäkin huolimatta, että kyse on nimeä myöten ohjaajasta. Äärimmäisen pitkäveteistä.

 Erikoinen on myös kirjan aloitus, jolla ei ole lopulta mitään tekemistä kirjan muiden tapahtumien kanssa kuin saatteeksi tai viitteelliseksi alkusoitoksi.   

 Aiemmin yritin tätä lukemalla, mutta jätin kesken. Kuitenkin auktoriteetin (kirjeenvaihtajan) kehu sai palaamaan. Taiteilijan eettistä problematiikkaa suhteessa autoritääriseen hallintoon ei tarinasta suoraan löytynyt eli sitä näkökulmaa, jonka perusteella aloin tätä lukea.  

 Daniel Kehlmann kuitenkin lataa onnistuneesti ilmapiiriä kolmannesta valtakunnasta ja ennen kaikkea sodasta. Miten se vaikutti esimerkiksi nuorten miesten mieskuvaan ja koko yhteiskunnan asenteisiin esimerkiksi tunneilmaisuissa kuten itkemisessä. 

 Pabstin tarina on puolifiktiivinen, jossa tarua ovat perhesuhteet, mutta historialliset henkilöt totta. Niistä tunnistin vain tuon Riefenstahlin. Siinä on paljon paitsi yksityiskohtauksia filmin teosta myös ihmisistä tai silmälasien viiruista. Minkäänlaista jännitettä tai intensiivisyyttä kirjassa ei ole. 

  Erilainen kuin odotin, tylsäkin, mutta kirja tuo luo sodan, ilmaiskut, taiteen ja koko zeitgeistin hienovaraisesti, mielikuvituksellisestikin. Ymmärrän, että tämä on mestarillisesti kudottu ja ajateltu.

 Yksityiskohta: näkäräinen. Pabst tarjoaa Goebbelsin agentti Krämerille näkäräistä, josta tämä kieltäytyy. Mikähän lie näkäräinen saksaksi, mutta hyvin käännetty. 

 Suomennos: Tuulia Tipa

Kirjavuosi 2025/21: Sci-fi-dystopia täydellisen yhteiskunnan hengessä

 

 Tiedonvälitys sellaisena kuin olemme tottuneet sen kokemaan ja toimittajien johtotähti eli totuus ei kiinnosta enää ketään. Olemassa on vain valtion agendan sisäänajo, jota vääristellään orwellilais-neuvostoliittolaisella kiertelevällä retoriikalla. Sitä välittää Totuusmedia (vrt Pravda).

 Myös tutkija Liina Järvinen valehtelee kielenkääntäjän ja eläintieteilijän peiterooleissaan työskennellessään Gallukselle. Se paljastaa viranomaisten valeuutisia. 

 

  Kyseessä on luontevuudellaan ja uskottavuudellaan yllättänyt sci-fi, jossa Frankfurtissa ajellaan e-mobiililla ja valokuvataan aurinkolasien linsseillä. Älyruutu kertoo kaiken ihmisestä ja juonen kannalta erittäin keskeinen terveyssovellus palvelee vähintään yhtä kattavasti.  

 Myös Liina osallistuu lääketieteen tiukan salaiseen kokeiluun, jonka seuraukset ovat hänelle hirveät. Hän on, muuten, äitinsä puolelta suomalainen ja mummolansa sijaitsee Tampereella. Siellä, Fennoskandinavian yhteisalueella, on otettu käyttöön vastikkeeton perustulo.

 Dystooppiset piirteet avautuvat kirjassa vähitellen. Kaupungin laitamilta löytyy toinen todellisuus, Takamaa, jossa asuvat yhteiskuntakelvottomat ja omaehtoiset paralleelit, jotka Liina löytää vahingossa. Takamaa tyyppeineen tuo tervetulleen särön sileään yhteiskuntakuvaan.

 Totuuden selvittäminen vie Liinan myös muihin jännittäviin paikkoihin Frankfurtin ympäristössä kuten tutkimaan vankilaa, jossa ei jaeta positiivisen nykykielen mukaan rangaistuksia. Siellä ylläpidetään vankien eli integraatiota tarvitsevien tukiohjelmia. 

 Lempilajiani sci-fi-dekkari ei edusta, mutta se yhdistelee vaivatta dystopian ja yhteiskuntakritiikin ylidigitalisaatiosta ja terveydenhoidon epäeettisyydestä. Vapaus on tavan kansalaiselle liian absurdi käsite, ja siksi hän voikin viihtyä systeemissä; kontrolli vapauttaa vastuusta ja henkilökohtaisista riskeistä. 

 Näistä kansalaisten siruttamisista ja yhteiskuntapisteistä on toki luettu myös muualta kaunokirjallisuudessa, Maarit Verronen tulee ensimmäisenä mieleen. 

 Ihmiskäsitys on tässä aika lohduton eikä totuutta lopulta edusta kukaan. Siitä huolimatta tai sen takia kirja on ansainnut Saksassa vuoden 2020 parhaan jännityskirjan tittelin (Deutscher Krimipreis) ja lisäksi se on palkittu parhaana poliittisena jännitysromaanina (Politikkrimpreis 2021) sekä dekkaripalkinnolla Berliner Krimifuchs.

 Huolimattomuus ei jotenkin kuulu saksalaiseen dekkariin. Välimerkkien eli pisteiden käytössä on outoja käytäntöjä juuri Takamaan kertomuksessa, ne katkaisevat muutamissa kohdissa lauseen epätarkoituksenmukaisesti. Vai ovatko ne suoraan sitten saksalaisia välimerkkikäytäntöjä. 

 Päinvastoin kuin tässä väitetään, sokkia ei ole mahdollista kokea missään, mutta voin hyvin kuvitella, että hyljätty Takamaa aiheutti Liinalle shokin.

 Suomennos: Anne Kilpi

 

Kirjavuosi 2025/20: Kananhoito-oppaastako kaikki tosiaan alkoi

"Tulen aina syömään kuivaa leipää, kun toiset nauttivat meheviä, kirkkaita hedelmiä."  

 Helvi Hämäläinen (s. 16.6.1907 - k. 17.1.1998) oli nuorena kova lukemaan, mutta nahkatyöläisisänsä ei arvostanut kauno- vaan tietokirjallisuutta. Tyttärensä kirjapyyntöön Aaro Hämäläinen vastasi kananhoitokirjalla.  

 Toimittaja Suvi Ahola on toimittanut Hämäläisen päiväkirjoista, esseistä, muistiinpanoista ja kirjeistä elävän ja erittäin monipuolisen valaisun kovasta ja ristiriitaisesta kirjailijataipaleesta. Viimeisin tiedonlähde on Hämäläisen kuoleman jälkeen julkaistu Päiväkirjat 1925–1997. Siksi kirjan nimi Mitä Helvi Hämäläinen todella sanoi vastaa sisältöä. 

 Hämäläisen lapsuus oli suhteellisen surkea. Iida-äiti suorastaan vainosi ja pieksi Helviä kuten isäkin, joka rivien välistä kuitenkin vaikuttaa olleen muuten äitiä suopeampi kasvattaja. Myös opettajat kiusasivat ja häpäisivät Hämäläistä muun muassa risaisesta pukeutumistyylistä. Lapsi ei ollut koulun tilanteista millänsäkään. 

  Hämäläinen sai korjattua suhteensa äitiin myöhemmin. Tämä jopa kannusti tytärtään ammattikirjoittamisen jatkamisessa sekä auttoi yksinhuoltajaa, Helvi kun ei osannut laskelmoida miessuhteissaan ehkä samalla tavalla kuin tietyissä kirjoitustöissään. 

 Lukio-opinnot jäivät, kun Hämäläinen sisäisti, että hänen tarkoituksensa oli kirjailijuus. Ahola varoittaakin, että kyseessä oli aito tarinankertoja, jonka taidot joskus venyivät todellisuuden toiselle puolellekin.

 Jo varhaisista päiväkirjan otteista huomaa, että Hämäläinen on omintakeinen kirjoittaja. Päiväkirjat olivat hänelle niin olennaiset kumppanit, että viimeisin merkintä on päivää ennen kuolemaa. Näitä tekstejä Ahola ihailee todeten, että ne ovat "runsauden ja ajankuvan aarrearkku". Otteet Hämäläisen kirjoista kertovat esimerkiksi sotienjälkeisistä köyhäintarkastajasta ja yhteiskunnan ylimielisestä suhtautumisesta vähävaraisiin.  

 Hämäläisen yhteydessä on usein viitattu hänen suhteeseensa Olavi Paavolaiseen kuten nytkin, ja varsin yksityiskohtaisesti, kainaloita myöten. Kuvattuna on myös Hämäläisen intohimoinen suhde luontoon sekä omintakeinen tapa yhdistää luontoa ja erotiikkaa.

 Minut yllätti Hämäläisen raadollinen kyky kuvata sotaa inhorealistisesti ja tuskaisesti:

 haudassa päättömät ja raajattomat nuoret ruumiit, lakki päässä, jossa ei ole aivoja, nuoret, jotka kokivat kauhujen ja raakuuden korkeakoulun rauhan ajan tohtorintutkinnon sijaan. 

 Hämäläinen oli, kuten kirjailijat usein, näkijä. Hän aavisti jatkosodan alkamisen edeltävänä yönä kokien kummallisia kipuja. Ne loppuivat, kun sota alkoi. Uimareissullaan Hämäläinen havaitsi sodantähti Marsin yötä ennen kuin Hitler hyökkäsi Puolaan. 

 Hämäläinen ajatteli itsensä ennen kaikkea runoilijaksi, romaaniensa henkilöitä hän kutsui yhteiskuntaolennoiksi - osuva kuvaus enneunien näkijältä ja yhteiskunnalliselta kommentaattorilta! Kun hän uransa alussa jätti runoja julkaistaviksi Helsingin Sanomien päätoimittaja Waltteri Wihtori Tuomiojalle (kyllä, kansanedustaja Erkki Tuomiojan isä), oli vastauksen odottaminen aikamoista henkistä kärvistelyä. 

 Tuotteliasta Hämäläistä vaivasi sama murheenalho kuin yleensä työläistä: ettei arvosteta ja kunnioiteta ammattilaisena. Suhde WSOY:hyn oli vaikea. Vuonna -57 Hämäläinen kirjoitti kustannusosakeyhtiön toimitusjohtaja Yrjö A. Jäntille sisuuntuneen raivokirjeen, jota ei kuitenkaan koskaan lähetetty.

 En ole Helvi Hämäläinen -asiantuntija. Luin tämän mielenkiinnosta kirjailijan kutsuvaa persoonaa kohtaan. Kirjan henkilökohtainen helmi oli lukijan mukaanpääsy Finlandia-palkinnon jakoon tammikuussa -88. Helpotti, että Hämäläinen sai paitsi 100 000 markkaa myös lopulta ansaitsemaansa kunnioittavaa huomiota. Varsinkin, kun WSOY:n Vilho Viksten oli plaseerattu hänen viereensä Hotelli Tornin espanjalaisessa ravintolassa.  

 Aina yhtä kiinnostavaa knoppitieto-osastoa edustaa fakta, että Ester Toivonen, Miss Eurooppa vuodelta 1934, oli Hämäläisen serkku. Talouttaan paikatakseen Hämäläinen myös kirjoitti hänestä kirjan Annikki Heinän nimellä, Miss Eurooppa: totta ja kuvitelmaa.  

 Minulla meni poikkeuksellisen kauan lukea tämä kirja, aloitin sattumalta Hämäläisen syntymäpäivänä. Vieroittavaa oli vanhanaikainen kieli tekstinäytteissään, joita on paljon. Hellyttävä sen sijaan on Hämäläisen kirje 7-vuotiaalle pojalleen Jussi Haapmanille, jonka Ahola tapasikin Sanomissa, sillä Haapman työskenteli Sanomien arkiston johtajana. Kirjeessä on muun muassa sana "pääkkö" eli pää ja "äinikuinen", liekö virhe vai tuonaikaista puhetapaa. 

 Suurin yllätys oli Hämäläisen nuoruuden kansallissosialismisympatia, joka kohdistui niin sanottuun uuteen ihmistyyppiin ja saksalaiseen kurinalaisuuteen. Se vaihe jäi kuitenkin, onneksi, lyhyeksi ja kääntyi selväksi pasifismiksi ja sodanvastaisuudeksi. Hämäläinen oli sananvapausjärjestö PENin jäsen 30-luvulta alkaen.

 Tämä esimerkki kuvatkoon kirjailijan aidosti ristiriitaista ja ajassa muovautuvaa luonnetta.

 

Kirjavuosi 2025/19: Piirtäjä piirtää, poliisi pyörii ympyrää, sängyssään Pariisissa

 Komisario Jean-Baptiste Adamsbergin kasvoissa on 60 eri naaman piirteet, ajattelee hänen työkaverinsa Adrien Danglard. 

 Dekkari on yksi kummallisimmista tähän mennessä lukemistani, jossa kaikki ovat henkilöinä kummallisia riippuen tietysti mitä kummallisena pitää, tai sitten he ovat inhimillisen todellisia. 

 Rikoksen ratkaisuun voi viedä vaikkapa vedenalaisen tutkija Mathilden kalat. Sekin tuntuu oudolta, että Danglard ratkoo rikosta, murhaa, lapsikaksostensa kanssa keskustellen. 

 Otsikkoni viittaakin juuri Adamsbergin alaiseen Danglardiin, joka saattaa valvoa öisin ja harkita viinanjuontia murhaajan ja esihenkilönsä liikkeiden tähden. Häntä myös inhottavat ruumiit, todella. 

 Lisäksi puheenparret ovat välillä erikoisia kuten että "jos saisitte Mathilden, se vasta tekisi hyvää, se nostaisi silmiin mustan kiillon, samanlaisen kuin vahatussa nahassa". Taiteellista ja taitavaa, mutta epäodotuksenmukaista dekkarissa, siitä oudosteluni nousee.

 Fred Vargasin vahvuus on kuulemma ihmiskuvauksessa enkä väitä vastaan. Keskusteluissa mukana pysymisessä ja niiden logiikoissa koin hienoista vaikeutta; vaaditaan lukemisen tarkkuutta ja silti voi joutua palaamaan kahdesti-kolmesti johonkin väitteeseen. 

 Tuntuu siltä, että omaperäinen Adamsberg vaikuttaa myös kirjan muotokieleen. Kuten Adamsbergissakaan, ei myöskään juonessa ole selkeitä, dramaattisia käännekohtia.

 Lähtökohta on otollinen vuonna 1990. Adamsberg on juuri saanut siirron "kivikaupunki Pariisiin" ja sen viidenteen poliisipiiriin. Aikaisemmin epäjohdonmukainen komisario ratkoi menestyksellä murhia Länsi-Pyreneillä hiljaiseen, varmaan tyyliinsä, vähät välittäen ympäristön ennakkoluuloista. 

 Koko kirjan rytmi on yhtä hidas kuin komisario itse olematta yhtään pitkäveteinen. Selvitellään verkkaisesti arvoitusta kuka piirtelee Pariisin kaduille ympyröitä ja jättää niiden keskelle esineitä - ja ruumiita. 

 Se tiedetään, että tekijähahmo haisee mädille omenille tai viinietikalle tai alkoholille haistelijasta riippuen. Yritäpä sitten Pariisista löytää hajun perusteella rikollinen. 

 Kirjassa esitellään myös todentuntuinen psykologinen ja kokemuksellinen viikkojako: 

 maanantaista keskiviikkoon on 1. jakso, jolloin kaikki tapahtuu (tiistaina ja keskiviikkonahan ovat kaikki keskeiset palaveritkin, toim. huom.);

 torstaista lauantaihin eletään hajoamisen ja epäselvyyden aikaa eli kakkosjaksoa, jolloin ihmiset alkavat väsyä;

 sunnuntaina eletään 3. jaksossa ikään kuin erillisessä tilassa haavoittuvimmillaan ja silloin jopa murhaaja saattaa paljastaa itsensä. 

 Mieli siis toimisi arjen virtausten mukaan. 

 Kaikista kummasteluistani huolimatta liityn henkisesti niihin rikollisiin, jotka tuntevat omituisen ja huolimattomasti pukeutuvan Adamsbergin heti läheiseksi ja ovat valmiita kertomaan tahi tunnustamaan hänelle kaiken, huomaamattaan. 

 Suomennostyöstä vastaa Marja Luoma. 

Kirjavuosi 2025/18: Kun Suuri Rakkaus katosi Nizzan lumisateisiin

 Alku on selkeä: Cap d'Antibesista Calanquen kalliojyrkänteiltä löydetään raa'asti kuollut tyttö ja teon järkyttynyt tunnustaja.  

  90-luvun alun tapahtumia aletaan keriä auki luokkakokouksessa. Päähenkilö, kirjailija Thomas Degalais ei varsinaisesti nauti tapaamisista eikä entisistä tovereista, vaikka onkin dekaanin poika ja kampuksen entinen asukas. 

 Kauheinta on, että huomispäivänä purettavan liikuntahallin seinään on muurattu jotain mikä ei edelleenkään kestä päivänvaloa. Teko on nuoruudessa tehty hätäisesti rakkauden, raivon ja mustasukkaisuuden sokeassa pisteessä. 

 Menneisyys ja nykyisyys vuorottelevat tarinassa, mutta eivät aina lukijaa helpottavan loogisesti. Nuoruudessa väitetään elettävän aikaa, kun Emmanuel Macronin En Marche! -puolue (nykyisin Renaissance) alkaa menestyä mikä ei kuitenkaan ollut tuolloin mahdollista. Tuleva presidentti oli 90-luvun alussa vielä teini. 

 Myös nykyajassa Rivieralla elämä on kiihkeää verentuoksuisine laventeleineen. Sinne Guillaume Musso luo mielikuvista poikkeavan tunnelman, sataahan vuonna 1992 Nizzaan joulun alla kahdeksan senttiä lunta. 

 Sellaiseen ilmanalaan häviää Degalais'n Suuri Rakkaus 19-vuotiaana. Vinca Rockwell jättää jälkeensä vain harhaisen varmat silminnäkijälausunnot. Katoamista Degalais alkaa onnettomalla kotiseutukäynnillään selvittää. 

 Tarinalla on jo ollut lukijoita saman verran kuin Suomessa on asukkaita. Muutenkin Musso hallitsee Ranskan kirjamyynnin ykkössijaa 12:tta vuotta. Aksenttinsa on eteläeurooppalaisen miehinen ja pääosaan hän kirjoittaa ihmisten väliset dynamiikat. Ne ovat lähes poikkeuksetta jännitteiset, samalla loppuunsa viedyn solidaariset. 

 Kielenkäyttö on ronskia, toki tarkoituksenmukaista; esimerkiksi kusipääksi kutsutaan ihmistä, joka sellainen on. Luulen, että suora ja mutkaton tyyli puraiseekin herkästi argumentoiviin ja retorisesti tarkkoihin ranskalaisiin. 

Suomennos: Anna Nurminen