Kirjavuosi 2025/10: Korva kuulee kaiken kaoottisessa Kiovassa

 Viktor Alekseenkon kotieläin Misha-pingviini oli sen verran omaperäinen lukukokemus, että Ukrainan-toimittaja Maxim Fedorovin vinkistä tartuin toiseenkin Andrei Jurjevitš Kurkoviin, nyt maaliskuussa suomeksi julkaistuun Kiovan korvaan.  

 Eletään toista vuotta Venäjän vallankumouksia ja Ukrainan itsenäistymissotaa vuonna 1919 Kiovassa. Kaupungin kadut vellovat arvaamattomina. Vuosi oli Ukrainassa poikkeuksellisen levoton, sillä vallanpitäjät vaihtuivat bolševikeista kansantasavaltaan, valkoisiin ja sotilasryhmittymiin. Valta vaihtui vuoden aikana 14 kertaa. Myös monensorttista rahaa oli liikkeellä. Tämä kaikki tulee ilmi kirjassa. 

 Jakolinjat ovat ajassa selvät: kaupunginosat ja väestö on jaettu lukutaitoisiin ja -taidottomiin. 

 Näissä melskeissä kasakat tappavat Samson Teofilovitš Koletškon isän Teofilovitš Koletškon ja lyövät Samsonilta miekalla irti korvan. 

 Kiovan katujen luettelu luo tuntuman todellisuudesta. Sekaannus on kaupungissa kokonaisvaltaista; talot ovat kylmät, polttopuista ja paperista pulaa, sähkökatkot arkea, pimeät kadut arvaamattomia ja puna-armeija mielivaltainen. Se ottaa haltuunsa huoneistoja. 

  Samsonin luo tunkevat musikat Anton Tŝvigun ja Fjodor Bravada tämän isän entiseen työhuoneeseen. Siellä irronnut korva kirjoituspöydän laatikon peltirasiassa kuulee huoneen tapahtumat ja puheet. Tiedot välittyvät hämmentävästi Samsonin toiseen korvaan.

 Korva päätyy Lybedin miliisiasemalle, jonne kirjoituspöytä takavarikoidaan. Pian sinne rekrytoidaan myös reklamatsionin tapauksesta jättänyt Samson. Itsenäisesti, ja itsepäisesti, hän ottaa hoitaakseen saksalaisen räätälin tapauksen ja myös selvittää sitä omaperäisesti. Romanttisesti levottomaan arkeen sotkeutuu reipasotteinen väestölaskija Nadežda Trofimovna. 

 Entiseen vie kieli, sanasto. Päähenkilö vetää päälleen kymnaasipalttoon ja mittayksikköinä käytetään versokkaa ja arsinaa. Kääntäjä Arja Pikkupeura todella tuntee venäjän kielen (Kurkov kirjoittaa äidinkielellään venäjäksi) ja ukrainalaisen ajankuvan. 

 Kurkov myös elävöittää tekstiään herkullisilla yksityiskohdilla: 

"Makea maitokiisseli laskeutui niukkasuolaiseksi jääneelle kielelle kuin lämmin peitto vauvan päälle."

 Tunnelma on unenomainen ja absurdi. Rakenteellisesti koen kirjan kovin kaksijakoiseksi: alku persoonien ja ympäristön sekä tapahtumien vahvaa luontia, loppuosa murhan selvittelyä välillä turhankin yksityiskohtaisesti. Kurkovista mainitaan usein musta huumori, mutta ei se tästä erityisesti välittynyt.  

 Varsinaisesta sotakuvauksesta ei ole kyse eikä raakuuksia liiemmin kirjata. Dekkarityyliä mukaeleva sopivan nyrjähtänyt fiktio saa kuitenkin osaltaan ymmärtämään millaisen historian maassa sota edelleen asuu. 

 Kiovan korva on ensimmäinen osa Kiovan mysteerit -sarjasta.

Kirjavuosi 2025/9: Kuvittele Ioseb Besarionis dze Jughasvili, pahaenteinen gruusialainen nimi, kansankomissaari cembalon takana

 "Lampaat ovat vankeja, vaikka liikkuvat vuorenrinteillä vapaina. Paimen on vartija, tarpeellinen niin kauan kuin paimennettavat eivät ymmärrä olevansa sisimmältään vapaita."

  Ioseb Besarionis dze Jughasvili. Komea gruusialainen nimi, joka kalskahtaa tumman pahaenteisesti. Josif Dzugasvili taitaa olla se tutumpi versio diktaattorien aikakirjoissa. 

 Kahdesta kirjasta olen oireillut näiden kahden lukuvuoden aikana. Toisesta näin unta. Tämä kahdesti palkittu Suliko sai minut voimaan lähes pahoin Neuvostoliiton pelon ilmapiirissä. Musta auto kadulla saa kansalaisen katoamaan verhoihin ja varjoihin. 

 "Kuinka kauan moskovalaisella kestää avata ovi näinä aikoina", virnuili dze Jughasvili. 

 Kuuntelin huonosti aiemmin äänikirjana tämän. Hienointa oli runoilija Akaki Tseretelin kirjoittama gruusialainen kansansävelmä Sulikosta, jonka Pirkko Saisio itse lauloi. (Suomalaiset sanat Eila Pellisen levytykseen teki muuten Rauni Kouta eli Reino Helismaa.)

 Suliko on lähes runomuotoinen tarina Josif Vissarionovitš Stalinin päivittäisistä ajatuksista ja vainoharhaisista peloista sekä ihmisärtymyksestä, ja minulle ehkä kauneimmin kirjoitettu kirja konsanaan. Tähän mennessä myös paras näistä kahdesta lukuvuodesta. 

 Toivon, että tätä luetutetaan luovan kirjoittamisen ja sanataiteen kaikissa opinnoissa. Eikä tekisi pahaa irroitella tämän parissa poliittisen historian opiskelijoidenkaan. 

  Onhan se, kirjoittaa nyt runollinen kirja kansansa nälkäänkin tapattajasta, joka tässä ruokaa ja viinaa rakastaa ja herkästi itkee. Kirja palkittiin kahdesti samalla viikolla helmikuussa tänä vuonna. Aiheesta. 

 Sulikon anti myös innoittaa. Jälleen kerran seisahdumme vaikuttuneina sen tosiasian eteen, että kirjallisuuden ja kirjoittamisen maailmassa mahdotonta ei ole mikään. 

 Vaikka fiktiossa eletäänkin, kohdataan myös todellisia historian tapahtumia: mallityöläisen haku ja valinta eli Andrei Grigorjevitš Stahanovin löytäminen ja valokuvaus, runoilija Vladimir Vladimirovitš Majakovskin ja Stalinin vaimon ja sihteerin Nadežda Sergejevna Allilujevan itsemurhat sekä Suomen itsenäisyyden myöntäminen sekavassa Smolnassa (jonka rauta-aidan takana kävin itsekin myöhemmin harhailemassa). Kansallisuuksien komissaari Stalinin ja puheenjohtaja Vlamidir Iljits Uljanovin keskusteluissa on ilkamoivaa dynamiikkaa, joita Vova vei. 

 Moni vallassaan suuri johtaja, kuten Josif Vissarionovitš, inhosi mielistelyä. Hän myös poti ihmisinhoa, ja ainoa jota Stalin rakasti, oli Suliko, tuota mielen hahmotonta, vielä kuolemansa jälkeenkin. 

  Paljon pitää tietää ja kuvitella miltä Gruusiassa näytti kesäiltana, kun pikku-Ioseb liukuu uimaan Mtkvari-jokeen piikkipaatsamien välistä ja kohtaa taivaalla kuvajaisena lohikäärmeen. Tai miten ympäristöään tarkkailee kuollut mies. 

 Kun tytär oksentaa konvehdit isä-Josifin tohveliin, tulee uusien tohvelien tuumailusta hetkeksi mieleen Veikko Huovisen Joe-setä. 

 Aistin pilkahduksen huumoriakin, kun Stalin lähtee seisomaan Leninin mausoleumin jonoon valeasussa mukasokeana kuuntelemaan kansalaisten mielipiteitä. Eihän siitä mitään tullut paitsi Sosolle raivoa ja pahaa mieltä.

 Voi Abram Pantšenko! Kunpa et olisi alkanut kyselemään pöydän virkaa toimittaneen cembalosi perään! Olisit ennättänyt portista tielle! 

 "Kaikki on hyvin, kaikki on oikeudenmukaista. Mikä on tehtävä, se on tehtävä", rauhoittelee Allilujeva itseään miehensä sanoilla, kun katsoo ikkunasta kenttäoikeudenkäyntiä, Stalinin johtamaa Pantsenkon kuulustelua Latviassa.

 

Kirjavuosi 2025/8: Tiukkoja tilanteita, kenties rakkautta ja vähän tupelointia maailmanpolitiikan varjossa

  Beirutiin sijoittuva poliittinen dekkari, nyt on asiallinen meininki, ajattelin, enkä hyvin paljoa erehtynytkään. Sopivasti sain tämän Ystävän loppuun ystävänpäivänä, vaikka en sellaiseen loogisuuteen pyrkinytkään.

 Opiskelija Jacob Seger lähtee Uppsalasta Beirutiin diplomatiaharjoitteluun. Uuden kokemuksen hän toivoo nostavan kuivahtanutta itsetuntoaan: arabian opinnot eivät etene ja tilastotiede on edelleen tenttimättä. 

 Jacob paitsi pakenee lähtökohtaansa, eskilstunalaista lähiötä, myös janoaa arvostusta ja sen konkreettisia eleitä. Toiveet karisevat heti Rafik Haririn lentokentällä. 

 Perillä odottaa kaoottinen ja kiireinen lähetystö, jossa ei olekaan harjoittelijalle muuta tekemistä kuin kuittien niputtamista. 

  Jacobille jää siis aikaa tutustua villiin, jätteenhajuiseen, kuumaan kaupunkiin, jonka katoilla liehuvat Hizbollahin vihreät liput. Kattobileiden jälkeen ränsistyneessä puutarhassa alkaa epätoivoinen rakkaus. Lähi-Idän mailla kielletty kahden miehen eroottinen suhde on paljastavasti kuvattu. 

Greta Garbon puisto Tukholmassa. Kuva: Sirpa Tarkkinen

 Kunnes käy ilmi, että Yassim on sekaantunut johonkin vakavasti epäilyttävämpään kuin valokuvaamiseen Syyriassa. Jacob saa siinä sotkussa pelottavan, epäkiitollisen ja uhriutuvan osan. Dekkarin johtolanka onkin, ettei kenestäkään voi olla varma, ei edes omasta identiteetistään.

 Samaan aikaan Ruotsissa Karin Walldén, entinen Brysselin poliittinen asiantuntija, hautaa isoisänsä. Paluumatkalla kotiin Tukholmaan asianajajaystävänsä joutuu yllättävään ja kohtalokkaaseen kohtaukseen poliisien kanssa. 

 Pohjoismaa ja Lähi-Itä sekä EU:n ydin luovat toimivan kontrastin: on lumeen peittyvä Sankt Anna ja arabikevään tyylistä hässäkkää Beirutissa, paniikkikohtaus grand caféssa Brysselin Ixellesissä, ajattelematon saapuminen traagisenkuuluisaan Shatilaan. 

 Henkilökohtaisen taustalla väijyvät Euroopan pahin terroristi-isku ja Syyrian sisällissota.

 Klassinen dekkareiden pihtiote, sellainen Ystävällä on, cliffhangeritkin kohdillaan. Hyytävien silmien käsite tuodaan juuri oikeaan kohtaan oikeassa vartalossa. 

  Joakim Zander on oikeustieteen tohtori, työskennellyt EU:ssa sekä asunut Syyriassa ja Afganistanissa. Minulle hän oli uusi osaaja, mutta suhteemme ei jääne Place Luxembourgille tai duisburgilaiselle huoltoasemalle. 

 Jos jotakin huonoa haluaa jälkiruokalusikalla sisällöstä kaivaa, niin Ruotsin poliisivoimien hallinnolliset erittelyt lopussa alkoivat jo tuntua piinallisilta, liian yksityiskohtaisilta. Ärsytti myös Jacobin naiivius sekä ajoittainen nahjusmaisuus. 

  Se on vain hyvä, että päähenkilö ärsyttää. Silloin on kirjailija onnistunut tehtävässään. 

  (Ystävä sopii muuten mainiosti maailmankuvassaan ja tapahtumissaan kaikkien aikojen suosikkisarjani Le Bureaun kirjakaveriksi. Sarja on nähtävillä SkyShowtimella.)

Kirjavuosi 2025/7: Kesäistä talviarkea Sarandassa

 Yksi viime vuoden parhaimmista lukemistani kirjoista oli Lea Ypin Vapaa, joka kertoi hänen varhaiselämästään kommunistisessa Albaniasssa. Albania on nykyisin nouseva matkailumaa mikä tulee selväksi myös Pirjo Mellasen kirjassa Matkustin Albaniaan. 

 Mellanen ja hänen miehensä Hari eivät vain matkusta maahan vaan ovat ostaneet entisestä kommunistijohtajien rantaparatiisi Sarandasta kakkosasunnon. Paikkakunnalla on jo olemassa suomalaisten yhteisökin. Korfu ja Italia ovat sieltä aistittavan lähellä.

 Mellanen kirjaa arkensa tapahtumia yksityiskohtaisesti rantakohtaamisista rantabulevardin xhiron eli iltakävelyn tunnelmaan. Kirja on kuvitettu ja myös kuvailtu, mistä olisin itse ollut varsinkin loppupuolella valmis reippaasti karsimaan. Lukijan iloksi hän ajelee myös pieniin kyliin ja pistäytyy muun muassa vuoristopuron halkomaan ravintola Ujvaraan (kuvassa).

 Osa-aikasarandalainen myös osaa ja koko ajan opettelee jonkin verran albaniaa mikä on arvostettavaa.

 Selkeäsanainen, päiväkirjamainen kirja ei paljoa yllätä, mikäli kulttuurien tyypillisiä piirteitä tuntee edes hieman: 

 perhesiteet ovat Albaniassa tiiviit, asunto ei valmistu ajoissa, mutta rakennusporukka käyttäytyy tuttavallisen ystävällisesti, turvallisuus rakennuksilla ja liikenteessä on heikkoa eikä heijastinta tunneta (tunnetaanko muualla kuin Pohjoismaissa?). Muovipusseja tuputetaan kaupoissa mikä näkyy rantavesissäkin. 

 Rikollisuutta Mellanen ei ole Albaniassa henkilökohtaisesti kohdannut eikä pyöräilyä siellä nähnyt. Ihmisten ystävällisyyttä ja auttavaisuutta hän ei vain ihaile vaan myös sitä usein käytännössä kohtaa.

Kirjavuosi 2025/6: Islantilaispoliisin synkkä uranousu

 Kun päähenkilö esitellään, että niskastaan puskee lampaanvillamaista kiharaa, silloin tietää, että komisario Hördur Grimsson todella on ehta (mielikuvien) islantilainen. 

 Siihen vielä tummanpunertava jouhitukka, jättimäinen vartalo ja tumman sammaleen vihreät silmät niin a vot, autenttisen viikingin eväillä edetään rikosten Reykjavikissa. 

 Ja hirveä ahdistus ja alkoholiongelma päällänsä kuten tässä genressä Pohjoismaissa usein on. 

 Grimsson astuu kirjalliseen julkisuuteen sarjan ensimmäisessä osassa tavan liikennepoliisina, mutta haaveilee itsenäisempiin hommiin rikospoliisiin. Siinä hän pääseekin alulle, tosin mokailujen kautta. Itsetuntoa Grimssonissa virtaa muutenkin olematon määrä, vaikka hän erikoisesti osaa ennaltanähdä tapahtumia.  

 Sitten eräässä illankähmässä vapauspuolueen kansanedustaja puukotetaan työpaikkansa pihalla. Lukijana jäin siihen oletukseen, että Grimsson seurasi tapahtunutta kauempaa. Kummallista, jos näin oli. 

 Reykjavikissa rehottavat toki myös huumeet ja pimeiden voimien kanssa tolskaava anarkistinuorisojoukko, joka suorittaa rikoksia astraaliprojektiona, toisin sanoen toisen henkilön kautta hyväksikäyttäen mustaa magiaa ja hypnoosia. Tällaiseen en ole aiemmin törmännytkään rikoskirjallisuudessa.

 Juoni vetää, jotta lukeminen kiinnostaa, mutta hieman kömpelösti; tuntui kuin kuin kirjoittajalla olisi kiire siirrellä tapahtumia eteenpäin. Myös häiritsevä moderni puhekielisyys kuten "pöhinä" täti-ihmistä pännii. Huolimattomuus näkyi muutamina kirjoitusvirheinä ja stilisoimattomana tekstinä ja sehän verottaa aina uskottavuutta. 

 Toisaalta kömpelyys on rentoutta, juttelevuutta ja arkipäiväisyyttä. Jos ikinä pohjoismaisissa dekkareissa, tässä sankaruutta ei ilmene ollenkaan. Poliisikin rötöstelee, käyttäytyy tökerösti ja pelkää epäonnistumista rakkaudessa eristäytymiseen asti. Krapula kuvataan niin väkevästi, että lukija melkein itsekin oksentaa niille sijoilleen. 

 Grimsson yltää varsinkin tarinan loppupuolella ihan ansiokkaaseenkin elämän ja tapahtuneiden syiden pohdintaan. Miehen unimaailmalle annetaan tarinassa väsyttävän paljon palstatilaa.

 Tämä oli nyt kolmas lukemani Islantiin sijoittunut dekkari eikä tehnyt erityistä vaikutusta tämäkään. Reykjavikista, jonka kadunnimiä pudotellaan kunnioitettava määrä, saa aika vastenmielisen kuvan. Ihan hauska paikallinen yksityiskohta löytyy: Ajax-puhdistusainemainos on ollut Islannissa samanlainen kuin Suomessa.

 Ja sitten se kummallinen yksityiskohta: miten tarkkanäköisinkään poliisi voi kaukaa nähdä, että jollain on päällä juuri tekokuituinen paita.

 Teoksen on englannista suomentanut Virve Juhola. 

Kuiva ja kukkaisa tuulten Fuenteventura

Kanaria on mainettaan monipuolisempi, taas se tuli havaittua, vaikka tietyiltä osin en yllättynytkään. Tarkoitan asiaan kuuluvia paikallisia sähläyksiä ja ruokaa, joka on minulle aina haaste Kanarialla, vaikka en allergikko millään tavoin olekaan.  

Kanariansaaret olen käynyt niin, että seitsemisen kertaa Teneriffalla, joista yhden puolen vuoden jakson ja enimmäkseen eteläpuolelta, ja muut saaret tavan turistimatkoilla La Palmaa, El Hierroa ja La Graciosaa lukuun ottamatta. 

Fuerteventuralla olin siis ensimmäisen kerran tammikuun 2025 alussa. Se on toiseksi suurin Kanariansaarista Teneriffan jälkeen ja kaikkein lähimpänä Afrikkaa, itse asiassa näin Afrikan saarikierroksellamme majakalta. 

Saaren ilmasto oli minulle miellyttävä eli tammikuussa suomalaisen kesäinen, +20-+21, tuuli sopivasti ja aurinko paistoi täysin siniseltä taivaalta kaksi viikkoa. Vasta lähtöpäivänä taivas peittyi paksuun pilveen. Kuten saaren nimestäkin huomataan, tuuli on sille tyypillinen ilmiö, mutta ei mitenkään yltiöpäinen. Surffareiden kantapaikkojahan Fuerteventura on. 

Kiintopisteeni Corralejo on entinen kalastajakylä saaren pohjoisessa ja se on säilyttänyt robustin ilmeensä varsinkin satamassa. Turhan soma kaupunki ei ole, mutta onpahan paikallinen. Sataman alueen ravintolakeskittymää sanotaan pikku-Italiaksi, ja aiheesta. Tykkäsin tuosta rantaa kulkevasta reitistä.

Satamasta pääsisi myös Lanzarotelle puolessa tunnissa sekä Isla de Los Lobos -saarelle. Se on luonnonsuojelualuetta, jonne täytyy lippujen lisäksi olla valtion lupa (saa verkosta tai matkanjärjestäjältä), koska saaren herkkää luontoa pyritään suojelemaan. Saarella ei voi myöskään yöpyä. 

Meidän ensipäivinämme tammikuun alussa valmistauduttiin Kuninkaiden päivään (El dia de los reyes magos) mikä näkyi kadun koristeluissa. Kyseessä on yksi Espanjan isoimmista juhlapäivistä. 

Mikäli ajelee autolla, Fuerteventura on siihen oikea paikka. Tiet ovat erinomaisessa kunnossa ja liikennettä on vähän. Maisema on tosi karu ja kuiva. Meidän retkipäivänämme muutaman britin ja kahden amerikkalaisen kanssa kohtasimme Teneriffaltakin tutun caliman eli aavikon punaisen hiekkamyrskyn. (Oli muuten hauskaa, kun brittinaiset kertoivat, miten he perheineen odottavat Euroviisuissa Suomen hevikappaletta!)

Tuon retkipäivän ehdottomia kohokohtia oli minulle kaksi, Betancuria eli Kanarian vanhin kaupunki ja entinen pääkaupunki ylhäällä vuoristossa serpentiinipäiden päässä. Poikkeuksellisella sijoittumisella pääkaupunkia suojeltiin merirosvoilta. 

Betancurian raitilla myytiin sokeripaahdettuja pähkinöitä, ja hyviä olivat.

                    Betancurian kirkko Iglesia de Nuestra Señora de La Peña

Nykyinen Fuerteventuran pääkaupunki on satamakaupunki Puerto del Rosario, jonka tutkin ensi kerralla.

Lisäksi vaikutuksen tekivät Ajuyn aallot, jotka olivat suurimmat koskaan näkemäni. 

Erinomaiset valkosipulikatkaravut (gambas al ajillo) nautin kahden sisaruksen Cuevas de Ajuy -ravintolassa. Paikkakunnalle ei olisi voinut jäädä yöksi, vaikka olisi halunnutkin, sillä hotelleja siellä ei ole, toki joitain yksittäisiä majoittajia. Kokonaisuudessaan tuo Ajuy-Betancuria on koko Kanariansaarten vanhinta aluetta. 

Hotelleja muutenkin näin reissuillani vain muutamia ja nekin, kun noudimme matkoille muita turisteja. Turismivastaisuudesta ei ollut mitään puhetta tai näkyjä. Kuskimme Mike Birminghamista (Australian kautta) tiesi kertoa, että vastenmielisyyttä saarella herättävät diginomadit, jotka saavat hyvää palkkaa, mutta maksavat veronsa muualle. 

Fuerteventuralla ei ole käärmeitä, yhden torakan toki näin ja hyttysiä on, mutta minua hyttysallergikkoa ne eivät vaivanneet hetken kutinaa enempää. Kuten kuvista huomaatte, turismoryysiksiä ei ole.

                    Majakka La Entallada

Kanarialaiset juustot ovat hyviä. Tällä kertaa söin Suomessa kotona yhden illan taktiikalla vuohitilalta ostamani savujuuston. Saarikierrokseemme kuului myös käväisy juustomuseossa (El museo del queso majorero).  

Kuivahkosta maisemasta huolimatta Fuerteventuralla myös kukoistavat kasvit, kukat, palmut ja toki kaktukset.  

Atlantissa uimista ei voi tammikuussa ajatellakaan, joten seuraava reissu tuolle saarelle suuntautunee joko kevät- tai syksykautena. Ei ehkä enää Corralejoon, mutta uusi kohde hahmottui saarikierroksellamme. Parastahan tuolla on valo ja tosiaan nämä kasvit ja kukkaloistot. 

Kirjavuosi 2025/5: Ruotsalainen satumaatango

  Viime luennasta oli jäänyt mieleen miten ruotsalaisen polkupyörän soittokellokin kuulostaa ystävällisemmältä kuin suomalaisen. Toinen kerta vahvisti käsitykseni, että 18 vuotta sitten luetusta ei muista melkein mitään, vaikka olisi ollut kuinka hyvä kokemus.

 Jo lähtöasetelma on herkullinen, kun suloisen pehmeään Ruotsiin ikävöidään Kouvolasta (älkää käsittäkö väärin, sillä arvostan betonibrutalismia). Sinänsä päähenkilö Mikko Virtasen näkökulma ei ole veres. Kaukokaipuu ja kotipihaa vihreämpi ruoho kuuluvat ihmisen ydinkokemukseen. Ja kuka meistä ei olisi tehnyt "missä maassa sinun pitäisi asua" -testejä? 

 On suuri arvo osata kirjoittaa rullaava tarina, jonka jokainen virke pirskahtelee liioittelua ja suuria tunteita, vihaa ja rakkautta ja paatosta. Kovin tosissaan Mikko, tuo kiltti, vauhdikas ja kekseliäs psykopaatti, on. Taivaassa häntä odottaa jopa Olof Palme sinisessä myssyssään. 

Vertauskuvat ovat muutenkin älyttömän oivaltavia kuten että Peppi Pitkätossukin lopulta oli demari, jonka arkussa säilytettiin verokruunuja.   

 Tarvitaan kuitenkin rikos, valehtelua ja yksi avustettu itsemurha, että Mikosta tulee perheenisä Mikael Andersson ja keskiluokkainen sosialidemokraatti lapsuutensa kotiseudulle Göteborgin Majornaan. Naurahtelin epätoivoisen luokkaretken käänteille muutaman kerran oikein kunnolla mitä minulle tapahtuu fiktion, ja vielä vähemmän faktan, parissa harvoin.  

Se häiritsi kovin, että sosialidemokratia kirjoitetaan johdonmukaisesti väärin, sosiaalidemokratia. Päähenkilö myös tahallaan tai tahtomattaan unohtaa, että aate lähti Saksasta eikä Ruotsista. 

Pienet tiivistykset tekstiin olisivat tehneet lukukokemuksesta vieläkin nohevamman. Epilogi on kuitenkin Mikon näköinen: toiveikas, kiltti ja suomalainen. 

 "Paljonhan maailmassa on kahden passin miehiä, mutta paljon vähemmän kahden miehen passeja. Yksi on sopiva henkilömäärä jokaista passia kohden."

 

 

Kirjavuosi 2025/4: Ulkopuolisena systeemin ehdoilla

Stasi ja Stalker ovat vähän samanlaiset sanat, ja tajusin sen vasta nyt, kun luin Olli Jalosen Stalker-vuodet. Lisäksi sen teemassa ja tunnelmassa tuntuu samalta kuin tiukassa Stasi-vakooja-elokuvassa Muiden elämä (Das Leben der Anderen, Saksa 2006). 

Molemmissa päähenkilöt vakoilevat kanssakansalaisia ja näin tavallaan elävät näennäisen systeemin näennäisen luotettuina jäseninä. Kuitenkin molempia painaa lohduton yksinäisyys, ulkopuolisuus ja lopulta omatunnon kolke.  

Nimetön kirjallisuustieteen opiskelija Tampereen yliopistosta vakoilee toimeksiannosta entisiä koulukavereitaan ja näin välittää tietoa "yhteiskunnan tilasta ja ilmapiiristä" 1970-luvulla. Jos nimettömyys korostaakin päähenkilömme ulkopuolisuutta niin samanlainen ulkokohtaisuus ja mykkä yhteys leimaa suhdettaan toimeksiantajiinsa. 

Vieraantuneisuuden tutkijat saisivat varmaankin paljon irti tästä teoksesta. Ihmissuhteet ovat merkityksettömiä ja pinnallisia, hyötynäkökulmasta luotuja, vaikka päähenkilö joskus pyrkiikin aitoon vuorovaikutukseen, useimmiten ilman tuloksia. Henkilö on olosuhteiden ja muiden vietävissä,  "liudentuva ihminen ja lastu virrassa".

Taustakuva Berliinin Kino Internationalin katosta/Sirpa Tarkkinen

Työskentely Indonesian suurlähetystössä toimitusavustajana johtaa moraaliristiriitaan pr-kirjoitusten ja ihmisoikeusrikkomusten välillä - julkisuuden ja lehtijuttujen piti siis olla positiivisia jo 70-luvun lopulla. Pohjois-Korean suurlähettilään ja Indonesian kollegan tapaamisessa fraasien luettelu lie diplomatian korujuhlaa edustavimmillaan. 

Tosi stasimaiselta meininki kuulostaa, kun päällikköporukka tunkeutuu vakoilijansa kotiin arkiston tarkistuskierrokselle.

Berliinin muurin kaatumisen jälkeen urkkijoiden nimet Kohortti 54:stä julkaistaan - ja termi todellakin on julkisuudessa "urkkija". Hieman tuli mieleen Tiitisen lista. 

Samalla liikutaan mediakentän historiassa, kun päähenkilön työpaikka Markkinointi & Viestintä -lehti lopetetaan. Muutenkin Jalonen etenee sujuvasti aitojen tapahtumien sivuvirrassa kuten Moskovan olympialaisissa, Georg Otsin kuolemassa, Iranin vallankumouksessa ja toki Acehin konfliktissa.

Alkaa myös atk:n ja tietoliikenteen kehityksen aikakausi mikä tarkoittaa, että alamme hoitaa tietojemme välittämisen kukin itse.  

Vakoilu ja työ Indonesian lähetystössä muuttivat päähenkilöämme merkittävästi eikä se menneisyys poistu hänestä. Jalonen kuitenkin katsoo tuskaisen ymmärtäväisesti ihmiseen ja suo hänelle paranemisen mahdollisuuden, yllätyksellisen toisen ihmisen kautta.

Ilahduttava yksityiskohta oli 70-luvun lopun biisilista, josta löytyy edelleen kuunneltuja vetoja. Ja onko todella totta, että E-ryhmän ravintoloista ei saanut Cuba Libreä vuonna -78?

Kirjavuosi 2025/3: Rikollista maailmaa paossa Finnmarkissa

Jo Nesbøn Poliisin rankkasin viime vuoden kirjoistani 20 parhaimman joukkoon. Tällä kertaa herra norjalainen menestysdekkaristi päätyi luettavakseni hotellin kierrätyshyllystä, koska se oli paras suomenkielinen tarjolla. Ykkösosaa en ole lukenut, mutta eipä se kokonaiskäsitystä häirinnyt.

Vaikka suhtauduin Nesbøon loman väliaikaislukemistona, sehän taas kiskaisi; jälleen ovat edustettuina kummallisen mielenkiintoiset henkilöt ja hyvät koukut. Väkivallalla ei mässäillä, vaikka nyt jännitetään syötyjä kynsinauhoja myöten huumemaailmassa omaa kuolemaa, tällä kertaa Finnmarkin Kålesundin autiotuvassa. 

Mitään lunta tässä ei ole, vaikka nimi niin enteilee, sillä on pohjoinen kesä.

Kaikki klisheet, vai onko se todellisuutta, pohjoisen ihmisten ja etelän miehen välillä ovat elossa kuten myös runsas viinalla lotraaminen ja niin sanottu löyhämoraalisuus tiukan uskonnollisuuden keskellä. Perheväkivaltaa tai sen uhkaa tietenkään unohtamatta.

Linkkeinä saamelais-lestadiolaiseen reaalimaailmaan toimivat pieni ja nokkela Knut ja tämän siivoojaäiti Lea. Ilmapiiriltään ummehtunut pikkupaikkakunta ja metsä siinä sivussa sopivat dekkarin kehykseksi. Tunnelma on sanoisinko hyvinkin pohjoismainen: on neljän tuulen lakkia, tungetteleva hirvas, verenhimoisia (!) itikoita ja hiljaisuuden rauhaa, josta saa muokattua pelottavan, vai pitäisikö sanoa turvattoman, tilan. 

Tämä teos on enemmän painia päähenkilön oman menneisyyden kanssa kuin varsinaista toimintaa tai jännitystä. Nesbø esittelee kuitenkin sellaisen piiloutumisen keinon ratkaisevalla hetkellä, että en ole moiseen törmännyt missään fiktiossa. Tiukan paikan ratkaisu ylittää kaikki kuvottavuuden rajat.

Olin yllättynyt, että tämä oli päähenkilö "Ulfin" (salanimi) henkisen kehityksen ja elämänuskon buustauksen lisäksi rakkauskertomus ja vieläpä onnellisella, tosin vähän epäröivällä lopulla. Vaikka en nostelekaan tätä vuoden kirjojeni joukkoon, sen verran pääsin eläytymään, että olin onnellinen erityisesti Lean ja Knutin puolesta. 

Verta lumella II:n on suomentanut Outi Menna.

Kirjavuosi 2025/2: Kirjeitä naapuriin Vovalle, entiselle rakastetulle

Mielikuvitus on fiktiokirjailijan tärkeimpiä työkaluja ja Nina Honkanen on ottanut sen käyttöönsä täysteholla, tosin Vladimir Putinilla on oikeasti side Turkuun. Hän on myös käynyt Pietarin ystävyyskaupungissa presidenttinä (Pietarin-matkan oppaalta kuulin yksityiskohtia).

Kävi osuvasti oman lukuhistoriani valossa, että Rakkaani, Vladimirissa eletään Aleksei Navalnyin vankilatuomion viimeisiä päiviä. Sellin "tapahtumia" Venäjän presidentti hikoillen seuraa makuuhuoneensa näytöltä. Jostakin syystä tuli mieleen Josif Stalinin viimeiset hetket. 

Helmi-henkilöllä on nuorena ollut kiihkeähkö romanssi judoka-Vovan kanssa Turussa, mutta nyt hän kirjoittaa tälle ojentavia kirjeitä hoitolaitoksesta. Intohimoisesta rakkaudesta on käännytty opettavaiseen äitisävyyn puolustamaan sodan syömiä lapsia ja maailmanrauhaa. Huokaisen, että voi, kunpa maailmaa johtaisivat kokeneet, viisaat naiset.

Toimittaja ja kirjailija Honkanen on kouluttautunut myös seksuaaliterapeutiksi. Tämä tausta näkyy tekstissä heti. En ole aina ihan varma pysyykö näkökulma ja kieli hyvän maun kuosissa vai mikä minua kohtauksissa mättää. Koin ne ehkä teennäisen korostuneina. Vaikka pääministerin gynekologikäynnillä sujuvasti vyörytetään politiikkaa ja tutkimusta samaan virkkeeseen ja kappaleeseen, toivoin sen olevan nopeasti ohi - eikä kyse ole tilanteen sympatiasta vaan esimerkiksi sanavalinnoista.

Honkanen pistelee tekstiä menemään suurella sydämellä ja ryydittää rytmiään runsaalla kuvakielellä. Itämurre kompastelee, näin käy usein, kun vierasta murretta yrittää toisintaa, mutta satakuntalaismurre  onnistuu, tosin sitä on ulkopuolisen hankala lukea. 

Siperiaan karkotettujen inkeriläisten nälkä ja kurjuus sekä poikkeamat Butsaan ja Gazaan koskettavat lukijan ihoa. Vääryys on samanlaista kaikkialla kaikkina aikoina. 

Luen mielelläni nykyaikaan ja lähihistoriaan sijoittuvista yhteiskunnista. Tässä liikuskellaan niiden ytimissä kuten työnnetään maahanmuuttajat Venäjältä Suomen rajalle, koetaan koronat ja Tsernobyl, tavataan asematunnelissa itsemurhaa yrittävä nuori ja hampurilaisravintolan lastensuojelutapaus sekä tunnelmaa myönteiseksi muovaava koditon pelimanni. 

Arvostan Honkasen juonen kuljetusta erityisesti siksi, että hän liikkuu sujuvasti eri aikatasoilla. Lisäksi hän on tehnyt kirjaa varten varmasti tunteellisen, ison taustatyön.

Käydään tässä todellis-fiktiivisen päähenkilön pään sisässäkin. Kun se onnistuu - tai luulen onnistuvan - tapahtuu nautinto. Se ei taas liity sisältöön, vaan sen osuvuuteen: 

"Lännessä vaalitaan kummallista ajatusta tasavertaisuudesta, joka ei voi koskaan toteutua. Vallassa olevat testauttavat vaaleissa kannatustaan kuin hysteeriset, liian kireisiin farkkuihin sukukalleutensa tunkevat teinit, joille mikään huomio ei riitä. Sen sijaan, että he ymmärtäisivät suurinta valtaa olevan sillä, joka osaa olla välittämättä muiden tarpeista. Mutta myös omista hetkellisistä mieliteoistaan. Tärkeintä on olla johdonmukainen siinä mitä haluaa. Vei sen saaminen viisi, kymmenen, kaksikymmentä tai viisikymmentä vuotta. Kärsivällisyys palkitaan aina, eikä minulla ole päämääräni kanssa kiire mihinkään." 

Kukahan näin aattelee?

Kirjavuosi 2025/1: Teollisuusmetallimuusikon lakoniset varhaismuistelmat

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin lukemastani kirjasta unta. 

Ehkä vahva vaikutus johtui samoista kosketuspinnoista, joita meillä kirjoittajan kanssa on suhtautumisessa elämän ilmiöihin, joista yksi on heti kirjan alussa mainittu marraskuun ihailu.
Sekä urheiluvastenmielisyys ja tapa ottaa valokuvia kävellessä.
Syömisen ja käsin tiskaamisen rakastaminen.
Erojakin toki on kuten päähenkilön rakkaus vanhoihin autoihin ja kissoihin.

Rammsteinin kosketinsoittaja Christian "Flake" Lorenz on tyylikäs ja älykäs, vähäeleinen ja ironinen kirjoittaja. Kirjan nimi tulee siitä, että kosketinsoittajaa arvostetaan Lorenzin mukaan vähiten bändien jäsenistä.

59-vuotias Lorenz tarinoi kattavasti miten hänestä yleensä tuli kosketinsoittaja. Myös omat neuroosinsa kuten pakkomielteet ja lento- sekä esiintymispelkonsa, änkyttämisen ja rankahkon koulukiusaamisen Lorenz kontekstoi suoraan tekstiin, mutta ilman sentimentaalisuutta, toteavasti.

Oma tutustumiseni ja sitä kautta vahva ihastumiseni Rammsteiniin alkoikin Lorenzista, kun näin Netflixin dokumentin Rohwedder - täydellinen rikos. Siinä Lorenz kertoo Saksojen yhdistymisen aiheuttamasta pettymyksestä ja puolustaa kotimaataan Itä-Saksaa kuten hän tekee myös kirjassaan. Lapsuus olikin Lorenzille kulta-aikaa, sillä hän arvosti itäberliiniläisen kodin turvallisuutta. 

Tämän muusikkomuistelman viitsii lukea, vaikka ei olisikaan kiinnostunut teollisuusmetallimusiikista tai Deutsche Neue Härtistä, muusikkouden yksityiskohdista kuten rankasta juomisesta ja levottomasta bändielämästä, sekavista asumisolosuhteista tai kosketinsoittimien erikoisuuksista. Rammsteinista Lorenz kirjoittaa prosentuaalisesti kaikkein vähiten, mutta kauniisti ja lämmöllä. Samanlaiseen seesteisyyteen ja hyvään oloon kirja myös päättyy. 

Lorenzin hitsautuminen kosketinsoittajaksi on monipolvinen juttu. Alku ei tietenkään ollut helppo eikä varsinkaan esiintymispelkoiselle, mutta halu soittaa bändissä oli hänelle koko elämä.

Kirjoittaminen voi olla myös tällaista itseprojektiota mistä nyt käy ilmi, että Lorenzin tyyli elämässä on puskea eteenpäin, vaikka kaikki kaatuisi syliin kuten omatekemä kosketinsoitinteline. Puskemiseen sekoittuu kiltin ihmisen impulsiivisuutta ja talousasioiden hallitsemattomuutta. 

Kirjaa värittävät Lorenzin lapsuusajan piirustukset sekä valokuvat maailmalta ja autoista, joita Lorenz on käveleskellessään ottanut. Autoihin Lorenzilla on syvällinen suhde, vaikka hän ei mikään teknikko olekaan. Ennemminkin omaelämäkerta vahvistaa kirjoittajansa luontaista boheemia persoonallisuutta.

Teksti saa ihan oikeasti myös nauramaan huumorille, joka on lakonista, arkipäiväistä hurjissakin tilanteissa. Ne Lorenz muovaa tragikoomisiksi: 

"Makasin tiellä auton vilkku suussa" (auto-onnettomuuden yhteydessä). 

Hillittömästi minua nauratti myös tapaus, jossa Lorenz, joka pitää itseään kömpelönä, oli kaatunut Prenzlauer Bergissä. Bändikaveri oli nähnyt tapauksen, mutta ei tunnistanut henkilöä ja oli kertonut bänditreeneissä kuinka oli nähnyt juuri tuossa paikassa vanhuksen kaatumisen. 

Tästä Lorenz vetää johtopäätöksiä pukeutumisensa nykyaikaisuudesta, mikä ei hänelle koskaan ole kovin olennaista ollutkaan. 

Teoksen on kääntänyt Miika Kupiainen.