tiistai 15. heinäkuuta 2025
Kirjavuosi 2025/22: "Ministeri haluaa puhutella teitä."
sunnuntai 13. heinäkuuta 2025
Kirjavuosi 2025/21: Sci-fi-dystopia täydellisen yhteiskunnan hengessä
torstai 10. heinäkuuta 2025
Kirjavuosi 2025/20: Kananhoito-oppaastako kaikki tosiaan alkoi
"Tulen aina syömään kuivaa leipää, kun toiset nauttivat meheviä, kirkkaita hedelmiä."
Helvi Hämäläinen (s. 16.6.1907 - k. 17.1.1998) oli nuorena kova lukemaan, mutta nahkatyöläisisänsä ei arvostanut kauno- vaan tietokirjallisuutta. Tyttärensä kirjapyyntöön Aaro Hämäläinen vastasi kananhoitokirjalla.
Toimittaja Suvi Ahola on toimittanut Hämäläisen päiväkirjoista, esseistä, muistiinpanoista ja kirjeistä elävän ja erittäin monipuolisen valaisun kovasta ja ristiriitaisesta kirjailijataipaleesta. Viimeisin tiedonlähde on Hämäläisen kuoleman jälkeen julkaistu Päiväkirjat 1925–1997. Siksi kirjan nimi Mitä Helvi Hämäläinen todella sanoi vastaa sisältöä.
Hämäläisen lapsuus oli suhteellisen surkea. Iida-äiti suorastaan vainosi ja pieksi Helviä kuten isäkin, joka rivien välistä kuitenkin vaikuttaa olleen muuten äitiä suopeampi kasvattaja. Myös opettajat kiusasivat ja häpäisivät Hämäläistä muun muassa risaisesta pukeutumistyylistä. Lapsi ei ollut koulun tilanteista millänsäkään.
Hämäläinen sai korjattua suhteensa äitiin myöhemmin. Tämä jopa kannusti tytärtään ammattikirjoittamisen jatkamisessa sekä auttoi yksinhuoltajaa, Helvi kun ei osannut laskelmoida miessuhteissaan ehkä samalla tavalla kuin tietyissä kirjoitustöissään.
Lukio-opinnot jäivät, kun Hämäläinen sisäisti, että hänen tarkoituksensa oli kirjailijuus. Ahola varoittaakin, että kyseessä oli aito tarinankertoja, jonka taidot joskus venyivät todellisuuden toiselle puolellekin.
Jo varhaisista päiväkirjan otteista huomaa, että Hämäläinen on omintakeinen kirjoittaja. Päiväkirjat olivat hänelle niin olennaiset kumppanit, että viimeisin merkintä on päivää ennen kuolemaa. Näitä tekstejä Ahola ihailee todeten, että ne ovat "runsauden ja ajankuvan aarrearkku". Otteet Hämäläisen kirjoista kertovat esimerkiksi sotienjälkeisistä köyhäintarkastajasta ja yhteiskunnan ylimielisestä suhtautumisesta vähävaraisiin.
Hämäläisen yhteydessä on usein viitattu hänen suhteeseensa Olavi Paavolaiseen kuten nytkin, ja varsin yksityiskohtaisesti, kainaloita myöten. Kuvattuna on myös Hämäläisen intohimoinen suhde luontoon sekä omintakeinen tapa yhdistää luontoa ja erotiikkaa.
Minut yllätti Hämäläisen raadollinen kyky kuvata sotaa inhorealistisesti ja tuskaisesti:
haudassa päättömät ja raajattomat nuoret ruumiit, lakki päässä, jossa ei ole aivoja, nuoret, jotka kokivat kauhujen ja raakuuden korkeakoulun rauhan ajan tohtorintutkinnon sijaan.
Hämäläinen oli, kuten kirjailijat usein, näkijä. Hän aavisti jatkosodan alkamisen edeltävänä yönä kokien kummallisia kipuja. Ne loppuivat, kun sota alkoi. Uimareissullaan Hämäläinen havaitsi sodantähti Marsin yötä ennen kuin Hitler hyökkäsi Puolaan.
Hämäläinen ajatteli itsensä ennen kaikkea runoilijaksi, romaaniensa henkilöitä hän kutsui yhteiskuntaolennoiksi - osuva kuvaus enneunien näkijältä ja yhteiskunnalliselta kommentaattorilta! Kun hän uransa alussa jätti runoja julkaistaviksi Helsingin Sanomien päätoimittaja Waltteri Wihtori Tuomiojalle (kyllä, kansanedustaja Erkki Tuomiojan isä), oli vastauksen odottaminen aikamoista henkistä kärvistelyä.
Tuotteliasta Hämäläistä vaivasi sama murheenalho kuin yleensä työläistä: ettei arvosteta ja kunnioiteta ammattilaisena. Suhde WSOY:hyn oli vaikea. Vuonna -57 Hämäläinen kirjoitti kustannusosakeyhtiön toimitusjohtaja Yrjö A. Jäntille sisuuntuneen raivokirjeen, jota ei kuitenkaan koskaan lähetetty.
En ole Helvi Hämäläinen -asiantuntija. Luin tämän mielenkiinnosta kirjailijan kutsuvaa persoonaa kohtaan. Kirjan henkilökohtainen helmi oli lukijan mukaanpääsy Finlandia-palkinnon jakoon tammikuussa -88. Helpotti, että Hämäläinen sai paitsi 100 000 markkaa myös lopulta ansaitsemaansa kunnioittavaa huomiota. Varsinkin, kun WSOY:n Vilho Viksten oli plaseerattu hänen viereensä Hotelli Tornin espanjalaisessa ravintolassa.
Aina yhtä kiinnostavaa knoppitieto-osastoa edustaa fakta, että Ester Toivonen, Miss Eurooppa vuodelta 1934, oli Hämäläisen serkku. Talouttaan paikatakseen Hämäläinen myös kirjoitti hänestä kirjan Annikki Heinän nimellä, Miss Eurooppa: totta ja kuvitelmaa.
Minulla meni poikkeuksellisen kauan lukea tämä kirja, aloitin sattumalta Hämäläisen syntymäpäivänä. Vieroittavaa oli vanhanaikainen kieli tekstinäytteissään, joita on paljon. Hellyttävä sen sijaan on Hämäläisen kirje 7-vuotiaalle pojalleen Jussi Haapmanille, jonka Ahola tapasikin Sanomissa, sillä Haapman työskenteli Sanomien arkiston johtajana. Kirjeessä on muun muassa sana "pääkkö" eli pää ja "äinikuinen", liekö virhe vai tuonaikaista puhetapaa.
Suurin yllätys oli Hämäläisen nuoruuden kansallissosialismisympatia, joka kohdistui niin sanottuun uuteen ihmistyyppiin ja saksalaiseen kurinalaisuuteen. Se vaihe jäi kuitenkin, onneksi, lyhyeksi ja kääntyi selväksi pasifismiksi ja sodanvastaisuudeksi. Hämäläinen oli sananvapausjärjestö PENin jäsen 30-luvulta alkaen.
Tämä esimerkki kuvatkoon kirjailijan aidosti ristiriitaista ja ajassa muovautuvaa luonnetta.
keskiviikko 9. heinäkuuta 2025
Kirjavuosi 2025/19: Piirtäjä piirtää, poliisi pyörii ympyrää, sängyssään Pariisissa
Komisario Jean-Baptiste Adamsbergin kasvoissa on 60 eri naaman piirteet, ajattelee hänen työkaverinsa Adrien Danglard.
Dekkari on yksi kummallisimmista tähän mennessä lukemistani, jossa kaikki ovat henkilöinä kummallisia riippuen tietysti mitä kummallisena pitää, tai sitten he ovat inhimillisen todellisia.
Rikoksen ratkaisuun voi viedä vaikkapa vedenalaisen tutkija Mathilden kalat. Sekin tuntuu oudolta, että Danglard ratkoo rikosta, murhaa, lapsikaksostensa kanssa keskustellen.
Otsikkoni viittaakin juuri Adamsbergin alaiseen Danglardiin, joka saattaa valvoa öisin ja harkita viinanjuontia murhaajan ja esihenkilönsä liikkeiden tähden. Häntä myös inhottavat ruumiit, todella.
Lisäksi puheenparret ovat välillä erikoisia kuten että "jos saisitte Mathilden, se vasta tekisi hyvää, se nostaisi silmiin mustan kiillon, samanlaisen kuin vahatussa nahassa". Taiteellista ja taitavaa, mutta epäodotuksenmukaista dekkarissa, siitä oudosteluni nousee.
Fred Vargasin vahvuus on kuulemma ihmiskuvauksessa enkä väitä vastaan. Keskusteluissa mukana pysymisessä ja niiden logiikoissa koin hienoista vaikeutta; vaaditaan lukemisen tarkkuutta ja silti voi joutua palaamaan kahdesti-kolmesti johonkin väitteeseen.
Tuntuu siltä, että omaperäinen Adamsberg vaikuttaa myös kirjan muotokieleen. Kuten Adamsbergissakaan, ei myöskään juonessa ole selkeitä, dramaattisia käännekohtia.
Lähtökohta on otollinen vuonna 1990. Adamsberg on juuri saanut siirron "kivikaupunki Pariisiin" ja sen viidenteen poliisipiiriin. Aikaisemmin epäjohdonmukainen komisario ratkoi menestyksellä murhia Länsi-Pyreneillä hiljaiseen, varmaan tyyliinsä, vähät välittäen ympäristön ennakkoluuloista.
Koko kirjan rytmi on yhtä hidas kuin komisario itse olematta yhtään pitkäveteinen. Selvitellään verkkaisesti arvoitusta kuka piirtelee Pariisin kaduille ympyröitä ja jättää niiden keskelle esineitä - ja ruumiita.
Se tiedetään, että tekijähahmo haisee mädille omenille tai viinietikalle tai alkoholille haistelijasta riippuen. Yritäpä sitten Pariisista löytää hajun perusteella rikollinen.
Kirjassa esitellään myös todentuntuinen psykologinen ja kokemuksellinen viikkojako:
maanantaista keskiviikkoon on 1. jakso, jolloin kaikki tapahtuu (tiistaina ja keskiviikkonahan ovat kaikki keskeiset palaveritkin, toim. huom.);
torstaista lauantaihin eletään hajoamisen ja epäselvyyden aikaa eli kakkosjaksoa, jolloin ihmiset alkavat väsyä;
sunnuntaina eletään 3. jaksossa ikään kuin erillisessä tilassa haavoittuvimmillaan ja silloin jopa murhaaja saattaa paljastaa itsensä.
Mieli siis toimisi arjen virtausten mukaan.
Kaikista kummasteluistani huolimatta liityn henkisesti niihin rikollisiin, jotka tuntevat omituisen ja huolimattomasti pukeutuvan Adamsbergin heti läheiseksi ja ovat valmiita kertomaan tahi tunnustamaan hänelle kaiken, huomaamattaan.
tiistai 24. kesäkuuta 2025
Kirjavuosi 2025/18: Kun Suuri Rakkaus katosi Nizzan lumisateisiin
Alku on selkeä: Cap d'Antibesista Calanquen kalliojyrkänteiltä löydetään raa'asti kuollut tyttö ja teon järkyttynyt tunnustaja.
90-luvun alun tapahtumia aletaan keriä auki luokkakokouksessa. Päähenkilö, kirjailija Thomas Degalais ei varsinaisesti nauti tapaamisista eikä entisistä tovereista, vaikka onkin dekaanin poika ja kampuksen entinen asukas.
Kauheinta on, että huomispäivänä purettavan liikuntahallin seinään on muurattu jotain mikä ei edelleenkään kestä päivänvaloa. Teko on nuoruudessa tehty hätäisesti rakkauden, raivon ja mustasukkaisuuden sokeassa pisteessä.
Menneisyys ja nykyisyys vuorottelevat tarinassa, mutta eivät aina lukijaa helpottavan loogisesti. Nuoruudessa väitetään elettävän aikaa, kun Emmanuel Macronin En Marche! -puolue (nykyisin Renaissance) alkaa menestyä mikä ei kuitenkaan ollut tuolloin mahdollista. Tuleva presidentti oli 90-luvun alussa vielä teini.
Myös nykyajassa Rivieralla elämä on kiihkeää verentuoksuisine laventeleineen. Sinne Guillaume Musso luo mielikuvista poikkeavan tunnelman, sataahan vuonna 1992 Nizzaan joulun alla kahdeksan senttiä lunta.
Sellaiseen ilmanalaan häviää Degalais'n Suuri Rakkaus 19-vuotiaana. Vinca Rockwell jättää jälkeensä vain harhaisen varmat silminnäkijälausunnot. Katoamista Degalais alkaa onnettomalla kotiseutukäynnillään selvittää.
Tarinalla on jo ollut lukijoita saman verran kuin Suomessa on asukkaita. Muutenkin Musso hallitsee Ranskan kirjamyynnin ykkössijaa 12:tta vuotta. Aksenttinsa on eteläeurooppalaisen miehinen ja pääosaan hän kirjoittaa ihmisten väliset dynamiikat. Ne ovat lähes poikkeuksetta jännitteiset, samalla loppuunsa viedyn solidaariset.
Kielenkäyttö on ronskia, toki tarkoituksenmukaista; esimerkiksi kusipääksi kutsutaan ihmistä, joka sellainen on. Luulen, että suora ja mutkaton tyyli puraiseekin herkästi argumentoiviin ja retorisesti tarkkoihin ranskalaisiin.
Suomennos: Anna Nurminen
perjantai 13. kesäkuuta 2025
Kirjavuosi 2025/17: Kongosta Gotlantiin kävi tädin tie - ja minne hän sitten hävisikään?
Myönnän, että kirjan vetovoima pikalainahyllyllä liittyi Gotlantiin ja Visbyn läsnäoloon siinä. Olipa mukavaa, että sahramipannukakkukin (kermavaahdolla) mainitaan.
Tuttuus syntyy vuoden pisimmästä päivästä ja tuoreen joulukuusen tuoksusta; tässähän ei eletä ruusujen kaupungin kesässä vaan talvessa. Joulun alla tuulee niin, että hevostallin ovi hulmuaa viimassa ja liikenne saarella estyy.
Kongossa lähetystyössä kätilöinyt Dagny katosi, kun hän muutti Gotlantiin. Vuosikymmeniä myöhemmin sukulaispoika Tomas saapuu kumppaninsa kanssa Mullandsin kylään selvittämään isotätinsä kohtaloa.
Tietyt vihjeet ja vaiheet vaikuttavat kuin itsensä Kyllikki Saaren tapaukselta ja kirjassa onkin samansuuntaisia kirkollisia vivahteita.
Sukuselvitys kuitenkin suututtaa ja pelottaa seudulla. Ruotsidemokraattia se kammottaa siksi, että saarelle on saapunut miespari. Osallisia siksi, että suvun salaisuus paljastuisi.
Gotlanti ja Visby toimivat hyvin tapahtumapaikkoina tällaiselle kulissienkaatodekkarille: söpöä päälle päin, mutta sisällä yhteisössä kuhisevat pitkät historian paineet. Saari ja sen eristyneisyys sekä erityisyys ovat aina oivallinen alusta kummallisille tapahtumille.
Syyllinen Dagnyn katoamiselle pääsee yllättämään mikä on hieman yksinkertaisen ja tasapaksun tarinan paras piirre. Jos on kiinnostunut ratsastuksesta, kirja kiinnostanee enemmän.
Kääntäjä Riie Heikkilä tekee lukemisesta miellyttävää kevyen ilmavalla tyylillään, ja cosy crime -genreenhän tämä kuulukin. Ajoittain häiritsevät sana- ja muut toistot, tiukempaa kustannustoimittamista tai muuta tarkkuutta olisi ehkä tarvittu.
Dialogissa vilahtaa myös eteläpohjalaismurre, onko tällaista todella kuultavissa Gotlannissa?
sunnuntai 8. kesäkuuta 2025
Kirjavuosi 2025/16: Kanavakaupunki Milano pelkää
keskiviikko 4. kesäkuuta 2025
Tyhjiö synnytti ideologisen väkivaltaliikkeen
Kahdeksanosaiseen sarjaan Mussolinista (mm. SkyShowtime) musiikit on säveltänyt The Chemical Brothersin Tom Rowlands. Hän tekee tästä aika sähäkän, historiallisen elokuvan lajityypissä erikoisen tapauksen.
Isoimmat, kohtalokkaimmat haasteet fasistijohtaja kohtasi omiensa kurissa pitämisessä (tuleeko joitain suomalaisia esimerkkejä mieleen?). Kuten kaikissa joukoissa, osa porukasta oli mukana lähinnä hengailumielessä, tässä liikehdinnässä omalaisensa dolce vitan eli ankaran väkivallan käytön oikeutuksen ja hurmeen perässä.
Mussolini kannatti aluksi sosialismia ja olihan Benito sosialistisen Avanti!-lehden päätoimittaja. Aate oli pettymys.
Vaikka en tarkasti tiedäkään mikä johti fasismin olosuhteisiin (muu kuin nälkä, työttömyys, kurjuus, epätasa-arvo jne.), vallitsi 20-luvun Italiassa valtatyhjiö. Vittorio Emanuele III:n kuningashuone oli varsin lepsun heikko, ja vakuumihan täyttyy.
Ja sitä jota valta, il potere, houkuttaa, taipuu kovapäisimpänäkin vaikka mille mutkalle kuten ateistina suutelemaan kardinaalin sormusta.
41-vuotias Luca Marinelli pääosassaan osoittaa huikeaa puhetaitoa varsinkin loppukohtauksen parlamentissa (parlare=puhua), pää uskollisesti takakenossa koko kelta-mustavärisen aikakauden. Sarja painottaa psykologista otetta, Mussolinin itsereflektiota ja päänsisäistä melskettä. Rohkeimmat meistä puhuisivat jopa taide-elokuvasta, mutta eipä liioitella.
Italian opiskelijalle Il figlo del secolo (Vuosisadan poika) toimii, sillä Il Duce artikuloi selkeästi, myös hitaasti painottaen, toki myös huutaen.
Diktaattori joi maitoa, latte, yhtä ahkerasti kuin jotkut meistä juovat vettä tai virvokkeita, mutta se ei suojannut vatsahaavalta, sillä oikein korkealla touhutessa valtakunnan asioiden ohjailusta voi tulla psykosomaattinen rasite.
Lupaava viulisti, jonka fasismin aate vei loogisesti ammuttavaksi kansan ympärillä hurratessa.
Pidin tästä erittäin paljon, modernisti toteutettua vaikuttavaa ja vastenmielistä eurooppalaista poliittista lähihistoriaa, joka toistaa, tai yrittää toistaa, itseään nyt, kun meilläkin on taas virallisesti mustapaitoja ehdolla.
Olkaa varuillanne, stai attento.
Italian tasavalta täytti 3. kesäkuuta 2025 yhteensä 79 vuotta. Auguri.
perjantai 16. toukokuuta 2025
Kirjavuosi 2025/15: Hyvä Helmi!
Lempikirjailija ei petä, se lie yksi lempikirjailijan ominaisuuksista.
Hotakainen on taas sanataiteilijana ja omaperäisenä tarinankertojana verraton, hauska ja osuva. Tällä kertaa saa ihmetellä miten ihmeessä hän on päässyt muistisairaan pään sisään.
Luulen, ilman kokemusta, että sekä Helmin että Oskarin ihmettelevä, äkkinäinen kokemusmaailma on hyvinkin autenttinen, jopa omassa asiayhteydessään järkevä, kunnes asiayhteys liitetään yhteiskunnan vaateisiin.
Edelleen luulen, että tästä siis on kyse sairaudessa, joka yleistyy ja jota pelkäämme hurjasti: "muistin riekaleita lentelee tajunnan hämärissä, mutta mikään niistä ei kirkastunut selkeäksi kuvaksi".
Muistisairaan Helmin löytää metsästä pariskunta eikä tilanne naurattaisi yhtään, ellei sen loihtisi esiin juuri Hotakainen. Ääninäyttelijä-lastentarhanopettaja-pariskunta odottaa saavansa lapsen, mutta saakin vanhuksen nukkumaan lastenhuoneeseen Nalle Puhin kuvan alle. Eli hotelliin kuten Helmi, tavallaan oikein, olosuhteen käsittää.
Hotakainen näkeekin persoonan siellä missä me muut näkisimme potilaan, sairaan tai säälittävän autettavan. Helmi on sukkela, neuvokas ja lujatahtoinen, kaikki erinomaisia piirteitä Hanoi Rocksin entiselle managerille. Nyt häntä "v-tuttaa elää hitaasti".
Myös rohkeanraikasta on suomalaiselta kirjoittajalta luoda päähenkilö, joka ei pidä luonnosta. Tämä onkin kaupunkilaisvanhusten tarina.
Hotakaiselle tyypilliset salamankaltaiset letkaukset kuten arkielämän yllättävät koukutkin kulkevat tässäkin mukana. Erikoisesta tulee tavanomaista, vaikka onhan ääninäyttelijyys ammatti siinä kuin lastentarhaopettajuuskin on. Silti siitä tulee jotain kieron hauskaa, kun herra lähtee aamuisin töihin varikseksi eikä hämmentävässä elämäntilanteessaan saa sitä oikein lentoon.
Kirjailijan fanina ehdin hetken epäillä, onko tämä parhaimmistoaan, mutta lopulta antauduin. Ehkä niin kävi viimeistään Tonin (hotellinjohtaja-ääninäyttelijä) ja Helmin keskustellessa onnenkahveilla Helmin kodissa. Dialogistaan oiva kirjailija tunnetaan.
torstai 15. toukokuuta 2025
Kirjavuosi 2025/14: Seija Savosta muistuttaa mentaalihistoriastamme
tiistai 22. huhtikuuta 2025
Kirjavuosi 2025/13: Legenda muistelee hangessa palvelutalon pihalla
Neil Hardwick kaatuu yöllä rollaattorillaan lumeen helsinkiläisen eliittipalvelutalon pihalla ja alkaa odottaa kuolemaa. Apua ei ole tässä palvelusopimuksessa odotettavissa ennen aamua.
Miten siskojasenveli- tai tankkitäyteenmainen kohtaus. Tai ehkä Kielipuolipotilas, josta olikin peräisin kiitoksen versio tiksis, jota käytettiin omissa yhteisöissänikin. Hyvää ötyä lausun edelleen (Parempi myöhään).
Hangessa Hardwick alkaa käydä läpi sekä elämäänsä että töitään nimiä pudotellen ja katsoo lähtökohtiinsa: äititraumaan ja sisäoppilaitostraumaan sekä (niistä seuranneeseen) rakkaustraumaan, raastavaan, kummalliseen ja poukkoilevaan avioliittoon tunnekylmyyksineen.
Sitten nauratti kovasti tapahtuma, jossa ydinenergialaitos ilmoitti, että hyvää jatkoa, ydinenergialaitos ei palkkaa filosofeja ja palkanmaksu loppuu. (Tämä liittyi Hardwickin päätökseen vaihtaa oppiainetta eli siirtyä filosofiaan.) Miten arvaamattoman hauska paikka maailma olisikin, jos siellä rekryttäisiin filosofeja atomivoimalaan.
Oli kyllä muitakin hauskoja juttuja kuten sian ja näyttelijän palkkaerot sekä Dannyn tyttöystävien seremoniallinen rooli, mutta ne olivat harvinaisuuksia, vaikken lähtenytkään tähän varsinaisesti naurumielellä.
![]() |
Neil Hardwick inhoaa teetä. |
Omaelämäkerta on melankolinen, jopa itsesäälinen. Hardwick osaa suuressa määrin nimetä kaikki ne kohdat, joissa hän ei ole menestynyt, hän puhuu itsensä melkein-miehen osaan. Hardwick on tehnyt paljon, merkittävää ja historiaan jäävää, omasta mielestään myös "kummaa", ja tästä runsaudesta todistaa lopun teosluettelo. Siksikin itsesääli ja katuminen tuntuvat turhilta tunteilta.
Lyhyehkössä kokonaisuudessa luetellaan ammatillisia yksityiskohtia uran varrelta nimipudotteluineen puuduttavuuteen asti. Varsinkin Montreux'n Kultainen ruusu -festivaali näyttää olleen henkilökohtaisesti merkittävä, jota tässä junnataan tavan suomalaislukijalle tuntemattomine nimineen pitkään.
Kirjan arvottaminen mahdollisimman neutraalisti on kuitenkin hankalaa, koska sen tekijä on ollut niin merkittävässä osassa omaa televisioviihde- ja kulttuurimuistiani (teatteria lukuun ottamatta).
Mutta lukekaahan suomalaista kulttuurihistoriaa. Kyllä ihmisistä ja varsinkin julkkiksista piirteitä löytyy.
Ja tekijälle tiedoksi, että kyllä hänet varmasti tv-uutisissa mainitaan sitten, kun "ei ikävä kyllä ole enää keskuudessamme".
tiistai 8. huhtikuuta 2025
Kansanvallan superpäivänä demokratian vihaajista
Tänään on kansanvallan superpäivä, sillä nähtävillä on kaksi vaalitenttiä, joista Hesarin tentti on koottu kansalaisten kysymyksistä, sekä legendaarinen ”Kiitos puheenvuorosta” -pienpuoluetentti. Meitä koettelee myös viimeinen ennakkoäänestyspäivä.
Kahvit kehiin, vaikka tästä vallitseekin laajaa eripuraa niin kuin demokratiassa yleensä vallitsee, että saako ennakkoäänestyspäivänä syödä pullaa. Hurjimmat vetää kansanvaltakahvit vaikka joka päivä.
Valuvikoja on ja sokkeli falskaa, kalliiksikin se juutas tulee ja on liian hidasta, äänestäessä voi joutua jopa jonottamaan, vaikka oisi kiire siellä töissä. Huijareita ja varkaita sekä muita rattijuoppoja löytyy jokaisesta puolueesta kuten kaikista joukoista, pienimmistäkin.
Äänestäjän ruoja käyttäytyy kiusallisen arvaamattomasti.
Olen myös kohdannut tieni varrella IRL sysimustia (ei viittaa ihonväriin) demokratian vihaajia. Erikoisia ilmestyksiä, joille löytyy, kuten elämässä usein, aito vaihtoehto, joko ihan lähellä naapurissa, Keski-Euroopassa tai Pohjois-Koreassa. Niissä ei pyöri sitten kansanvalta ja värikkäät mielipiteet haitolla eikä sananvapaus bisneksiä hidastamassa. Ja tulos on varma, yhden ihmisen näköinen.
Onhan se oudon kierolla tavalla rehellistäkin.
70-luvulla meni muuten sellainen ohjelma kuin Näin naapurissa: kulttuurieroja, teollisuutta ja saavutuksia. Ois varmaan katsaukselle tilausta vieläkin.
torstai 3. huhtikuuta 2025
Kirjavuosi 2025/12: Ikävän ihmisen inhimillinen puolustaja Italiasta
torstai 27. maaliskuuta 2025
Entinen liberaali sivistyspuolue rajoittaa korkeakouluopiskelua
Tässähän taitaa tulla kiire, ajattelin, kun luin uutisen tiede- ja kulttuuriministerin aikeesta rajoittaa yliopistoihin valittavia opiskelijoita ensikertalaisiin jo ensi vuonna (Kaleva 21.3.2025). Olen nimittäin hakenut opiskelemaan toista FM-tutkintoa tänä kesänä Turun yliopiston italian pääaineeseen ja saksaan kaikkiin mahdollisiin yliopistoihin Suomessa.
En ymmärrä, mihin tämä kokoomuksen logiikka perustuu enkä usko siihen: ensikertalaiskiintiö innostaisi hakemaan heitä, jotka eivät hae kaikkien kiintiössä. Mitenkähän motivoituneita opiskelijoita saadaan pelkistä kiintiöistä innostuneista (jos heitä edes on olemassa).
Rajoittamista ajaa siis kokoomus, jonka ideologiaa on vastustaa minkään rajoittamista.
Olenkin ihmetellyt: sivistysporvari, missä olet nyt?
Kielethän ovat siitä erikoinen ala, että kiinnostus niitä kohtaan on vähentynyt, mutta yliopistoihin kieliä on vaikea päästä opiskelemaan. Opetus- ja kulttuuriministeriö on onneksi myöntänyt puoli miljoonaa euroa saksan, ranskan ja venäjän pilottihankkeeseen, jossa ko. kieliä pääsisi opiskelemaan ilman aiempaa osaamista. Pääsykriteereistä ei ole vielä päätetty. Rukoilen iltaisin, että valintakriteerit eivät rajoitu nuoriin tai ensikertalaisiin.
Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa saksaa voi opiskella kaksi opintokokonaisuutta kiitettävin arvosanoin ja hakea sitä kautta Oulun yliopiston avoimen väylää varsinaiseksi opiskelijaksi. Viime vuonna tämä mahdollisuus peruttiin, koska ilmoittautuneita ei ollut tarpeeksi.
Olen seurannut yliopistoihin hakemiskeskustelua parikymmentä vuotta. Koko ajan se on pyörinyt rajoittamisissa ja ensikertalaisissa. Ratkaisu voisi olla paremminkin joidenkin Euroopan maiden systeemi, jossa kaikki halukkaat hyväksytään, mutta tahti karsii osan opiskelijoita pois.
Kaiken voi tosiaan tehdä reilummin.
keskiviikko 19. maaliskuuta 2025
Kirjavuosi 2025/11: Euskalduna saa Bilbaosta traumat ja onnen
Istupas alas niin tarjoan sinulle huolettomat pintxot ja patxaranit.
Hanna Lantton esikoisromaani Bilbaon rytmiin olisi huoletonta heittäytyä vaihto-opiskelijan menoa tarkkailemaan ellei olisi tutustunut kirjailijaan ja kirjaan ennalta ja tietäisi mitä on tulossa.
Vihjeitä tosin saadaan jo Suomen-kouluaikojen kuvauksessa, kun päähenkilömme naureskelee, että "huorahan minä, ette te minulle mitään voi".
Lantto toimii espanjan yliopistolehtorina Turun yliopistossa. Hän tuntee kieli-isolaatti baskin, siis orvon kielen, jolla ei ole entisiä eikä nykyisiä sukulaisia (eli Gernika ei olekaan kirjoitusvirhe vaan Guernica baskiksi). Espanjan opiskelijana en ymmärtänyt kirjan kielinäytteistä, Gabriel Arestin runoista ja Miguel Unamunon ajatelmista, mitään.
Lantto myös tuntee Bilbaon ja lähiseudut baarien lattioita myöten: niitä roska-astioita ei pyyhitä kuin kahdesti päivässä mikäli fiktionsa tiedot yhtään mätsäävät todellisuuteen.
Yksinäisillä reissuillaan Elina raiskataan tai hän kohtaa muuten baskimiesten oksettavaa käytöstä. Elina myös kamppailee sisäisesti identiteetistään, sisäsiististä akateemikosta keskiluokkaiseen perheenäitiin ja rajattomaan hurjastelijaan. Tarina käsittelee myös trauman käsittelyä ja raiskauksen terminologiaa ja niin sanottua raiskausnarratiivia: milloin voi ja saa sanoa tulleensa raiskatuksi, tähänkin kun on olemassa pätevät normit.
Viimeiseen asti lukija odottaa, että tästä sukeutuisi jos ei seesteinen loppu niin ainakin jonkinlainen nuoren naisen kehitys- tai kasvutarina.
Bilbao etenee selkeästi ja suorasanaisesti. Elinan roisi, kumartelematon ja baskiin vahvasti motivoitunut persoona välittyy kuten äänekäs baskikulttuuri ruokineen ja varsinkin juomineen baareissa ja eri antroissa.
Guggenheim vissiin kerran sivulauseessa mainittiin, eikä mitenkään maireasti. Mieleen minulle tämä jää myös kulttuurintuntemuksensa ja kulttuurin yksityiskohtien ansiosta. Baskimaahan tämä ei innosta, mutta ei se ole tarkoituskaan.
Ja ymmärrän hyvin Elinan närkästyksen englannin, jopa espanjan, puhujia kohtaan. Vähemmistökielien kopulaverbit, jee!
tiistai 11. maaliskuuta 2025
Kirjavuosi 2025/10: Korva kuulee kaiken kaoottisessa Kiovassa
"Makea maitokiisseli laskeutui niukkasuolaiseksi jääneelle kielelle kuin lämmin peitto vauvan päälle."
maanantai 24. helmikuuta 2025
Kirjavuosi 2025/9: Kuvittele Ioseb Besarionis dze Jughasvili, pahaenteinen gruusialainen nimi, kansankomissaari cembalon takana
"Lampaat ovat vankeja, vaikka liikkuvat vuorenrinteillä vapaina. Paimen on vartija, tarpeellinen niin kauan kuin paimennettavat eivät ymmärrä olevansa sisimmältään vapaita."
Ioseb Besarionis dze Jughasvili. Komea gruusialainen nimi, joka kalskahtaa tumman pahaenteisesti. Josif Dzugasvili taitaa olla se tutumpi versio diktaattorien aikakirjoissa.
Kahdesta kirjasta olen oireillut näiden kahden lukuvuoden aikana. Toisesta näin unta. Tämä kahdesti palkittu Suliko sai minut voimaan lähes pahoin Neuvostoliiton pelon ilmapiirissä. Musta auto kadulla saa kansalaisen katoamaan verhoihin ja varjoihin.
"Kuinka kauan moskovalaisella kestää avata ovi näinä aikoina", virnuili dze Jughasvili.
Kuuntelin huonosti aiemmin äänikirjana tämän. Hienointa oli runoilija Akaki Tseretelin kirjoittama gruusialainen kansansävelmä Sulikosta, jonka Pirkko Saisio itse lauloi. (Suomalaiset sanat Eila Pellisen levytykseen teki muuten Rauni Kouta eli Reino Helismaa.)
Suliko on lähes runomuotoinen tarina Josif Vissarionovitš Stalinin päivittäisistä ajatuksista ja vainoharhaisista peloista sekä ihmisärtymyksestä, ja minulle ehkä kauneimmin kirjoitettu kirja konsanaan. Tähän mennessä myös paras näistä kahdesta lukuvuodesta.
Toivon, että tätä luetutetaan luovan kirjoittamisen ja sanataiteen kaikissa opinnoissa. Eikä tekisi pahaa irroitella tämän parissa poliittisen historian opiskelijoidenkaan.
Onhan se, kirjoittaa nyt runollinen kirja kansansa nälkäänkin tapattajasta, joka tässä ruokaa ja viinaa rakastaa ja herkästi itkee. Kirja palkittiin kahdesti samalla viikolla helmikuussa tänä vuonna. Aiheesta.
Sulikon anti myös innoittaa. Jälleen kerran seisahdumme vaikuttuneina sen tosiasian eteen, että kirjallisuuden ja kirjoittamisen maailmassa mahdotonta ei ole mikään.
Vaikka fiktiossa eletäänkin, kohdataan myös todellisia historian tapahtumia: mallityöläisen haku ja valinta eli Andrei Grigorjevitš Stahanovin löytäminen ja valokuvaus, runoilija Vladimir Vladimirovitš Majakovskin ja Stalinin vaimon ja sihteerin Nadežda Sergejevna Allilujevan itsemurhat sekä Suomen itsenäisyyden myöntäminen sekavassa Smolnassa (jonka rauta-aidan takana kävin itsekin myöhemmin harhailemassa). Kansallisuuksien komissaari Stalinin ja puheenjohtaja Vlamidir Iljits Uljanovin keskusteluissa on ilkamoivaa dynamiikkaa, joita Vova vei.
Moni vallassaan suuri johtaja, kuten Josif Vissarionovitš, inhosi mielistelyä. Hän myös poti ihmisinhoa, ja ainoa jota Stalin rakasti, oli Suliko, tuota mielen hahmotonta, vielä kuolemansa jälkeenkin.
Paljon pitää tietää ja kuvitella miltä Gruusiassa näytti kesäiltana, kun pikku-Ioseb liukuu uimaan Mtkvari-jokeen piikkipaatsamien välistä ja kohtaa taivaalla kuvajaisena lohikäärmeen. Tai miten ympäristöään tarkkailee kuollut mies.
Kun tytär oksentaa konvehdit isä-Josifin tohveliin, tulee uusien tohvelien tuumailusta hetkeksi mieleen Veikko Huovisen Joe-setä.
Aistin pilkahduksen huumoriakin, kun Stalin lähtee seisomaan Leninin mausoleumin jonoon valeasussa mukasokeana kuuntelemaan kansalaisten mielipiteitä. Eihän siitä mitään tullut paitsi Sosolle raivoa ja pahaa mieltä.
Voi Abram Pantšenko! Kunpa et olisi alkanut kyselemään pöydän virkaa toimittaneen cembalosi perään! Olisit ennättänyt portista tielle!
"Kaikki on hyvin, kaikki on oikeudenmukaista. Mikä on tehtävä, se on tehtävä", rauhoittelee Allilujeva itseään miehensä sanoilla, kun katsoo ikkunasta kenttäoikeudenkäyntiä, Stalinin johtamaa Pantsenkon kuulustelua Latviassa.
perjantai 14. helmikuuta 2025
Kirjavuosi 2025/8: Tiukkoja tilanteita, kenties rakkautta ja vähän tupelointia maailmanpolitiikan varjossa
Beirutiin sijoittuva poliittinen dekkari, nyt on asiallinen meininki, ajattelin, enkä hyvin paljoa erehtynytkään. Sopivasti sain tämän Ystävän loppuun ystävänpäivänä, vaikka en sellaiseen loogisuuteen pyrkinytkään.
Opiskelija Jacob Seger lähtee Uppsalasta Beirutiin diplomatiaharjoitteluun. Uuden kokemuksen hän toivoo nostavan kuivahtanutta itsetuntoaan: arabian opinnot eivät etene ja tilastotiede on edelleen tenttimättä.
Jacob paitsi pakenee lähtökohtaansa, eskilstunalaista lähiötä, myös janoaa arvostusta ja sen konkreettisia eleitä. Toiveet karisevat heti Rafik Haririn lentokentällä.
Perillä odottaa kaoottinen ja kiireinen lähetystö, jossa ei olekaan harjoittelijalle muuta tekemistä kuin kuittien niputtamista.
Jacobille jää siis aikaa tutustua villiin, jätteenhajuiseen, kuumaan kaupunkiin, jonka katoilla liehuvat Hizbollahin vihreät liput. Kattobileiden jälkeen ränsistyneessä puutarhassa alkaa epätoivoinen rakkaus. Lähi-Idän mailla kielletty kahden miehen eroottinen suhde on paljastavasti kuvattu.
Kunnes käy ilmi, että Yassim on sekaantunut johonkin vakavasti epäilyttävämpään kuin valokuvaamiseen Syyriassa. Jacob saa siinä sotkussa pelottavan, epäkiitollisen ja uhriutuvan osan. Dekkarin johtolanka onkin, ettei kenestäkään voi olla varma, ei edes omasta identiteetistään.
Samaan aikaan Ruotsissa Karin Walldén, entinen Brysselin poliittinen asiantuntija, hautaa isoisänsä. Paluumatkalla kotiin Tukholmaan asianajajaystävänsä joutuu yllättävään ja kohtalokkaaseen kohtaukseen poliisien kanssa.
Pohjoismaa ja Lähi-Itä sekä EU:n ydin luovat toimivan kontrastin: on lumeen peittyvä Sankt Anna ja arabikevään tyylistä hässäkkää Beirutissa, paniikkikohtaus grand caféssa Brysselin Ixellesissä, ajattelematon saapuminen traagisenkuuluisaan Shatilaan.
Henkilökohtaisen taustalla väijyvät Euroopan pahin terroristi-isku ja Syyrian sisällissota.
Klassinen dekkareiden pihtiote, sellainen Ystävällä on, cliffhangeritkin kohdillaan. Hyytävien silmien käsite tuodaan juuri oikeaan kohtaan oikeassa vartalossa.
Joakim Zander on oikeustieteen tohtori, työskennellyt EU:ssa sekä asunut Syyriassa ja Afganistanissa. Minulle hän oli uusi osaaja, mutta suhteemme ei jääne Place Luxembourgille tai duisburgilaiselle huoltoasemalle.
Jos jotakin huonoa haluaa jälkiruokalusikalla sisällöstä kaivaa, niin Ruotsin poliisivoimien hallinnolliset erittelyt lopussa alkoivat jo tuntua piinallisilta, liian yksityiskohtaisilta. Ärsytti myös Jacobin naiivius sekä ajoittainen nahjusmaisuus.
Se on vain hyvä, että päähenkilö ärsyttää. Silloin on kirjailija onnistunut tehtävässään.
(Ystävä sopii muuten mainiosti maailmankuvassaan ja tapahtumissaan kaikkien aikojen suosikkisarjani Le Bureaun kirjakaveriksi. Sarja on nähtävillä SkyShowtimella.)
torstai 30. tammikuuta 2025
Kirjavuosi 2025/7: Kesäistä talviarkea Sarandassa
Yksi viime vuoden parhaimmista lukemistani kirjoista oli Lea Ypin Vapaa, joka kertoi hänen varhaiselämästään kommunistisessa Albaniasssa. Albania on nykyisin nouseva matkailumaa mikä tulee selväksi myös Pirjo Mellasen kirjassa Matkustin Albaniaan.
Mellanen ja hänen miehensä Hari eivät vain matkusta maahan vaan ovat ostaneet entisestä kommunistijohtajien rantaparatiisi Sarandasta kakkosasunnon. Paikkakunnalla on jo olemassa suomalaisten yhteisökin. Korfu ja Italia ovat sieltä aistittavan lähellä.
Mellanen kirjaa arkensa tapahtumia yksityiskohtaisesti rantakohtaamisista rantabulevardin xhiron eli iltakävelyn tunnelmaan. Kirja on kuvitettu ja myös kuvailtu, mistä olisin itse ollut varsinkin loppupuolella valmis reippaasti karsimaan. Lukijan iloksi hän ajelee myös pieniin kyliin ja pistäytyy muun muassa vuoristopuron halkomaan ravintola Ujvaraan (kuvassa).
Osa-aikasarandalainen myös osaa ja koko ajan opettelee jonkin verran albaniaa mikä on arvostettavaa.
Selkeäsanainen, päiväkirjamainen kirja ei paljoa yllätä, mikäli kulttuurien tyypillisiä piirteitä tuntee edes hieman:
perhesiteet ovat Albaniassa tiiviit, asunto ei valmistu ajoissa, mutta rakennusporukka käyttäytyy tuttavallisen ystävällisesti, turvallisuus rakennuksilla ja liikenteessä on heikkoa eikä heijastinta tunneta (tunnetaanko muualla kuin Pohjoismaissa?). Muovipusseja tuputetaan kaupoissa mikä näkyy rantavesissäkin.
Rikollisuutta Mellanen ei ole Albaniassa henkilökohtaisesti kohdannut eikä pyöräilyä siellä nähnyt. Ihmisten ystävällisyyttä ja auttavaisuutta hän ei vain ihaile vaan myös sitä usein käytännössä kohtaa.
tiistai 28. tammikuuta 2025
Kirjavuosi 2025/6: Islantilaispoliisin synkkä uranousu
Kun päähenkilö esitellään, että niskastaan puskee lampaanvillamaista kiharaa, silloin tietää, että komisario Hördur Grimsson todella on ehta (mielikuvien) islantilainen.
Siihen vielä tummanpunertava jouhitukka, jättimäinen vartalo ja tumman sammaleen vihreät silmät niin a vot, autenttisen viikingin eväillä edetään rikosten Reykjavikissa.
Ja hirveä ahdistus ja alkoholiongelma päällänsä kuten tässä genressä Pohjoismaissa usein on.
Grimsson astuu kirjalliseen julkisuuteen sarjan ensimmäisessä osassa tavan liikennepoliisina, mutta haaveilee itsenäisempiin hommiin rikospoliisiin. Siinä hän pääseekin alulle, tosin mokailujen kautta. Itsetuntoa Grimssonissa virtaa muutenkin olematon määrä, vaikka hän erikoisesti osaa ennaltanähdä tapahtumia.
Sitten eräässä illankähmässä vapauspuolueen kansanedustaja puukotetaan työpaikkansa pihalla. Lukijana jäin siihen oletukseen, että Grimsson seurasi tapahtunutta kauempaa. Kummallista, jos näin oli.
Reykjavikissa rehottavat toki myös huumeet ja pimeiden voimien kanssa tolskaava anarkistinuorisojoukko, joka suorittaa rikoksia astraaliprojektiona, toisin sanoen toisen henkilön kautta hyväksikäyttäen mustaa magiaa ja hypnoosia. Tällaiseen en ole aiemmin törmännytkään rikoskirjallisuudessa.
Juoni vetää, jotta lukeminen kiinnostaa, mutta hieman kömpelösti; tuntui kuin kuin kirjoittajalla olisi kiire siirrellä tapahtumia eteenpäin. Myös häiritsevä moderni puhekielisyys kuten "pöhinä" täti-ihmistä pännii. Huolimattomuus näkyi muutamina kirjoitusvirheinä ja stilisoimattomana tekstinä ja sehän verottaa aina uskottavuutta.
Toisaalta kömpelyys on rentoutta, juttelevuutta ja arkipäiväisyyttä. Jos ikinä pohjoismaisissa dekkareissa, tässä sankaruutta ei ilmene ollenkaan. Poliisikin rötöstelee, käyttäytyy tökerösti ja pelkää epäonnistumista rakkaudessa eristäytymiseen asti. Krapula kuvataan niin väkevästi, että lukija melkein itsekin oksentaa niille sijoilleen.
Grimsson yltää varsinkin tarinan loppupuolella ihan ansiokkaaseenkin elämän ja tapahtuneiden syiden pohdintaan. Miehen unimaailmalle annetaan tarinassa väsyttävän paljon palstatilaa.
Tämä oli nyt kolmas lukemani Islantiin sijoittunut dekkari eikä tehnyt erityistä vaikutusta tämäkään. Reykjavikista, jonka kadunnimiä pudotellaan kunnioitettava määrä, saa aika vastenmielisen kuvan. Ihan hauska paikallinen yksityiskohta löytyy: Ajax-puhdistusainemainos on ollut Islannissa samanlainen kuin Suomessa.
Ja sitten se kummallinen yksityiskohta: miten tarkkanäköisinkään poliisi voi kaukaa nähdä, että jollain on päällä juuri tekokuituinen paita.
Teoksen on englannista suomentanut Virve Juhola.
sunnuntai 26. tammikuuta 2025
Kuiva ja kukkaisa tuulten Fuenteventura
Kanaria on mainettaan monipuolisempi, taas se tuli havaittua, vaikka tietyiltä osin en yllättynytkään. Tarkoitan asiaan kuuluvia paikallisia sähläyksiä ja ruokaa, joka on minulle aina haaste Kanarialla, vaikka en allergikko millään tavoin olekaan.
Kanariansaaret olen käynyt niin, että seitsemisen kertaa Teneriffalla, joista yhden puolen vuoden jakson ja enimmäkseen eteläpuolelta, ja muut saaret tavan turistimatkoilla La Palmaa, El Hierroa ja La Graciosaa lukuun ottamatta.
Fuerteventuralla olin siis ensimmäisen kerran tammikuun 2025 alussa. Se on toiseksi suurin Kanariansaarista Teneriffan jälkeen ja kaikkein lähimpänä Afrikkaa, itse asiassa näin Afrikan saarikierroksellamme majakalta.
Saaren ilmasto oli minulle miellyttävä eli tammikuussa suomalaisen kesäinen, +20-+21, tuuli sopivasti ja aurinko paistoi täysin siniseltä taivaalta kaksi viikkoa. Vasta lähtöpäivänä taivas peittyi paksuun pilveen. Kuten saaren nimestäkin huomataan, tuuli on sille tyypillinen ilmiö, mutta ei mitenkään yltiöpäinen. Surffareiden kantapaikkojahan Fuerteventura on.
Kiintopisteeni Corralejo on entinen kalastajakylä saaren pohjoisessa ja se on säilyttänyt robustin ilmeensä varsinkin satamassa. Turhan soma kaupunki ei ole, mutta onpahan paikallinen. Sataman alueen ravintolakeskittymää sanotaan pikku-Italiaksi, ja aiheesta. Tykkäsin tuosta rantaa kulkevasta reitistä.
Satamasta pääsisi myös Lanzarotelle puolessa tunnissa sekä Isla de Los Lobos -saarelle. Se on luonnonsuojelualuetta, jonne täytyy lippujen lisäksi olla valtion lupa (saa verkosta tai matkanjärjestäjältä), koska saaren herkkää luontoa pyritään suojelemaan. Saarella ei voi myöskään yöpyä.
Meidän ensipäivinämme tammikuun alussa valmistauduttiin Kuninkaiden päivään (El dia de los reyes magos) mikä näkyi kadun koristeluissa. Kyseessä on yksi Espanjan isoimmista juhlapäivistä.
Mikäli ajelee autolla, Fuerteventura on siihen oikea paikka. Tiet ovat erinomaisessa kunnossa ja liikennettä on vähän. Maisema on tosi karu ja kuiva. Meidän retkipäivänämme muutaman britin ja kahden amerikkalaisen kanssa kohtasimme Teneriffaltakin tutun caliman eli aavikon punaisen hiekkamyrskyn. (Oli muuten hauskaa, kun brittinaiset kertoivat, miten he perheineen odottavat Euroviisuissa Suomen hevikappaletta!)
Tuon retkipäivän ehdottomia kohokohtia oli minulle kaksi, Betancuria eli Kanarian vanhin kaupunki ja entinen pääkaupunki ylhäällä vuoristossa serpentiinipäiden päässä. Poikkeuksellisella sijoittumisella pääkaupunkia suojeltiin merirosvoilta.
Betancurian raitilla myytiin sokeripaahdettuja pähkinöitä, ja hyviä olivat.
Betancurian kirkko Iglesia de Nuestra Señora de La Peña
Nykyinen Fuerteventuran pääkaupunki on satamakaupunki Puerto del Rosario, jonka tutkin ensi kerralla.
Lisäksi vaikutuksen tekivät Ajuyn aallot, jotka olivat suurimmat koskaan näkemäni.
Erinomaiset valkosipulikatkaravut (gambas al ajillo) nautin kahden sisaruksen Cuevas de Ajuy -ravintolassa. Paikkakunnalle ei olisi voinut jäädä yöksi, vaikka olisi halunnutkin, sillä hotelleja siellä ei ole, toki joitain yksittäisiä majoittajia. Kokonaisuudessaan tuo Ajuy-Betancuria on koko Kanariansaarten vanhinta aluetta.
Hotelleja muutenkin näin reissuillani vain muutamia ja nekin, kun noudimme matkoille muita turisteja. Turismivastaisuudesta ei ollut mitään puhetta tai näkyjä. Kuskimme Mike Birminghamista (Australian kautta) tiesi kertoa, että vastenmielisyyttä saarella herättävät diginomadit, jotka saavat hyvää palkkaa, mutta maksavat veronsa muualle.
Fuerteventuralla ei ole käärmeitä, yhden torakan toki näin ja hyttysiä on, mutta minua hyttysallergikkoa ne eivät vaivanneet hetken kutinaa enempää. Kuten kuvista huomaatte, turismoryysiksiä ei ole.
Majakka La EntalladaKanarialaiset juustot ovat hyviä. Tällä kertaa söin Suomessa kotona yhden illan taktiikalla vuohitilalta ostamani savujuuston. Saarikierrokseemme kuului myös käväisy juustomuseossa (El museo del queso majorero).
Kuivahkosta maisemasta huolimatta Fuerteventuralla myös kukoistavat kasvit, kukat, palmut ja toki kaktukset.
Atlantissa uimista ei voi tammikuussa ajatellakaan, joten seuraava reissu tuolle saarelle suuntautunee joko kevät- tai syksykautena. Ei ehkä enää Corralejoon, mutta uusi kohde hahmottui saarikierroksellamme. Parastahan tuolla on valo ja tosiaan nämä kasvit ja kukkaloistot.
maanantai 20. tammikuuta 2025
Kirjavuosi 2025/5: Ruotsalainen satumaatango
Viime luennasta oli jäänyt mieleen miten ruotsalaisen polkupyörän soittokellokin kuulostaa ystävällisemmältä kuin suomalaisen. Toinen kerta vahvisti käsitykseni, että 18 vuotta sitten luetusta ei muista melkein mitään, vaikka olisi ollut kuinka hyvä kokemus.
Tarvitaan kuitenkin rikos, valehtelua ja yksi avustettu itsemurha, että Mikosta tulee perheenisä Mikael Andersson ja keskiluokkainen sosialidemokraatti lapsuutensa kotiseudulle Göteborgin Majornaan. Naurahtelin epätoivoisen luokkaretken käänteille muutaman kerran oikein kunnolla mitä minulle tapahtuu fiktion, ja vielä vähemmän faktan, parissa harvoin.
Se häiritsi kovin, että sosialidemokratia kirjoitetaan johdonmukaisesti väärin, sosiaalidemokratia. Päähenkilö myös tahallaan tai tahtomattaan unohtaa, että aate lähti Saksasta eikä Ruotsista.
Pienet tiivistykset tekstiin olisivat tehneet lukukokemuksesta vieläkin nohevamman. Epilogi on kuitenkin Mikon näköinen: toiveikas, kiltti ja suomalainen.
sunnuntai 19. tammikuuta 2025
Kirjavuosi 2025/4: Ulkopuolisena systeemin ehdoilla
Stasi ja Stalker ovat vähän samanlaiset sanat, ja tajusin sen vasta nyt, kun luin Olli Jalosen Stalker-vuodet. Lisäksi sen teemassa ja tunnelmassa tuntuu samalta kuin tiukassa Stasi-vakooja-elokuvassa Muiden elämä (Das Leben der Anderen, Saksa 2006).
Molemmissa päähenkilöt vakoilevat kanssakansalaisia ja näin tavallaan elävät näennäisen systeemin näennäisen luotettuina jäseninä. Kuitenkin molempia painaa lohduton yksinäisyys, ulkopuolisuus ja lopulta omatunnon kolke.
Nimetön kirjallisuustieteen opiskelija Tampereen yliopistosta vakoilee toimeksiannosta entisiä koulukavereitaan ja näin välittää tietoa "yhteiskunnan tilasta ja ilmapiiristä" 1970-luvulla. Jos nimettömyys korostaakin päähenkilömme ulkopuolisuutta niin samanlainen ulkokohtaisuus ja mykkä yhteys leimaa suhdettaan toimeksiantajiinsa.
Tosi stasimaiselta meininki kuulostaa, kun päällikköporukka tunkeutuu vakoilijansa kotiin arkiston tarkistuskierrokselle.
Berliinin muurin kaatumisen jälkeen urkkijoiden nimet Kohortti 54:stä julkaistaan - ja termi todellakin on julkisuudessa "urkkija". Hieman tuli mieleen Tiitisen lista.
Samalla liikutaan mediakentän historiassa, kun päähenkilön työpaikka Markkinointi & Viestintä -lehti lopetetaan. Muutenkin Jalonen etenee sujuvasti aitojen tapahtumien sivuvirrassa kuten Moskovan olympialaisissa, Georg Otsin kuolemassa, Iranin vallankumouksessa ja toki Acehin konfliktissa.
Alkaa myös atk:n ja tietoliikenteen kehityksen aikakausi mikä tarkoittaa, että alamme hoitaa tietojemme välittämisen kukin itse.
Vakoilu ja työ Indonesian lähetystössä muuttivat päähenkilöämme merkittävästi eikä se menneisyys poistu hänestä. Jalonen kuitenkin katsoo tuskaisen ymmärtäväisesti ihmiseen ja suo hänelle paranemisen mahdollisuuden, yllätyksellisen toisen ihmisen kautta.
Ilahduttava yksityiskohta oli 70-luvun lopun biisilista, josta löytyy edelleen kuunneltuja vetoja. Ja onko todella totta, että E-ryhmän ravintoloista ei saanut Cuba Libreä vuonna -78?