Kirjavuosi 2025/22: "Ministeri haluaa puhutella teitä."

 

 Itävaltalainen elokuvaohjaaja Georg Wilhem (GW) Pabst ohjasi ensimmäisen maailmansodan jälkeen muun muassa Leni Riefenstahlia vuorenrinteellä. Toisen maailmansodan aikaan hän päätyy ohjaajaksi Berliiniin propagandaministeri Joseph Goebbelsin kierosta toimeksiannosta. Silloinkin Riefenstahl oli mukana.

 Ohjaaja yrittää perheineen pois Itävallasta, jonne he ovat tulleet Amerikan ja Ranskan kautta katsomaan Trude-vaimon sairasta äitiä. Trudella on merkittävä rooli perheessä ja hän on aktiivinen toimija esimerkiksi kirjailijapiirissä, johon osallistuu muitakin ns. kolmannen valtakunnan vaimoja. 

 Sitten Saksa hyökkää Puolaan ja raja menee kiinni. Pabst on aiemmin osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan ja joutunut vankileirille missä hänestä tuli vartijan yllättävällä luvalla ohjaaja. 

 Kädet puuskassa Goebbelsin agentti Krämer ilmoittaa vierailullaan Pabstin kotiin, että "ministeri haluaa puhutella teitä". Muut ovat tässä tilanteessa laskeneet housuihinsa, mutta Krämer ei huomaa Pabstissa mitään muutosta, ei ilmeessä, ei missään. 

 Käynti Goebbelsin toimistossa oli kafkaa puhtaimmillaan. Rekrytointi kääntyi päälaelleen ja Pabst puolustuskannalle. Puolueetonta taiteilijaa merkattiin muun muassa kommunistiksi. 

 Yleensä en kuuntele äänikirjoja, koska keskittyminen niihin on vaikeaa. Huomio hajoaa, useammin kuin kirjan kanssa. Lisäksi siirtymiä ja aikatasoja on tässä Ohjaajassa paljon. 

 Vierastin myös sisäpiiridialogia sekä yksityiskohtaista ohjaustilanteiden kuvailua, siitäkin huolimatta, että kyse on nimeä myöten ohjaajasta. Äärimmäisen pitkäveteistä.

 Erikoinen on myös kirjan aloitus, jolla ei ole lopulta mitään tekemistä kirjan muiden tapahtumien kanssa kuin saatteeksi tai viitteelliseksi alkusoitoksi.   

 Aiemmin yritin tätä lukemalla, mutta jätin kesken. Kuitenkin auktoriteetin (kirjeenvaihtajan) kehu sai palaamaan. Taiteilijan eettistä problematiikkaa suhteessa autoritääriseen hallintoon ei tarinasta suoraan löytynyt eli sitä näkökulmaa, jonka perusteella aloin tätä lukea.  

 Daniel Kehlmann kuitenkin lataa onnistuneesti ilmapiiriä kolmannesta valtakunnasta ja ennen kaikkea sodasta. Miten se vaikutti esimerkiksi nuorten miesten mieskuvaan ja koko yhteiskunnan asenteisiin esimerkiksi tunneilmaisuissa kuten itkemisessä. 

 Pabstin tarina on puolifiktiivinen, jossa tarua ovat perhesuhteet, mutta historialliset henkilöt totta. Niistä tunnistin vain tuon Riefenstahlin. Siinä on paljon paitsi yksityiskohtauksia filmin teosta myös ihmisistä tai silmälasien viiruista. Minkäänlaista jännitettä tai intensiivisyyttä kirjassa ei ole. 

  Erilainen kuin odotin, tylsäkin, mutta kirja tuo luo sodan, ilmaiskut, taiteen ja koko zeitgeistin hienovaraisesti, mielikuvituksellisestikin. Ymmärrän, että tämä on mestarillisesti kudottu ja ajateltu.

 Yksityiskohta: näkäräinen. Pabst tarjoaa Goebbelsin agentti Krämerille näkäräistä, josta tämä kieltäytyy. Mikähän lie näkäräinen saksaksi, mutta hyvin käännetty. 

 Suomennos: Tuulia Tipa

Kirjavuosi 2025/21: Sci-fi-dystopia täydellisen yhteiskunnan hengessä

 

 Tiedonvälitys sellaisena kuin olemme tottuneet sen kokemaan ja toimittajien johtotähti eli totuus ei kiinnosta enää ketään. Olemassa on vain valtion agendan sisäänajo, jota vääristellään orwellilais-neuvostoliittolaisella kiertelevällä retoriikalla. Sitä välittää Totuusmedia (vrt Pravda).

 Myös tutkija Liina Järvinen valehtelee kielenkääntäjän ja eläintieteilijän peiterooleissaan työskennellessään Gallukselle. Se paljastaa viranomaisten valeuutisia. 

 

  Kyseessä on luontevuudellaan ja uskottavuudellaan yllättänyt sci-fi, jossa Frankfurtissa ajellaan e-mobiililla ja valokuvataan aurinkolasien linsseillä. Älyruutu kertoo kaiken ihmisestä ja juonen kannalta erittäin keskeinen terveyssovellus palvelee vähintään yhtä kattavasti.  

 Myös Liina osallistuu lääketieteen tiukan salaiseen kokeiluun, jonka seuraukset ovat hänelle hirveät. Hän on, muuten, äitinsä puolelta suomalainen ja mummolansa sijaitsee Tampereella. Siellä, Fennoskandinavian yhteisalueella, on otettu käyttöön vastikkeeton perustulo.

 Dystooppiset piirteet avautuvat kirjassa vähitellen. Kaupungin laitamilta löytyy toinen todellisuus, Takamaa, jossa asuvat yhteiskuntakelvottomat ja omaehtoiset paralleelit, jotka Liina löytää vahingossa. Takamaa tyyppeineen tuo tervetulleen särön sileään yhteiskuntakuvaan.

 Totuuden selvittäminen vie Liinan myös muihin jännittäviin paikkoihin Frankfurtin ympäristössä kuten tutkimaan vankilaa, jossa ei jaeta positiivisen nykykielen mukaan rangaistuksia. Siellä ylläpidetään vankien eli integraatiota tarvitsevien tukiohjelmia. 

 Lempilajiani sci-fi-dekkari ei edusta, mutta se yhdistelee vaivatta dystopian ja yhteiskuntakritiikin ylidigitalisaatiosta ja terveydenhoidon epäeettisyydestä. Vapaus on tavan kansalaiselle liian absurdi käsite, ja siksi hän voikin viihtyä systeemissä; kontrolli vapauttaa vastuusta ja henkilökohtaisista riskeistä. 

 Näistä kansalaisten siruttamisista ja yhteiskuntapisteistä on toki luettu myös muualta kaunokirjallisuudessa, Maarit Verronen tulee ensimmäisenä mieleen. 

 Ihmiskäsitys on tässä aika lohduton eikä totuutta lopulta edusta kukaan. Siitä huolimatta tai sen takia kirja on ansainnut Saksassa vuoden 2020 parhaan jännityskirjan tittelin (Deutscher Krimipreis) ja lisäksi se on palkittu parhaana poliittisena jännitysromaanina (Politikkrimpreis 2021) sekä dekkaripalkinnolla Berliner Krimifuchs.

 Huolimattomuus ei jotenkin kuulu saksalaiseen dekkariin. Välimerkkien eli pisteiden käytössä on outoja käytäntöjä juuri Takamaan kertomuksessa, ne katkaisevat muutamissa kohdissa lauseen epätarkoituksenmukaisesti. Vai ovatko ne suoraan sitten saksalaisia välimerkkikäytäntöjä. 

 Päinvastoin kuin tässä väitetään, sokkia ei ole mahdollista kokea missään, mutta voin hyvin kuvitella, että hyljätty Takamaa aiheutti Liinalle shokin.

 Suomennos: Anne Kilpi

 

Kirjavuosi 2025/20: Kananhoito-oppaastako kaikki tosiaan alkoi

"Tulen aina syömään kuivaa leipää, kun toiset nauttivat meheviä, kirkkaita hedelmiä."  

 Helvi Hämäläinen (s. 16.6.1907 - k. 17.1.1998) oli nuorena kova lukemaan, mutta nahkatyöläisisänsä ei arvostanut kauno- vaan tietokirjallisuutta. Tyttärensä kirjapyyntöön Aaro Hämäläinen vastasi kananhoitokirjalla.  

 Toimittaja Suvi Ahola on toimittanut Hämäläisen päiväkirjoista, esseistä, muistiinpanoista ja kirjeistä elävän ja erittäin monipuolisen valaisun kovasta ja ristiriitaisesta kirjailijataipaleesta. Viimeisin tiedonlähde on Hämäläisen kuoleman jälkeen julkaistu Päiväkirjat 1925–1997. Siksi kirjan nimi Mitä Helvi Hämäläinen todella sanoi vastaa sisältöä. 

 Hämäläisen lapsuus oli suhteellisen surkea. Iida-äiti suorastaan vainosi ja pieksi Helviä kuten isäkin, joka rivien välistä kuitenkin vaikuttaa olleen muuten äitiä suopeampi kasvattaja. Myös opettajat kiusasivat ja häpäisivät Hämäläistä muun muassa risaisesta pukeutumistyylistä. Lapsi ei ollut koulun tilanteista millänsäkään. 

  Hämäläinen sai korjattua suhteensa äitiin myöhemmin. Tämä jopa kannusti tytärtään ammattikirjoittamisen jatkamisessa sekä auttoi yksinhuoltajaa, Helvi kun ei osannut laskelmoida miessuhteissaan ehkä samalla tavalla kuin tietyissä kirjoitustöissään. 

 Lukio-opinnot jäivät, kun Hämäläinen sisäisti, että hänen tarkoituksensa oli kirjailijuus. Ahola varoittaakin, että kyseessä oli aito tarinankertoja, jonka taidot joskus venyivät todellisuuden toiselle puolellekin.

 Jo varhaisista päiväkirjan otteista huomaa, että Hämäläinen on omintakeinen kirjoittaja. Päiväkirjat olivat hänelle niin olennaiset kumppanit, että viimeisin merkintä on päivää ennen kuolemaa. Näitä tekstejä Ahola ihailee todeten, että ne ovat "runsauden ja ajankuvan aarrearkku". Otteet Hämäläisen kirjoista kertovat esimerkiksi sotienjälkeisistä köyhäintarkastajasta ja yhteiskunnan ylimielisestä suhtautumisesta vähävaraisiin.  

 Hämäläisen yhteydessä on usein viitattu hänen suhteeseensa Olavi Paavolaiseen kuten nytkin, ja varsin yksityiskohtaisesti, kainaloita myöten. Kuvattuna on myös Hämäläisen intohimoinen suhde luontoon sekä omintakeinen tapa yhdistää luontoa ja erotiikkaa.

 Minut yllätti Hämäläisen raadollinen kyky kuvata sotaa inhorealistisesti ja tuskaisesti:

 haudassa päättömät ja raajattomat nuoret ruumiit, lakki päässä, jossa ei ole aivoja, nuoret, jotka kokivat kauhujen ja raakuuden korkeakoulun rauhan ajan tohtorintutkinnon sijaan. 

 Hämäläinen oli, kuten kirjailijat usein, näkijä. Hän aavisti jatkosodan alkamisen edeltävänä yönä kokien kummallisia kipuja. Ne loppuivat, kun sota alkoi. Uimareissullaan Hämäläinen havaitsi sodantähti Marsin yötä ennen kuin Hitler hyökkäsi Puolaan. 

 Hämäläinen ajatteli itsensä ennen kaikkea runoilijaksi, romaaniensa henkilöitä hän kutsui yhteiskuntaolennoiksi - osuva kuvaus enneunien näkijältä ja yhteiskunnalliselta kommentaattorilta! Kun hän uransa alussa jätti runoja julkaistaviksi Helsingin Sanomien päätoimittaja Waltteri Wihtori Tuomiojalle (kyllä, kansanedustaja Erkki Tuomiojan isä), oli vastauksen odottaminen aikamoista henkistä kärvistelyä. 

 Tuotteliasta Hämäläistä vaivasi sama murheenalho kuin yleensä työläistä: ettei arvosteta ja kunnioiteta ammattilaisena. Suhde WSOY:hyn oli vaikea. Vuonna -57 Hämäläinen kirjoitti kustannusosakeyhtiön toimitusjohtaja Yrjö A. Jäntille sisuuntuneen raivokirjeen, jota ei kuitenkaan koskaan lähetetty.

 En ole Helvi Hämäläinen -asiantuntija. Luin tämän mielenkiinnosta kirjailijan kutsuvaa persoonaa kohtaan. Kirjan henkilökohtainen helmi oli lukijan mukaanpääsy Finlandia-palkinnon jakoon tammikuussa -88. Helpotti, että Hämäläinen sai paitsi 100 000 markkaa myös lopulta ansaitsemaansa kunnioittavaa huomiota. Varsinkin, kun WSOY:n Vilho Viksten oli plaseerattu hänen viereensä Hotelli Tornin espanjalaisessa ravintolassa.  

 Aina yhtä kiinnostavaa knoppitieto-osastoa edustaa fakta, että Ester Toivonen, Miss Eurooppa vuodelta 1934, oli Hämäläisen serkku. Talouttaan paikatakseen Hämäläinen myös kirjoitti hänestä kirjan Annikki Heinän nimellä, Miss Eurooppa: totta ja kuvitelmaa.  

 Minulla meni poikkeuksellisen kauan lukea tämä kirja, aloitin sattumalta Hämäläisen syntymäpäivänä. Vieroittavaa oli vanhanaikainen kieli tekstinäytteissään, joita on paljon. Hellyttävä sen sijaan on Hämäläisen kirje 7-vuotiaalle pojalleen Jussi Haapmanille, jonka Ahola tapasikin Sanomissa, sillä Haapman työskenteli Sanomien arkiston johtajana. Kirjeessä on muun muassa sana "pääkkö" eli pää ja "äinikuinen", liekö virhe vai tuonaikaista puhetapaa. 

 Suurin yllätys oli Hämäläisen nuoruuden kansallissosialismisympatia, joka kohdistui niin sanottuun uuteen ihmistyyppiin ja saksalaiseen kurinalaisuuteen. Se vaihe jäi kuitenkin, onneksi, lyhyeksi ja kääntyi selväksi pasifismiksi ja sodanvastaisuudeksi. Hämäläinen oli sananvapausjärjestö PENin jäsen 30-luvulta alkaen.

 Tämä esimerkki kuvatkoon kirjailijan aidosti ristiriitaista ja ajassa muovautuvaa luonnetta.

 

Kirjavuosi 2025/19: Piirtäjä piirtää, poliisi pyörii ympyrää, sängyssään Pariisissa

 Komisario Jean-Baptiste Adamsbergin kasvoissa on 60 eri naaman piirteet, ajattelee hänen työkaverinsa Adrien Danglard. 

 Dekkari on yksi kummallisimmista tähän mennessä lukemistani, jossa kaikki ovat henkilöinä kummallisia riippuen tietysti mitä kummallisena pitää, tai sitten he ovat inhimillisen todellisia. 

 Rikoksen ratkaisuun voi viedä vaikkapa vedenalaisen tutkija Mathilden kalat. Sekin tuntuu oudolta, että Danglard ratkoo rikosta, murhaa, lapsikaksostensa kanssa keskustellen. 

 Otsikkoni viittaakin juuri Adamsbergin alaiseen Danglardiin, joka saattaa valvoa öisin ja harkita viinanjuontia murhaajan ja esihenkilönsä liikkeiden tähden. Häntä myös inhottavat ruumiit, todella. 

 Lisäksi puheenparret ovat välillä erikoisia kuten että "jos saisitte Mathilden, se vasta tekisi hyvää, se nostaisi silmiin mustan kiillon, samanlaisen kuin vahatussa nahassa". Taiteellista ja taitavaa, mutta epäodotuksenmukaista dekkarissa, siitä oudosteluni nousee.

 Fred Vargasin vahvuus on kuulemma ihmiskuvauksessa enkä väitä vastaan. Keskusteluissa mukana pysymisessä ja niiden logiikoissa koin hienoista vaikeutta; vaaditaan lukemisen tarkkuutta ja silti voi joutua palaamaan kahdesti-kolmesti johonkin väitteeseen. 

 Tuntuu siltä, että omaperäinen Adamsberg vaikuttaa myös kirjan muotokieleen. Kuten Adamsbergissakaan, ei myöskään juonessa ole selkeitä, dramaattisia käännekohtia.

 Lähtökohta on otollinen vuonna 1990. Adamsberg on juuri saanut siirron "kivikaupunki Pariisiin" ja sen viidenteen poliisipiiriin. Aikaisemmin epäjohdonmukainen komisario ratkoi menestyksellä murhia Länsi-Pyreneillä hiljaiseen, varmaan tyyliinsä, vähät välittäen ympäristön ennakkoluuloista. 

 Koko kirjan rytmi on yhtä hidas kuin komisario itse olematta yhtään pitkäveteinen. Selvitellään verkkaisesti arvoitusta kuka piirtelee Pariisin kaduille ympyröitä ja jättää niiden keskelle esineitä - ja ruumiita. 

 Se tiedetään, että tekijähahmo haisee mädille omenille tai viinietikalle tai alkoholille haistelijasta riippuen. Yritäpä sitten Pariisista löytää hajun perusteella rikollinen. 

 Kirjassa esitellään myös todentuntuinen psykologinen ja kokemuksellinen viikkojako: 

 maanantaista keskiviikkoon on 1. jakso, jolloin kaikki tapahtuu (tiistaina ja keskiviikkonahan ovat kaikki keskeiset palaveritkin, toim. huom.);

 torstaista lauantaihin eletään hajoamisen ja epäselvyyden aikaa eli kakkosjaksoa, jolloin ihmiset alkavat väsyä;

 sunnuntaina eletään 3. jaksossa ikään kuin erillisessä tilassa haavoittuvimmillaan ja silloin jopa murhaaja saattaa paljastaa itsensä. 

 Mieli siis toimisi arjen virtausten mukaan. 

 Kaikista kummasteluistani huolimatta liityn henkisesti niihin rikollisiin, jotka tuntevat omituisen ja huolimattomasti pukeutuvan Adamsbergin heti läheiseksi ja ovat valmiita kertomaan tahi tunnustamaan hänelle kaiken, huomaamattaan. 

 Suomennostyöstä vastaa Marja Luoma. 

Kirjavuosi 2025/18: Kun Suuri Rakkaus katosi Nizzan lumisateisiin

 Alku on selkeä: Cap d'Antibesista Calanquen kalliojyrkänteiltä löydetään raa'asti kuollut tyttö ja teon järkyttynyt tunnustaja.  

  90-luvun alun tapahtumia aletaan keriä auki luokkakokouksessa. Päähenkilö, kirjailija Thomas Degalais ei varsinaisesti nauti tapaamisista eikä entisistä tovereista, vaikka onkin dekaanin poika ja kampuksen entinen asukas. 

 Kauheinta on, että huomispäivänä purettavan liikuntahallin seinään on muurattu jotain mikä ei edelleenkään kestä päivänvaloa. Teko on nuoruudessa tehty hätäisesti rakkauden, raivon ja mustasukkaisuuden sokeassa pisteessä. 

 Menneisyys ja nykyisyys vuorottelevat tarinassa, mutta eivät aina lukijaa helpottavan loogisesti. Nuoruudessa väitetään elettävän aikaa, kun Emmanuel Macronin En Marche! -puolue (nykyisin Renaissance) alkaa menestyä mikä ei kuitenkaan ollut tuolloin mahdollista. Tuleva presidentti oli 90-luvun alussa vielä teini. 

 Myös nykyajassa Rivieralla elämä on kiihkeää verentuoksuisine laventeleineen. Sinne Guillaume Musso luo mielikuvista poikkeavan tunnelman, sataahan vuonna 1992 Nizzaan joulun alla kahdeksan senttiä lunta. 

 Sellaiseen ilmanalaan häviää Degalais'n Suuri Rakkaus 19-vuotiaana. Vinca Rockwell jättää jälkeensä vain harhaisen varmat silminnäkijälausunnot. Katoamista Degalais alkaa onnettomalla kotiseutukäynnillään selvittää. 

 Tarinalla on jo ollut lukijoita saman verran kuin Suomessa on asukkaita. Muutenkin Musso hallitsee Ranskan kirjamyynnin ykkössijaa 12:tta vuotta. Aksenttinsa on eteläeurooppalaisen miehinen ja pääosaan hän kirjoittaa ihmisten väliset dynamiikat. Ne ovat lähes poikkeuksetta jännitteiset, samalla loppuunsa viedyn solidaariset. 

 Kielenkäyttö on ronskia, toki tarkoituksenmukaista; esimerkiksi kusipääksi kutsutaan ihmistä, joka sellainen on. Luulen, että suora ja mutkaton tyyli puraiseekin herkästi argumentoiviin ja retorisesti tarkkoihin ranskalaisiin. 

Suomennos: Anna Nurminen

 

Kirjavuosi 2025/17: Kongosta Gotlantiin kävi tädin tie - ja minne hän sitten hävisikään?

 Myönnän, että kirjan vetovoima pikalainahyllyllä liittyi Gotlantiin ja Visbyn läsnäoloon siinä. Olipa mukavaa, että sahramipannukakkukin (kermavaahdolla) mainitaan. 

 Tuttuus syntyy vuoden pisimmästä päivästä ja tuoreen joulukuusen tuoksusta; tässähän ei eletä ruusujen kaupungin kesässä vaan talvessa. Joulun alla tuulee niin, että hevostallin ovi hulmuaa viimassa ja liikenne saarella estyy.

 Kongossa lähetystyössä kätilöinyt Dagny katosi, kun hän muutti Gotlantiin. Vuosikymmeniä myöhemmin sukulaispoika Tomas saapuu kumppaninsa kanssa Mullandsin kylään selvittämään isotätinsä kohtaloa. 

 Tietyt vihjeet ja vaiheet vaikuttavat kuin itsensä Kyllikki Saaren tapaukselta ja kirjassa onkin samansuuntaisia kirkollisia vivahteita. 

 Sukuselvitys kuitenkin suututtaa ja pelottaa seudulla. Ruotsidemokraattia se kammottaa siksi, että saarelle on saapunut miespari. Osallisia siksi, että suvun salaisuus paljastuisi. 

 Gotlanti ja Visby toimivat hyvin tapahtumapaikkoina tällaiselle kulissienkaatodekkarille: söpöä päälle päin, mutta sisällä yhteisössä kuhisevat pitkät historian paineet. Saari ja sen eristyneisyys sekä erityisyys ovat aina oivallinen alusta kummallisille tapahtumille. 

 Syyllinen Dagnyn katoamiselle pääsee yllättämään mikä on hieman yksinkertaisen ja tasapaksun tarinan paras piirre. Jos on kiinnostunut ratsastuksesta, kirja kiinnostanee enemmän. 

 Edukseen erottuu myös sisarussarjan särmikäs Birgit, jonka elämäntyyli paljastaa, että Visbyssä eletään muutenkin kuin pittoreskeissa kivitaloissa ruusuja hoivaten. 

 Kääntäjä Riie Heikkilä tekee lukemisesta miellyttävää kevyen ilmavalla tyylillään, ja cosy crime -genreenhän tämä kuulukin. Ajoittain häiritsevät sana- ja muut toistot, tiukempaa kustannustoimittamista tai muuta tarkkuutta olisi ehkä tarvittu. 

 Dialogissa vilahtaa myös eteläpohjalaismurre, onko tällaista todella kuultavissa Gotlannissa? 

Kirjavuosi 2025/16: Kanavakaupunki Milano pelkää

En mielelläni lainaa sitaatteja kirjoista, mutta yksityiskohdat ovat tämän dekkarin cervialaista merisuolaa, joten:

"Sallan ensimmäisiin muistoihin Italiassa kuului tuo Välimeren kesän kuumimpien tuntien nakuttava taustaääni, joka syntyi, kun naarasta luokseen houkutteleva koiras taivutti takaruumiissaan sijaitsevia, tymbaaleiksi kutsuttuja äänielimiä." 

Stridulaatio on se rukoilijasirkan sirkutusääni, joka syntyy ruumiinjäseniä hankaamalla. Kirjaa pidemmälle lukeva osaa yhdistää symboliikan ilotyttöjen sarjamurhaajan liikkeisiin. Arvostan tällaista yksityiskohtien osaamista ilman manifestoivaa näpertelyä.

Dekkariksi raikas asetelma on, että päähenkilö Salla on vasta oikeuspsykologian opiskelija, joka on kiintynyt lukujonoihin eli alkulukuihin. Salla Kotka on sarjahenkilö Vera Valan kirjoissa, Vala itse suhteellisen tuore kliinisen psykologian maisteri Milanon yliopistosta. 

Suomalais-italialainen Salla suorittaa työharjoitteluaan etsivätoimistossa, ja tekee osa-aikatöitä Naisten Keskuksessa, jonka kytky etsivätoimistoon on ilmeinen ja samalla epäselvä. Sallan matka Suomen Susiperältä Milanoon on ollut tuskaisa, jopa traumaattinen. Helppoa menneisyyttä ei ole kellään ja kaiken takana on aina nainen, äiti, Sallalla myös dominoiva isoäiti.

Yhtä kipeää kuin menneisyytensä on yritys päästä sisään sarjamurhaaja Harlekiinin aivoihin. Tyyppi tappaa ilotyttöjä Milanon metsissä tai kanavien ympäristöissä. Niin rankalta kuin aihe kuulostaakin, luen tämän viihteelliseksi dekkariksi, joka ei itseäni erityisemmin viehätä. Flirttailu viihdekirjallisuuden kanssa tekee tyylistä ajoittain naiivin kuten hymykuoppien kuvailu poliisin suupielessä. 

En kuitenkaan ymmärrä kirjan nimen merkitystä enkä loppuratkaisua: kuka oli Harlekiini? Oli Parantajaa, Kihlaajaa ja Profeettaa, tuhotöiden tekijöitä kaikki, mutta päätekijän henkilöllisyys siis jäi minulle auki.

Kiinnostava oli joka tapauksessa teoria maailmankuulusta Harlekiinin vaatteesta, otan sen tosissani. Ja kun Italiassa ollaan, ruuallakin on toki keskeistä merkitystä päivien kulussa.

Tyhjiö synnytti ideologisen väkivaltaliikkeen

 Kahdeksanosaiseen sarjaan Mussolinista (mm. SkyShowtime) musiikit on säveltänyt The Chemical Brothersin Tom Rowlands. Hän tekee tästä aika sähäkän, historiallisen elokuvan lajityypissä erikoisen tapauksen. 

 Isoimmat, kohtalokkaimmat haasteet fasistijohtaja kohtasi omiensa kurissa pitämisessä (tuleeko joitain suomalaisia esimerkkejä mieleen?). Kuten kaikissa joukoissa, osa porukasta oli mukana lähinnä hengailumielessä, tässä liikehdinnässä omalaisensa dolce vitan eli ankaran väkivallan käytön oikeutuksen ja hurmeen perässä.

 Mussolini kannatti aluksi sosialismia ja olihan Benito sosialistisen Avanti!-lehden päätoimittaja. Aate oli pettymys. 

 Vaikka en tarkasti tiedäkään mikä johti fasismin olosuhteisiin (muu kuin nälkä, työttömyys, kurjuus, epätasa-arvo jne.), vallitsi 20-luvun Italiassa valtatyhjiö. Vittorio Emanuele III:n kuningashuone oli varsin lepsun heikko, ja vakuumihan täyttyy.  

 Ja sitä jota valta, il potere, houkuttaa, taipuu kovapäisimpänäkin vaikka mille mutkalle kuten ateistina suutelemaan kardinaalin sormusta.

 41-vuotias Luca Marinelli pääosassaan osoittaa huikeaa puhetaitoa varsinkin loppukohtauksen parlamentissa (parlare=puhua), pää uskollisesti takakenossa koko kelta-mustavärisen aikakauden. Sarja painottaa psykologista otetta, Mussolinin itsereflektiota ja päänsisäistä melskettä. Rohkeimmat meistä puhuisivat jopa taide-elokuvasta, mutta eipä liioitella. 

 Italian opiskelijalle Il figlo del secolo (Vuosisadan poika) toimii, sillä Il Duce artikuloi selkeästi, myös hitaasti painottaen, toki myös huutaen. 

 Diktaattori joi maitoa, latte, yhtä ahkerasti kuin jotkut meistä juovat vettä tai virvokkeita, mutta se ei suojannut vatsahaavalta, sillä oikein korkealla touhutessa valtakunnan asioiden ohjailusta voi tulla psykosomaattinen rasite. 

  Lupaava viulisti, jonka fasismin aate vei loogisesti ammuttavaksi kansan ympärillä hurratessa.  

 Pidin tästä erittäin paljon, modernisti toteutettua vaikuttavaa ja vastenmielistä eurooppalaista poliittista lähihistoriaa, joka toistaa, tai yrittää toistaa, itseään nyt, kun meilläkin on taas virallisesti mustapaitoja ehdolla.

 Olkaa varuillanne, stai attento. 

 Italian tasavalta täytti 3. kesäkuuta 2025 yhteensä 79 vuotta. Auguri.

Kirjavuosi 2025/15: Hyvä Helmi!

 Lempikirjailija ei petä, se lie yksi lempikirjailijan ominaisuuksista. 

 Hotakainen on taas sanataiteilijana ja omaperäisenä tarinankertojana verraton, hauska ja osuva. Tällä kertaa saa ihmetellä miten ihmeessä hän on päässyt muistisairaan pään sisään. 

 Luulen, ilman kokemusta, että sekä Helmin että Oskarin ihmettelevä, äkkinäinen kokemusmaailma on hyvinkin autenttinen, jopa omassa asiayhteydessään järkevä, kunnes asiayhteys liitetään yhteiskunnan vaateisiin. 

 Edelleen luulen, että tästä siis on kyse sairaudessa, joka yleistyy ja jota pelkäämme hurjasti: "muistin riekaleita lentelee tajunnan hämärissä, mutta mikään niistä ei kirkastunut selkeäksi kuvaksi".

  Muistisairaan Helmin löytää metsästä pariskunta eikä tilanne naurattaisi yhtään, ellei sen loihtisi esiin juuri Hotakainen. Ääninäyttelijä-lastentarhanopettaja-pariskunta odottaa saavansa lapsen, mutta saakin vanhuksen nukkumaan lastenhuoneeseen Nalle Puhin kuvan alle. Eli hotelliin kuten Helmi, tavallaan oikein, olosuhteen käsittää. 

 Hotakainen näkeekin persoonan siellä missä me muut näkisimme potilaan, sairaan tai säälittävän autettavan. Helmi on sukkela, neuvokas ja lujatahtoinen, kaikki erinomaisia piirteitä Hanoi Rocksin entiselle managerille. Nyt häntä "v-tuttaa elää hitaasti". 

 Myös rohkeanraikasta on suomalaiselta kirjoittajalta luoda päähenkilö, joka ei pidä luonnosta. Tämä onkin kaupunkilaisvanhusten tarina.

 Hotakaiselle tyypilliset salamankaltaiset letkaukset kuten arkielämän yllättävät koukutkin kulkevat tässäkin mukana. Erikoisesta tulee tavanomaista, vaikka onhan ääninäyttelijyys ammatti siinä kuin lastentarhaopettajuuskin on. Silti siitä tulee jotain kieron hauskaa, kun herra lähtee aamuisin töihin varikseksi eikä hämmentävässä elämäntilanteessaan saa sitä oikein lentoon. 

 Kirjailijan fanina ehdin hetken epäillä, onko tämä parhaimmistoaan, mutta lopulta antauduin. Ehkä niin kävi viimeistään Tonin (hotellinjohtaja-ääninäyttelijä) ja Helmin keskustellessa onnenkahveilla Helmin kodissa. Dialogistaan oiva kirjailija tunnetaan.  

 Hotakainen lopulta venyttää näkökulman myös omaishoitajuuteen ja moderneihin ratkaisuihin hoitaa väistämätön vanhenemisen ja sairastamisen tilanne.  

 Silläkin tavalla, sattuman ja ystävyyden kautta, voi koittaa jos ei umpionnellinen niin siedettävä loppuelämä.

 

Kirjavuosi 2025/14: Seija Savosta muistuttaa mentaalihistoriastamme

 Helsinkiläisellä metroasemalla vuonna 2016 Niina Kivilä saa tietää, että joku Seija on kuollut ja kukkatervehdys pitäisi hautajaisiin lähettää. Enon puhelu on vaivautunut ja vaitelias, kuin suvun asenne Seijan elämään.

 Kivilä alkaa etsiä Seija-tätinsä tarinaa ja persoonaa hoitolaitoksista ja arkistoista. Seija laitettiin lähtemään laitokseen yksin linja-autolla noin kuusivuotiaana. Hän kuoli huoneeseen, jossa "ei tapahtunut mitään". Diagnoosinsa jää epäselväksi, puhutaan kehitysvammasta ja mielisairaudesta. 

 Kun Kivilä kulkee Seijan jalanjäljissä, hän samalla perkaa laitos- ja mentaalihoidon historiaa lobotomialeikkauksista lääkehoitoon. Uutena tietona luen, että arabit perustivat ensimmäiset vammaisten hoitolaitokset keskiajalla. 

 Kivilää kohahduttaa, että kohtalot kulkevat suvussa. Äidillään ja hänen siskollaan Seijalla oli sama sairaus- ja laitoshistoria. Lopulta Seijasta piirtyy moniulotteinen, persoonallinen kuva. Hänen elämänsä saa muitakin ulottuvuuksia kuin surun ja surullisuuden. 

 Viimeisessä paikassa, Vehkakodissa, paljastuukin esteettinen, porkkanoista pitävä, temperamenttinen ja taiteellinen yhteisönsä tyylilyyli. Seijaa ei myöskään ole unohdettu vaan suvun puheissa kuuluu erilainen nainen, joka yksinkertaisesti sairastui.

 Seijan tarina on tuskaisen koskettavaa luettavaa, vaikka emme häntä itseään kuulekaan. Läheiset lähettivät hänet laitokseen sodanjälkeisen normiajattelun mukaan ja katsomassa käytiin ehkä joskus, veljet vain kerran, Vehkakodissa ei enää lain. Silti laitoshoidolla perhe luuli tehneensä parhaansa sen ajan käsitysten ja ymmärryksen varassa. 

 Lopulta Seijakin pääsee yhteyteen, kun hänet haudataan sukuhautaan. Hän kuolee tuulisena iltana, vakavasti sairaana siellä minne syntyikin eli Kaavilla. Ja kohta puhelin soikin metrolaiturilla Kampissa. 

 Kirjoittaja ymmärtää, lähteidensä perusteella ja yhden version mukaan, että "Seija oli herkkä ihminen, jota oli kohdeltu huonosti". Kirja piti kirjoittaa, sillä se teki Seijasta sen mitä ihminen perimmiltään haluaa: olla osa yhteisöä ja maailmaa sekä tulla persoonallaan nähdyksi.

Kirjavuosi 2025/13: Legenda muistelee hangessa palvelutalon pihalla

 Neil Hardwick kaatuu yöllä rollaattorillaan lumeen helsinkiläisen eliittipalvelutalon pihalla ja alkaa odottaa kuolemaa. Apua ei ole tässä palvelusopimuksessa odotettavissa ennen aamua. 

 Miten siskojasenveli- tai tankkitäyteenmainen kohtaus. Tai ehkä Kielipuolipotilas, josta olikin peräisin kiitoksen versio tiksis, jota käytettiin omissa yhteisöissänikin. Hyvää ötyä lausun edelleen (Parempi myöhään).

 Hangessa Hardwick alkaa käydä läpi sekä elämäänsä että töitään nimiä pudotellen ja katsoo lähtökohtiinsa: äititraumaan ja sisäoppilaitostraumaan sekä (niistä seuranneeseen) rakkaustraumaan, raastavaan, kummalliseen ja poukkoilevaan avioliittoon tunnekylmyyksineen. 

 Sitten nauratti kovasti tapahtuma, jossa ydinenergialaitos ilmoitti, että hyvää jatkoa, ydinenergialaitos ei palkkaa filosofeja ja palkanmaksu loppuu. (Tämä liittyi Hardwickin päätökseen vaihtaa oppiainetta eli siirtyä filosofiaan.) Miten arvaamattoman hauska paikka maailma olisikin, jos siellä rekryttäisiin filosofeja atomivoimalaan.

 Oli kyllä muitakin hauskoja juttuja kuten sian ja näyttelijän palkkaerot sekä Dannyn tyttöystävien seremoniallinen rooli, mutta ne olivat harvinaisuuksia, vaikken lähtenytkään tähän varsinaisesti naurumielellä. 

Neil Hardwick inhoaa teetä.

 Omaelämäkerta on melankolinen, jopa itsesäälinen. Hardwick osaa suuressa määrin nimetä kaikki ne kohdat, joissa hän ei ole menestynyt, hän puhuu itsensä melkein-miehen osaan. Hardwick on tehnyt paljon, merkittävää ja historiaan jäävää, omasta mielestään myös "kummaa", ja tästä runsaudesta todistaa lopun teosluettelo. Siksikin itsesääli ja katuminen tuntuvat turhilta tunteilta.

 Lyhyehkössä kokonaisuudessa luetellaan ammatillisia yksityiskohtia uran varrelta nimipudotteluineen puuduttavuuteen asti. Varsinkin Montreux'n Kultainen ruusu -festivaali näyttää olleen henkilökohtaisesti merkittävä, jota tässä junnataan tavan suomalaislukijalle tuntemattomine nimineen pitkään.   

 Sekin on kai sanottava, että Hullun lailla loi tälle odotuksia, jotka eivät täyttyneet. Siitä sain muun muassa ikuisen Intia-kammon.

 Kirjan arvottaminen mahdollisimman neutraalisti on kuitenkin hankalaa, koska sen tekijä on ollut niin merkittävässä osassa omaa televisioviihde- ja kulttuurimuistiani (teatteria lukuun ottamatta). 

 Mutta lukekaahan suomalaista kulttuurihistoriaa. Kyllä ihmisistä ja varsinkin julkkiksista piirteitä löytyy. 

 Ja tekijälle tiedoksi, että kyllä hänet varmasti tv-uutisissa mainitaan sitten, kun "ei ikävä kyllä ole enää keskuudessamme".

Kansanvallan superpäivänä demokratian vihaajista

 Tänään on kansanvallan superpäivä, sillä nähtävillä on kaksi vaalitenttiä, joista Hesarin tentti on koottu kansalaisten kysymyksistä, sekä legendaarinen ”Kiitos puheenvuorosta” -pienpuoluetentti. Meitä koettelee myös viimeinen ennakkoäänestyspäivä. 

 Kahvit kehiin, vaikka tästä vallitseekin laajaa eripuraa niin kuin demokratiassa yleensä vallitsee, että saako ennakkoäänestyspäivänä syödä pullaa. Hurjimmat vetää kansanvaltakahvit vaikka joka päivä. 

 Valuvikoja on ja sokkeli falskaa, kalliiksikin se juutas tulee ja on liian hidasta, äänestäessä voi joutua jopa jonottamaan, vaikka oisi kiire siellä töissä. Huijareita ja varkaita sekä muita rattijuoppoja löytyy jokaisesta puolueesta kuten kaikista joukoista, pienimmistäkin. 

 Äänestäjän ruoja käyttäytyy kiusallisen arvaamattomasti.  

 Olen myös kohdannut tieni varrella IRL sysimustia (ei viittaa ihonväriin) demokratian vihaajia. Erikoisia ilmestyksiä, joille löytyy, kuten elämässä usein, aito vaihtoehto, joko ihan lähellä naapurissa, Keski-Euroopassa tai Pohjois-Koreassa. Niissä ei pyöri sitten kansanvalta ja värikkäät mielipiteet haitolla eikä sananvapaus bisneksiä hidastamassa. Ja tulos on varma, yhden ihmisen näköinen. 

 Onhan se oudon kierolla tavalla rehellistäkin. 

 70-luvulla meni muuten sellainen ohjelma kuin Näin naapurissa: kulttuurieroja, teollisuutta ja saavutuksia. Ois varmaan katsaukselle tilausta vieläkin. 

Kirjavuosi 2025/12: Ikävän ihmisen inhimillinen puolustaja Italiasta

  Barilainen puolustusasianajaja Guido Guerrieri on hyvin inhimillinen miesihminen eli ei mikään puhtoinen tapaus, vaikkei yhtä degeneroitunut kuin pohjoismaiset dekkariveljensä. 

 Hän kokee polttavaa sydänsurua työkeikalle lähteneen vaimonsa perään, syvää inhoa asiakastaan sekä kiellettyjä tunteita asiakkaan japanilais-italialaista vaimoa kohtaan yksinolonsa päivinä. 

 Hyvesignaloinnin välineeksikään Guerrieri ei sovi, sillä hän puolustaa työkseen ikäviä ihmisiä, hyvin ikäviä.

 Asiakasinhosta, että ihmekös tuo, sillä asiakkaansa Fabio Paolicelli nuorena fasisti Fabio Raybànina katseli, kun aatetoverinsa pisteli maiharitakkista Guidoa turpaan ilman, että sitä muistaa enää sellissään. 

 Nyt Paolicelli palaa yllättäen Guerrierin elämään ja pyytää asianajoapua huumekuljetussyytökseen. 

 Paolicelli on myös fasisti, joka pitää jazzista. Tämä ristiriitainen piirre nostaa dekkarin sen tasaisesta poljennosta erityisyyteen, käsityksen pahasta ihmisestä moniulotteisuuteen. 

 Tunnetasollakin liikutaan tietysti monimutkaisilla vesillä. Ammattirooli ja kostonhalu taistelevat Guerrierin sisäisissä keskusteluissa; oikeudenkäynneissä ja vankilakäynneillä hän itsekseen haistattelee ja kiroilee vastapuolelle. 

 Samalla saa seurata vanhenevan (huom. nelikymppisen) miehen tunne-elämää ja sisäistä yksinpuhelua sekä jatkuvaa sosiaalisissa suhteissa teeskentelyä. Itseironiaakin tupsahtelee, se on hienoa:

  "Me oikeussalien ruhtinaat emme likaa käsiämme rahoilla emmekä shekeillä".

 Politiikka vilahtelee, käytännön esimerkkinä 70-luvun terrorismi Italiassa. Guerrieri tunnustautuu vasemmistolaiseksi pyöräilijäksi, ja kävelijäksi. On kiinnostavaa kulkea hänen perässään Barissa missä kohdataan uneton kirjakauppias ja hänen yöllinen putiikkinsa. 

 Oikeussalikäsittelyt ovat dekkarigenren ikävystyttävin piirre eivätkä ne tässäkään viihdytä paitsi puolustusasianajajan loppupuheenvuorossa missä loogisen järjestelmällisesti esitetään syytetyn syyttömyyttä. 

  Sitten vielä paradoksinen anagrammi italian kielestä: la verità eli totuus-sanan anagrammi on relativa, suhteellinen. Suhteellinen totuus. Se passaa tämän(kin) kirjan lopputulemaan. 

 Rullaavan, selkeän suomennoksen ja siihen haikeankin tunnelman on ahkeroinut Lena Talvio. Toivon hänelle lisää töitä, sillä Gianrico Carofigliolta on tutkimusteni mukaan suomennettu vain kolme dekkaria. ⭐️⭐️⭐️⭐️

Entinen liberaali sivistyspuolue rajoittaa korkeakouluopiskelua

 Tässähän taitaa tulla kiire, ajattelin, kun luin uutisen tiede- ja kulttuuriministerin aikeesta rajoittaa yliopistoihin valittavia opiskelijoita ensikertalaisiin jo ensi vuonna (Kaleva 21.3.2025). Olen nimittäin hakenut opiskelemaan toista FM-tutkintoa tänä kesänä Turun yliopiston italian pääaineeseen ja saksaan kaikkiin mahdollisiin yliopistoihin Suomessa.  

 En ymmärrä, mihin tämä kokoomuksen logiikka perustuu enkä usko siihen: ensikertalaiskiintiö innostaisi hakemaan heitä, jotka eivät hae kaikkien kiintiössä. Mitenkähän motivoituneita opiskelijoita saadaan pelkistä kiintiöistä innostuneista (jos heitä edes on olemassa).

 Rajoittamista ajaa siis kokoomus, jonka ideologiaa on vastustaa minkään rajoittamista.

 Olenkin ihmetellyt: sivistysporvari, missä olet nyt?

 Kielethän ovat siitä erikoinen ala, että kiinnostus niitä kohtaan on vähentynyt, mutta yliopistoihin kieliä on vaikea päästä opiskelemaan. Opetus- ja kulttuuriministeriö on onneksi myöntänyt puoli miljoonaa euroa saksan, ranskan ja venäjän pilottihankkeeseen, jossa ko. kieliä pääsisi opiskelemaan ilman aiempaa osaamista. Pääsykriteereistä ei ole vielä päätetty. Rukoilen iltaisin, että valintakriteerit eivät rajoitu nuoriin tai ensikertalaisiin.

 Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa saksaa voi opiskella kaksi opintokokonaisuutta kiitettävin arvosanoin ja hakea sitä kautta Oulun yliopiston avoimen väylää varsinaiseksi opiskelijaksi. Viime vuonna tämä mahdollisuus peruttiin, koska ilmoittautuneita ei ollut tarpeeksi.

 Olen seurannut yliopistoihin hakemiskeskustelua parikymmentä vuotta. Koko ajan se on pyörinyt rajoittamisissa ja ensikertalaisissa. Ratkaisu voisi olla paremminkin joidenkin Euroopan maiden systeemi, jossa kaikki halukkaat hyväksytään, mutta tahti karsii osan opiskelijoita pois.

Kaiken voi tosiaan tehdä reilummin.

(Julkaistu Kalevassa 25.3.2025)

Kirjavuosi 2025/11: Euskalduna saa Bilbaosta traumat ja onnen

 Istupas alas niin tarjoan sinulle huolettomat pintxot ja patxaranit.

 Hanna Lantton esikoisromaani Bilbaon rytmiin olisi huoletonta heittäytyä vaihto-opiskelijan menoa tarkkailemaan ellei olisi tutustunut kirjailijaan ja kirjaan ennalta ja tietäisi mitä on tulossa.

 Vihjeitä tosin saadaan jo Suomen-kouluaikojen kuvauksessa, kun päähenkilömme naureskelee, että "huorahan minä, ette te minulle mitään voi".

 Lantto toimii espanjan yliopistolehtorina Turun yliopistossa. Hän tuntee kieli-isolaatti baskin, siis orvon kielen, jolla ei ole entisiä eikä nykyisiä sukulaisia (eli Gernika ei olekaan kirjoitusvirhe vaan Guernica baskiksi). Espanjan opiskelijana en ymmärtänyt kirjan kielinäytteistä, Gabriel Arestin runoista ja Miguel Unamunon ajatelmista, mitään. 

 Lantto myös tuntee Bilbaon ja lähiseudut baarien lattioita myöten: niitä roska-astioita ei pyyhitä kuin kahdesti päivässä mikäli fiktionsa tiedot yhtään mätsäävät todellisuuteen. 

 Sen sijaan baskit eivät tunne maailmaa rajojensa ulkopuolella, jos luotamme kaljupäiseen kielitieteen proffaan: viro on murre! Eikä sellaisia kuin fenno-ugrilaisia kieliä ole olemassakaan!

 Valitsin kirjan kaupungin takia. Syvemmin kyse on baskin kielen tutkija Elinan värikkäistä ja syvistä ihmissuhteista, mutta myös vääristä ja vääristävistä kohtaamisista Bilbaosta ensin vaihto-, sitten tohtoriopiskelijana. Vaikka hän on suomalainen OYSissa syntynyt, hän on kotonaan ja oma itsensä vain ja vasta Baskimaassa ja jopa paikallisen mukaan myös euskalduna, "se, jolla on baskin kieli".

 Yksinäisillä reissuillaan Elina raiskataan tai hän kohtaa muuten baskimiesten oksettavaa käytöstä. Elina myös kamppailee sisäisesti identiteetistään, sisäsiististä akateemikosta keskiluokkaiseen perheenäitiin ja rajattomaan hurjastelijaan. Tarina käsittelee myös trauman käsittelyä ja raiskauksen terminologiaa ja niin sanottua raiskausnarratiivia: milloin voi ja saa sanoa tulleensa raiskatuksi, tähänkin kun on olemassa pätevät normit. 

 Viimeiseen asti lukija odottaa, että tästä sukeutuisi jos ei seesteinen loppu niin ainakin jonkinlainen nuoren naisen kehitys- tai kasvutarina. 

 Bilbao etenee selkeästi ja suorasanaisesti. Elinan roisi, kumartelematon ja baskiin vahvasti motivoitunut persoona välittyy kuten äänekäs baskikulttuuri ruokineen ja varsinkin juomineen baareissa ja eri antroissa.

 Guggenheim vissiin kerran sivulauseessa mainittiin, eikä mitenkään maireasti. Mieleen minulle tämä jää myös kulttuurintuntemuksensa ja kulttuurin yksityiskohtien ansiosta. Baskimaahan tämä ei innosta, mutta ei se ole tarkoituskaan.  

 Ja ymmärrän hyvin Elinan närkästyksen englannin, jopa espanjan, puhujia kohtaan. Vähemmistökielien kopulaverbit, jee!

Kirjavuosi 2025/10: Korva kuulee kaiken kaoottisessa Kiovassa

 Viktor Alekseenkon kotieläin Misha-pingviini oli sen verran omaperäinen lukukokemus, että Ukrainan-toimittaja Maxim Fedorovin vinkistä tartuin toiseenkin Andrei Jurjevitš Kurkoviin, nyt maaliskuussa suomeksi julkaistuun Kiovan korvaan.  

 Eletään toista vuotta Venäjän vallankumouksia ja Ukrainan itsenäistymissotaa vuonna 1919 Kiovassa. Kaupungin kadut vellovat arvaamattomina. Vuosi oli Ukrainassa poikkeuksellisen levoton, sillä vallanpitäjät vaihtuivat bolševikeista kansantasavaltaan, valkoisiin ja sotilasryhmittymiin. Valta vaihtui vuoden aikana 14 kertaa. Myös monensorttista rahaa oli liikkeellä. Tämä kaikki tulee ilmi kirjassa. 

 Jakolinjat ovat ajassa selvät: kaupunginosat ja väestö on jaettu lukutaitoisiin ja -taidottomiin. 

 Näissä melskeissä kasakat tappavat Samson Teofilovitš Koletškon isän Teofilovitš Koletškon ja lyövät Samsonilta miekalla irti korvan. 

 Kiovan katujen luettelu luo tuntuman todellisuudesta. Sekaannus on kaupungissa kokonaisvaltaista; talot ovat kylmät, polttopuista ja paperista pulaa, sähkökatkot arkea, pimeät kadut arvaamattomia ja puna-armeija mielivaltainen. Se ottaa haltuunsa huoneistoja. 

  Samsonin luo tunkevat musikat Anton Tŝvigun ja Fjodor Bravada tämän isän entiseen työhuoneeseen. Siellä irronnut korva kirjoituspöydän laatikon peltirasiassa kuulee huoneen tapahtumat ja puheet. Tiedot välittyvät hämmentävästi Samsonin toiseen korvaan.

 Korva päätyy Lybedin miliisiasemalle, jonne kirjoituspöytä takavarikoidaan. Pian sinne rekrytoidaan myös reklamatsionin tapauksesta jättänyt Samson. Itsenäisesti, ja itsepäisesti, hän ottaa hoitaakseen saksalaisen räätälin tapauksen ja myös selvittää sitä omaperäisesti. 

Levottomaan arkeen sotkeutuu romanttisesti reipasotteinen väestölaskija Nadežda Trofimovna. 

 Entiseen vie kieli, sanasto. Päähenkilö vetää päälleen kymnaasipalttoon ja mittayksikköinä käytetään versokkaa ja arsinaa. Kääntäjä Arja Pikkupeura todella tuntee venäjän kielen (Kurkov kirjoittaa äidinkielellään venäjäksi) ja ukrainalaisen ajankuvan. 

 Kurkov myös elävöittää tekstiään herkullisilla yksityiskohdilla: 

"Makea maitokiisseli laskeutui niukkasuolaiseksi jääneelle kielelle kuin lämmin peitto vauvan päälle."

 Tunnelma on unenomainen ja absurdi. Rakenteellisesti koen kirjan kovin kaksijakoiseksi: alku persoonien ja ympäristön sekä tapahtumien vahvaa luontia, loppuosa murhan selvittelyä välillä turhankin yksityiskohtaisesti. 

 Kurkovista mainitaan usein musta huumori, mutta ei se tästä erityisesti välittynyt.  

 Varsinaisesta sotakuvauksesta ei ole kyse eikä raakuuksia liiemmin kirjata. Dekkarityyliä mukaeleva sopivan nyrjähtänyt fiktio saa kuitenkin osaltaan ymmärtämään millaisen historian maassa sota edelleen asuu. 

 Kiovan korva on ensimmäinen osa Kiovan mysteerit -sarjasta.

Kirjavuosi 2025/9: Kuvittele Ioseb Besarionis dze Jughasvili, pahaenteinen gruusialainen nimi, kansankomissaari cembalon takana

 "Lampaat ovat vankeja, vaikka liikkuvat vuorenrinteillä vapaina. Paimen on vartija, tarpeellinen niin kauan kuin paimennettavat eivät ymmärrä olevansa sisimmältään vapaita."

  Ioseb Besarionis dze Jughasvili. Komea gruusialainen nimi, joka kalskahtaa tumman pahaenteisesti. Josif Dzugasvili taitaa olla se tutumpi versio diktaattorien aikakirjoissa. 

 Kahdesta kirjasta olen oireillut näiden kahden lukuvuoden aikana. Toisesta näin unta. Tämä kahdesti palkittu Suliko sai minut voimaan lähes pahoin Neuvostoliiton pelon ilmapiirissä. Musta auto kadulla saa kansalaisen katoamaan verhoihin ja varjoihin. 

 "Kuinka kauan moskovalaisella kestää avata ovi näinä aikoina", virnuili dze Jughasvili. 

 Kuuntelin huonosti aiemmin äänikirjana tämän. Hienointa oli runoilija Akaki Tseretelin kirjoittama gruusialainen kansansävelmä Sulikosta, jonka Pirkko Saisio itse lauloi. (Suomalaiset sanat Eila Pellisen levytykseen teki muuten Rauni Kouta eli Reino Helismaa.)

 Suliko on lähes runomuotoinen tarina Josif Vissarionovitš Stalinin päivittäisistä ajatuksista ja vainoharhaisista peloista sekä ihmisärtymyksestä, ja minulle ehkä kauneimmin kirjoitettu kirja konsanaan. Tähän mennessä myös paras näistä kahdesta lukuvuodesta. 

 Toivon, että tätä luetutetaan luovan kirjoittamisen ja sanataiteen kaikissa opinnoissa. Eikä tekisi pahaa irroitella tämän parissa poliittisen historian opiskelijoidenkaan. 

  Onhan se, kirjoittaa nyt runollinen kirja kansansa nälkäänkin tapattajasta, joka tässä ruokaa ja viinaa rakastaa ja herkästi itkee. Kirja palkittiin kahdesti samalla viikolla helmikuussa tänä vuonna. Aiheesta. 

 Sulikon anti myös innoittaa. Jälleen kerran seisahdumme vaikuttuneina sen tosiasian eteen, että kirjallisuuden ja kirjoittamisen maailmassa mahdotonta ei ole mikään. 

 Vaikka fiktiossa eletäänkin, kohdataan myös todellisia historian tapahtumia: mallityöläisen haku ja valinta eli Andrei Grigorjevitš Stahanovin löytäminen ja valokuvaus, runoilija Vladimir Vladimirovitš Majakovskin ja Stalinin vaimon ja sihteerin Nadežda Sergejevna Allilujevan itsemurhat sekä Suomen itsenäisyyden myöntäminen sekavassa Smolnassa (jonka rauta-aidan takana kävin itsekin myöhemmin harhailemassa). Kansallisuuksien komissaari Stalinin ja puheenjohtaja Vlamidir Iljits Uljanovin keskusteluissa on ilkamoivaa dynamiikkaa, joita Vova vei. 

 Moni vallassaan suuri johtaja, kuten Josif Vissarionovitš, inhosi mielistelyä. Hän myös poti ihmisinhoa, ja ainoa jota Stalin rakasti, oli Suliko, tuota mielen hahmotonta, vielä kuolemansa jälkeenkin. 

  Paljon pitää tietää ja kuvitella miltä Gruusiassa näytti kesäiltana, kun pikku-Ioseb liukuu uimaan Mtkvari-jokeen piikkipaatsamien välistä ja kohtaa taivaalla kuvajaisena lohikäärmeen. Tai miten ympäristöään tarkkailee kuollut mies. 

 Kun tytär oksentaa konvehdit isä-Josifin tohveliin, tulee uusien tohvelien tuumailusta hetkeksi mieleen Veikko Huovisen Joe-setä. 

 Aistin pilkahduksen huumoriakin, kun Stalin lähtee seisomaan Leninin mausoleumin jonoon valeasussa mukasokeana kuuntelemaan kansalaisten mielipiteitä. Eihän siitä mitään tullut paitsi Sosolle raivoa ja pahaa mieltä.

 Voi Abram Pantšenko! Kunpa et olisi alkanut kyselemään pöydän virkaa toimittaneen cembalosi perään! Olisit ennättänyt portista tielle! 

 "Kaikki on hyvin, kaikki on oikeudenmukaista. Mikä on tehtävä, se on tehtävä", rauhoittelee Allilujeva itseään miehensä sanoilla, kun katsoo ikkunasta kenttäoikeudenkäyntiä, Stalinin johtamaa Pantsenkon kuulustelua Latviassa.

 

Kirjavuosi 2025/8: Tiukkoja tilanteita, kenties rakkautta ja vähän tupelointia maailmanpolitiikan varjossa

  Beirutiin sijoittuva poliittinen dekkari, nyt on asiallinen meininki, ajattelin, enkä hyvin paljoa erehtynytkään. Sopivasti sain tämän Ystävän loppuun ystävänpäivänä, vaikka en sellaiseen loogisuuteen pyrkinytkään.

 Opiskelija Jacob Seger lähtee Uppsalasta Beirutiin diplomatiaharjoitteluun. Uuden kokemuksen hän toivoo nostavan kuivahtanutta itsetuntoaan: arabian opinnot eivät etene ja tilastotiede on edelleen tenttimättä. 

 Jacob paitsi pakenee lähtökohtaansa, eskilstunalaista lähiötä, myös janoaa arvostusta ja sen konkreettisia eleitä. Toiveet karisevat heti Rafik Haririn lentokentällä. 

 Perillä odottaa kaoottinen ja kiireinen lähetystö, jossa ei olekaan harjoittelijalle muuta tekemistä kuin kuittien niputtamista. 

  Jacobille jää siis aikaa tutustua villiin, jätteenhajuiseen, kuumaan kaupunkiin, jonka katoilla liehuvat Hizbollahin vihreät liput. Kattobileiden jälkeen ränsistyneessä puutarhassa alkaa epätoivoinen rakkaus. Lähi-Idän mailla kielletty kahden miehen eroottinen suhde on paljastavasti kuvattu. 

Greta Garbon puisto Tukholmassa. Kuva: Sirpa Tarkkinen

 Kunnes käy ilmi, että Yassim on sekaantunut johonkin vakavasti epäilyttävämpään kuin valokuvaamiseen Syyriassa. Jacob saa siinä sotkussa pelottavan, epäkiitollisen ja uhriutuvan osan. Dekkarin johtolanka onkin, ettei kenestäkään voi olla varma, ei edes omasta identiteetistään.

 Samaan aikaan Ruotsissa Karin Walldén, entinen Brysselin poliittinen asiantuntija, hautaa isoisänsä. Paluumatkalla kotiin Tukholmaan asianajajaystävänsä joutuu yllättävään ja kohtalokkaaseen kohtaukseen poliisien kanssa. 

 Pohjoismaa ja Lähi-Itä sekä EU:n ydin luovat toimivan kontrastin: on lumeen peittyvä Sankt Anna ja arabikevään tyylistä hässäkkää Beirutissa, paniikkikohtaus grand caféssa Brysselin Ixellesissä, ajattelematon saapuminen traagisenkuuluisaan Shatilaan. 

 Henkilökohtaisen taustalla väijyvät Euroopan pahin terroristi-isku ja Syyrian sisällissota.

 Klassinen dekkareiden pihtiote, sellainen Ystävällä on, cliffhangeritkin kohdillaan. Hyytävien silmien käsite tuodaan juuri oikeaan kohtaan oikeassa vartalossa. 

  Joakim Zander on oikeustieteen tohtori, työskennellyt EU:ssa sekä asunut Syyriassa ja Afganistanissa. Minulle hän oli uusi osaaja, mutta suhteemme ei jääne Place Luxembourgille tai duisburgilaiselle huoltoasemalle. 

 Jos jotakin huonoa haluaa jälkiruokalusikalla sisällöstä kaivaa, niin Ruotsin poliisivoimien hallinnolliset erittelyt lopussa alkoivat jo tuntua piinallisilta, liian yksityiskohtaisilta. Ärsytti myös Jacobin naiivius sekä ajoittainen nahjusmaisuus. 

  Se on vain hyvä, että päähenkilö ärsyttää. Silloin on kirjailija onnistunut tehtävässään. 

  (Ystävä sopii muuten mainiosti maailmankuvassaan ja tapahtumissaan kaikkien aikojen suosikkisarjani Le Bureaun kirjakaveriksi. Sarja on nähtävillä SkyShowtimella.)

Kirjavuosi 2025/7: Kesäistä talviarkea Sarandassa

 Yksi viime vuoden parhaimmista lukemistani kirjoista oli Lea Ypin Vapaa, joka kertoi hänen varhaiselämästään kommunistisessa Albaniasssa. Albania on nykyisin nouseva matkailumaa mikä tulee selväksi myös Pirjo Mellasen kirjassa Matkustin Albaniaan. 

 Mellanen ja hänen miehensä Hari eivät vain matkusta maahan vaan ovat ostaneet entisestä kommunistijohtajien rantaparatiisi Sarandasta kakkosasunnon. Paikkakunnalla on jo olemassa suomalaisten yhteisökin. Korfu ja Italia ovat sieltä aistittavan lähellä.

 Mellanen kirjaa arkensa tapahtumia yksityiskohtaisesti rantakohtaamisista rantabulevardin xhiron eli iltakävelyn tunnelmaan. Kirja on kuvitettu ja myös kuvailtu, mistä olisin itse ollut varsinkin loppupuolella valmis reippaasti karsimaan. Lukijan iloksi hän ajelee myös pieniin kyliin ja pistäytyy muun muassa vuoristopuron halkomaan ravintola Ujvaraan (kuvassa).

 Osa-aikasarandalainen myös osaa ja koko ajan opettelee jonkin verran albaniaa mikä on arvostettavaa.

 Selkeäsanainen, päiväkirjamainen kirja ei paljoa yllätä, mikäli kulttuurien tyypillisiä piirteitä tuntee edes hieman: 

 perhesiteet ovat Albaniassa tiiviit, asunto ei valmistu ajoissa, mutta rakennusporukka käyttäytyy tuttavallisen ystävällisesti, turvallisuus rakennuksilla ja liikenteessä on heikkoa eikä heijastinta tunneta (tunnetaanko muualla kuin Pohjoismaissa?). Muovipusseja tuputetaan kaupoissa mikä näkyy rantavesissäkin. 

 Rikollisuutta Mellanen ei ole Albaniassa henkilökohtaisesti kohdannut eikä pyöräilyä siellä nähnyt. Ihmisten ystävällisyyttä ja auttavaisuutta hän ei vain ihaile vaan myös sitä usein käytännössä kohtaa.

Kirjavuosi 2025/6: Islantilaispoliisin synkkä uranousu

 Kun päähenkilö esitellään, että niskastaan puskee lampaanvillamaista kiharaa, silloin tietää, että komisario Hördur Grimsson todella on ehta (mielikuvien) islantilainen. 

 Siihen vielä tummanpunertava jouhitukka, jättimäinen vartalo ja tumman sammaleen vihreät silmät niin a vot, autenttisen viikingin eväillä edetään rikosten Reykjavikissa. 

 Ja hirveä ahdistus ja alkoholiongelma päällänsä kuten tässä genressä Pohjoismaissa usein on. 

 Grimsson astuu kirjalliseen julkisuuteen sarjan ensimmäisessä osassa tavan liikennepoliisina, mutta haaveilee itsenäisempiin hommiin rikospoliisiin. Siinä hän pääseekin alulle, tosin mokailujen kautta. Itsetuntoa Grimssonissa virtaa muutenkin olematon määrä, vaikka hän erikoisesti osaa ennaltanähdä tapahtumia.  

 Sitten eräässä illankähmässä vapauspuolueen kansanedustaja puukotetaan työpaikkansa pihalla. Lukijana jäin siihen oletukseen, että Grimsson seurasi tapahtunutta kauempaa. Kummallista, jos näin oli. 

 Reykjavikissa rehottavat toki myös huumeet ja pimeiden voimien kanssa tolskaava anarkistinuorisojoukko, joka suorittaa rikoksia astraaliprojektiona, toisin sanoen toisen henkilön kautta hyväksikäyttäen mustaa magiaa ja hypnoosia. Tällaiseen en ole aiemmin törmännytkään rikoskirjallisuudessa.

 Juoni vetää, jotta lukeminen kiinnostaa, mutta hieman kömpelösti; tuntui kuin kuin kirjoittajalla olisi kiire siirrellä tapahtumia eteenpäin. Myös häiritsevä moderni puhekielisyys kuten "pöhinä" täti-ihmistä pännii. Huolimattomuus näkyi muutamina kirjoitusvirheinä ja stilisoimattomana tekstinä ja sehän verottaa aina uskottavuutta. 

 Toisaalta kömpelyys on rentoutta, juttelevuutta ja arkipäiväisyyttä. Jos ikinä pohjoismaisissa dekkareissa, tässä sankaruutta ei ilmene ollenkaan. Poliisikin rötöstelee, käyttäytyy tökerösti ja pelkää epäonnistumista rakkaudessa eristäytymiseen asti. Krapula kuvataan niin väkevästi, että lukija melkein itsekin oksentaa niille sijoilleen. 

 Grimsson yltää varsinkin tarinan loppupuolella ihan ansiokkaaseenkin elämän ja tapahtuneiden syiden pohdintaan. Miehen unimaailmalle annetaan tarinassa väsyttävän paljon palstatilaa.

 Tämä oli nyt kolmas lukemani Islantiin sijoittunut dekkari eikä tehnyt erityistä vaikutusta tämäkään. Reykjavikista, jonka kadunnimiä pudotellaan kunnioitettava määrä, saa aika vastenmielisen kuvan. Ihan hauska paikallinen yksityiskohta löytyy: Ajax-puhdistusainemainos on ollut Islannissa samanlainen kuin Suomessa.

 Ja sitten se kummallinen yksityiskohta: miten tarkkanäköisinkään poliisi voi kaukaa nähdä, että jollain on päällä juuri tekokuituinen paita.

 Teoksen on englannista suomentanut Virve Juhola. 

Kuiva ja kukkaisa tuulten Fuenteventura

Kanaria on mainettaan monipuolisempi, taas se tuli havaittua, vaikka tietyiltä osin en yllättynytkään. Tarkoitan asiaan kuuluvia paikallisia sähläyksiä ja ruokaa, joka on minulle aina haaste Kanarialla, vaikka en allergikko millään tavoin olekaan.  

Kanariansaaret olen käynyt niin, että seitsemisen kertaa Teneriffalla, joista yhden puolen vuoden jakson ja enimmäkseen eteläpuolelta, ja muut saaret tavan turistimatkoilla La Palmaa, El Hierroa ja La Graciosaa lukuun ottamatta. 

Fuerteventuralla olin siis ensimmäisen kerran tammikuun 2025 alussa. Se on toiseksi suurin Kanariansaarista Teneriffan jälkeen ja kaikkein lähimpänä Afrikkaa, itse asiassa näin Afrikan saarikierroksellamme majakalta. 

Saaren ilmasto oli minulle miellyttävä eli tammikuussa suomalaisen kesäinen, +20-+21, tuuli sopivasti ja aurinko paistoi täysin siniseltä taivaalta kaksi viikkoa. Vasta lähtöpäivänä taivas peittyi paksuun pilveen. Kuten saaren nimestäkin huomataan, tuuli on sille tyypillinen ilmiö, mutta ei mitenkään yltiöpäinen. Surffareiden kantapaikkojahan Fuerteventura on. 

Kiintopisteeni Corralejo on entinen kalastajakylä saaren pohjoisessa ja se on säilyttänyt robustin ilmeensä varsinkin satamassa. Turhan soma kaupunki ei ole, mutta onpahan paikallinen. Sataman alueen ravintolakeskittymää sanotaan pikku-Italiaksi, ja aiheesta. Tykkäsin tuosta rantaa kulkevasta reitistä.

Satamasta pääsisi myös Lanzarotelle puolessa tunnissa sekä Isla de Los Lobos -saarelle. Se on luonnonsuojelualuetta, jonne täytyy lippujen lisäksi olla valtion lupa (saa verkosta tai matkanjärjestäjältä), koska saaren herkkää luontoa pyritään suojelemaan. Saarella ei voi myöskään yöpyä. 

Meidän ensipäivinämme tammikuun alussa valmistauduttiin Kuninkaiden päivään (El dia de los reyes magos) mikä näkyi kadun koristeluissa. Kyseessä on yksi Espanjan isoimmista juhlapäivistä. 

Mikäli ajelee autolla, Fuerteventura on siihen oikea paikka. Tiet ovat erinomaisessa kunnossa ja liikennettä on vähän. Maisema on tosi karu ja kuiva. Meidän retkipäivänämme muutaman britin ja kahden amerikkalaisen kanssa kohtasimme Teneriffaltakin tutun caliman eli aavikon punaisen hiekkamyrskyn. (Oli muuten hauskaa, kun brittinaiset kertoivat, miten he perheineen odottavat Euroviisuissa Suomen hevikappaletta!)

Tuon retkipäivän ehdottomia kohokohtia oli minulle kaksi, Betancuria eli Kanarian vanhin kaupunki ja entinen pääkaupunki ylhäällä vuoristossa serpentiinipäiden päässä. Poikkeuksellisella sijoittumisella pääkaupunkia suojeltiin merirosvoilta. 

Betancurian raitilla myytiin sokeripaahdettuja pähkinöitä, ja hyviä olivat.

                    Betancurian kirkko Iglesia de Nuestra Señora de La Peña

Nykyinen Fuerteventuran pääkaupunki on satamakaupunki Puerto del Rosario, jonka tutkin ensi kerralla.

Lisäksi vaikutuksen tekivät Ajuyn aallot, jotka olivat suurimmat koskaan näkemäni. 

Erinomaiset valkosipulikatkaravut (gambas al ajillo) nautin kahden sisaruksen Cuevas de Ajuy -ravintolassa. Paikkakunnalle ei olisi voinut jäädä yöksi, vaikka olisi halunnutkin, sillä hotelleja siellä ei ole, toki joitain yksittäisiä majoittajia. Kokonaisuudessaan tuo Ajuy-Betancuria on koko Kanariansaarten vanhinta aluetta. 

Hotelleja muutenkin näin reissuillani vain muutamia ja nekin, kun noudimme matkoille muita turisteja. Turismivastaisuudesta ei ollut mitään puhetta tai näkyjä. Kuskimme Mike Birminghamista (Australian kautta) tiesi kertoa, että vastenmielisyyttä saarella herättävät diginomadit, jotka saavat hyvää palkkaa, mutta maksavat veronsa muualle. 

Fuerteventuralla ei ole käärmeitä, yhden torakan toki näin ja hyttysiä on, mutta minua hyttysallergikkoa ne eivät vaivanneet hetken kutinaa enempää. Kuten kuvista huomaatte, turismoryysiksiä ei ole.

                    Majakka La Entallada

Kanarialaiset juustot ovat hyviä. Tällä kertaa söin Suomessa kotona yhden illan taktiikalla vuohitilalta ostamani savujuuston. Saarikierrokseemme kuului myös käväisy juustomuseossa (El museo del queso majorero).  

Kuivahkosta maisemasta huolimatta Fuerteventuralla myös kukoistavat kasvit, kukat, palmut ja toki kaktukset.  

Atlantissa uimista ei voi tammikuussa ajatellakaan, joten seuraava reissu tuolle saarelle suuntautunee joko kevät- tai syksykautena. Ei ehkä enää Corralejoon, mutta uusi kohde hahmottui saarikierroksellamme. Parastahan tuolla on valo ja tosiaan nämä kasvit ja kukkaloistot. 

Kirjavuosi 2025/5: Ruotsalainen satumaatango

  Viime luennasta oli jäänyt mieleen miten ruotsalaisen polkupyörän soittokellokin kuulostaa ystävällisemmältä kuin suomalaisen. Toinen kerta vahvisti käsitykseni, että 18 vuotta sitten luetusta ei muista melkein mitään, vaikka olisi ollut kuinka hyvä kokemus.

 Jo lähtöasetelma on herkullinen, kun suloisen pehmeään Ruotsiin ikävöidään Kouvolasta (älkää käsittäkö väärin, sillä arvostan betonibrutalismia). Sinänsä päähenkilö Mikko Virtasen näkökulma ei ole veres. Kaukokaipuu ja kotipihaa vihreämpi ruoho kuuluvat ihmisen ydinkokemukseen. Ja kuka meistä ei olisi tehnyt "missä maassa sinun pitäisi asua" -testejä? 

 On suuri arvo osata kirjoittaa rullaava tarina, jonka jokainen virke pirskahtelee liioittelua ja suuria tunteita, vihaa ja rakkautta ja paatosta. Kovin tosissaan Mikko, tuo kiltti, vauhdikas ja kekseliäs psykopaatti, on. Taivaassa häntä odottaa jopa Olof Palme sinisessä myssyssään. 

Vertauskuvat ovat muutenkin älyttömän oivaltavia kuten että Peppi Pitkätossukin lopulta oli demari, jonka arkussa säilytettiin verokruunuja.   

 Tarvitaan kuitenkin rikos, valehtelua ja yksi avustettu itsemurha, että Mikosta tulee perheenisä Mikael Andersson ja keskiluokkainen sosialidemokraatti lapsuutensa kotiseudulle Göteborgin Majornaan. Naurahtelin epätoivoisen luokkaretken käänteille muutaman kerran oikein kunnolla mitä minulle tapahtuu fiktion, ja vielä vähemmän faktan, parissa harvoin.  

Se häiritsi kovin, että sosialidemokratia kirjoitetaan johdonmukaisesti väärin, sosiaalidemokratia. Päähenkilö myös tahallaan tai tahtomattaan unohtaa, että aate lähti Saksasta eikä Ruotsista. 

Pienet tiivistykset tekstiin olisivat tehneet lukukokemuksesta vieläkin nohevamman. Epilogi on kuitenkin Mikon näköinen: toiveikas, kiltti ja suomalainen. 

 "Paljonhan maailmassa on kahden passin miehiä, mutta paljon vähemmän kahden miehen passeja. Yksi on sopiva henkilömäärä jokaista passia kohden."

 

 

Kirjavuosi 2025/4: Ulkopuolisena systeemin ehdoilla

Stasi ja Stalker ovat vähän samanlaiset sanat, ja tajusin sen vasta nyt, kun luin Olli Jalosen Stalker-vuodet. Lisäksi sen teemassa ja tunnelmassa tuntuu samalta kuin tiukassa Stasi-vakooja-elokuvassa Muiden elämä (Das Leben der Anderen, Saksa 2006). 

Molemmissa päähenkilöt vakoilevat kanssakansalaisia ja näin tavallaan elävät näennäisen systeemin näennäisen luotettuina jäseninä. Kuitenkin molempia painaa lohduton yksinäisyys, ulkopuolisuus ja lopulta omatunnon kolke.  

Nimetön kirjallisuustieteen opiskelija Tampereen yliopistosta vakoilee toimeksiannosta entisiä koulukavereitaan ja näin välittää tietoa "yhteiskunnan tilasta ja ilmapiiristä" 1970-luvulla. Jos nimettömyys korostaakin päähenkilömme ulkopuolisuutta niin samanlainen ulkokohtaisuus ja mykkä yhteys leimaa suhdettaan toimeksiantajiinsa. 

Vieraantuneisuuden tutkijat saisivat varmaankin paljon irti tästä teoksesta. Ihmissuhteet ovat merkityksettömiä ja pinnallisia, hyötynäkökulmasta luotuja, vaikka päähenkilö joskus pyrkiikin aitoon vuorovaikutukseen, useimmiten ilman tuloksia. Henkilö on olosuhteiden ja muiden vietävissä,  "liudentuva ihminen ja lastu virrassa".

Taustakuva Berliinin Kino Internationalin katosta/Sirpa Tarkkinen

Työskentely Indonesian suurlähetystössä toimitusavustajana johtaa moraaliristiriitaan pr-kirjoitusten ja ihmisoikeusrikkomusten välillä - julkisuuden ja lehtijuttujen piti siis olla positiivisia jo 70-luvun lopulla. Pohjois-Korean suurlähettilään ja Indonesian kollegan tapaamisessa fraasien luettelu lie diplomatian korujuhlaa edustavimmillaan. 

Tosi stasimaiselta meininki kuulostaa, kun päällikköporukka tunkeutuu vakoilijansa kotiin arkiston tarkistuskierrokselle.

Berliinin muurin kaatumisen jälkeen urkkijoiden nimet Kohortti 54:stä julkaistaan - ja termi todellakin on julkisuudessa "urkkija". Hieman tuli mieleen Tiitisen lista. 

Samalla liikutaan mediakentän historiassa, kun päähenkilön työpaikka Markkinointi & Viestintä -lehti lopetetaan. Muutenkin Jalonen etenee sujuvasti aitojen tapahtumien sivuvirrassa kuten Moskovan olympialaisissa, Georg Otsin kuolemassa, Iranin vallankumouksessa ja toki Acehin konfliktissa.

Alkaa myös atk:n ja tietoliikenteen kehityksen aikakausi mikä tarkoittaa, että alamme hoitaa tietojemme välittämisen kukin itse.  

Vakoilu ja työ Indonesian lähetystössä muuttivat päähenkilöämme merkittävästi eikä se menneisyys poistu hänestä. Jalonen kuitenkin katsoo tuskaisen ymmärtäväisesti ihmiseen ja suo hänelle paranemisen mahdollisuuden, yllätyksellisen toisen ihmisen kautta.

Ilahduttava yksityiskohta oli 70-luvun lopun biisilista, josta löytyy edelleen kuunneltuja vetoja. Ja onko todella totta, että E-ryhmän ravintoloista ei saanut Cuba Libreä vuonna -78?