Kivilä alkaa etsiä Seija-tätinsä tarinaa ja persoonaa hoitolaitoksista ja arkistoista. Seija laitettiin lähtemään laitokseen yksin linja-autolla noin kuusivuotiaana. Hän kuoli huoneeseen, jossa "ei tapahtunut mitään". Diagnoosinsa jää epäselväksi, puhutaan kehitysvammasta ja mielisairaudesta.
Kun Kivilä kulkee Seijan jalanjäljissä, hän samalla perkaa laitos- ja mentaalihoidon historiaa lobotomialeikkauksista lääkehoitoon. Uutena tietona luen, että arabit perustivat ensimmäiset vammaisten hoitolaitokset keskiajalla.
Kivilää kohahduttaa, että kohtalot kulkevat suvussa. Äidillään ja hänen siskollaan Seijalla oli sama sairaus- ja laitoshistoria. Lopulta Seijasta piirtyy moniulotteinen, persoonallinen kuva. Hänen elämänsä saa muitakin ulottuvuuksia kuin surun ja surullisuuden.
Viimeisessä paikassa, Vehkakodissa, paljastuukin esteettinen, porkkanoista pitävä, temperamenttinen ja taiteellinen yhteisönsä tyylilyyli. Seijaa ei myöskään ole unohdettu vaan suvun puheissa kuuluu erilainen nainen, joka yksinkertaisesti sairastui.
Seijan tarina on tuskaisen koskettavaa luettavaa, vaikka emme häntä itseään kuulekaan. Läheiset lähettivät hänet laitokseen sodanjälkeisen normiajattelun mukaan ja katsomassa käytiin ehkä joskus, veljet vain kerran, Vehkakodissa ei enää lain. Silti laitoshoidolla perhe luuli tehneensä parhaansa sen ajan käsitysten ja ymmärryksen varassa.
Lopulta Seijakin pääsee yhteyteen, kun hänet haudataan sukuhautaan. Hän kuolee tuulisena iltana, vakavasti sairaana siellä minne syntyikin eli Kaavilla. Ja kohta puhelin soikin metrolaiturilla Kampissa.
Kirjoittaja ymmärtää, lähteidensä perusteella ja yhden version mukaan, että "Seija oli herkkä ihminen, jota oli kohdeltu huonosti". Kirja piti kirjoittaa, sillä se teki Seijasta sen mitä ihminen perimmiltään haluaa: olla osa yhteisöä ja maailmaa sekä tulla persoonallaan nähdyksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti