Valoisaa

Kaupunkikulttuuriin kuuluvat valot. Kaupungista ilman valoja tulee mieleen poikkeus- ja hätätila, joku outous. Pimennysverhot.

Kaupunkilainen käsittelee pimeyttä ja valoa erityisesti. Valosta, kuin säästä, puhutaan jatkuvasti: juhannuksena, kun sitä on saatavilla koko ajan ja marraskuussa, kun se annostelee itseään säästeliäästi.

Itsestäänselvyys valo ei ole koskaan. Niinpä ihminen luontaisesti haluaa sen pimeään luoda.




Urbaaneissa oloissa valoista on muodostunut omaa estetiikkaansa, taidetta.




Luonnonkansa näkee pimeyden turvaksi. Kaupunkilaiselle turvan harha nousee valoista: lampuista, taloista, tehtaista. Valot antavat ymmärtää, että muut ovat lähellä.

 


Kaupunkimme uuden valotapahtuman kokee kuka tahansa kauppareissujen, kotimatkojen ja lenkkipolkujen varsilla. Se ei vaadi erityistä vaivaa, etukäteissuunnittelua tai maksamista.

Vuoden kaupallisimpaan aikaan kaamosvalot ilahduttavat ilmaiseksi ja tasa-arvoisesti. Tapahtuman ovat toteuttaneet ammattitaiteilijat, koululaiset ja kansanjoukot.

Kirkko kohoaa katukuvasta esiin liukuvissaan väreissään ja määrittää maailmassa minkä tahansa keskuksen.
On luonnollista, että se on ansainnut tulla valaistuksi.

Kesällä kaupungin keuhkot ovat puistot.
Talvella ne tavallisesti muuttuvat pimeiksi ja pelottaviksi.

Valoasetelmat, kaamosvalot, muuttavat käsitystä marraskuusta. Pimeään saa sytyttää valon.

Tätä tarvitaan, sillä ilman pimeää ei ymmärrä valoisaa.

Ennustan, että kohta on marraskuu muotia.

Pyhä tylsyys

Pyhäinpäiväviikonloppu oli kuten pitääkin: harmaa, kirkas ja henkisyyttä tavoitteleva.
 
Tungeksin hautausmaalla kuten niin monet muutkin. Ikkunoideni eteen sain vetää olemattomat verhot. Pyhäinpäivään on kirjoitettu sosiaalinen lupa tehdä niin.

Samalla tavalla vakavaan, hilpeyden ja keveyden ulkopuolelle asettuvat muutkin lempijuhlani, itsenäisyyspäivä ja pääsiäinen. Varsinkin pitkäperjantain raskaus, josta sitten terävästi alkaa kevät.

Luonto oli hoitanut tilanteen loistavasti niin, että sunnuntaina-aamuna saimme herätä asianmukaiseen sumuun. Taustalla päivän aikana kuitenkin välähti häivähdys aurinkoa jo.

Olen jatkanut johdonmukaisilla elämänvalinnoilla. Jätin ensimmäistä kertaa työurallani ilmoittautumatta firman pikkujouluihin.
Syyt eivät ole täsmällisiä tai hygieenisiä. Elämäni pikkujoulut ovat aina olleet siistejä tapauksia.
Tykkään glitteristä ja bling-blingistä.
Mutta tiistain-lapsena siirryn kaikissa bakkanaaleissa  epämukavuusalueelle.
Olen huono kepeydessä.

En ole elämyshakuinen. Hyvin ajoittain pidän siitä, mitä kutsutaan "tylsyydeksi" tai "tapahtumattomuudeksi". Matkoilla välttelen suorittamista, parhainta huvia on pysähtyminen ja ympäristön huomioiminen. Aika kuluu aina ja aina liian nopeasti. Pään sisällä tapahtuu paljon.

Pyhäinpäivä lie tarkoitettu mahdollisuudeksi jonkinasteiseen henkistymiseen. Se saattaa merkitä mielen avaamistakin. Ensimmäisenä ei tulisi mieleen yhdistää Kaj Chydeniusta ja kirkkoa. Mutta tuollainen asennehan on pinnallinen, hutiloitu. Molemmissa tapauksissa on kyse hengen maailmasta, sekä runoissa, sävellyksissä että uskonnoissa. Chydeniuksen ja laulaja Taru Nymanin konsertin aluksi säveltäjä siteerasikin Karl Marxia, joka siteerasi Pääoman kanteen Danten Jumalaista näytelmää: "Kulje omaa tietäsi ja anna ihmisten puhua mitä puhuvat".

Kaikenlaisia valintoja viime aikoina miettineenä ja toteuttaneenakin koin jonkinasteista helpotusta.

Ihanaa. Ei tarvitse bilettää, jos ei halua.

Kolme perintöä

Kesällä kirjanmerkikseni päätyi tämä Kati Leinosen teos Grandmother pienenä pahvikorttina.

Vastikään luin sattumalta samanaikaisesti kolmea kirjaa vanhuudesta. Syyt olivat selkeät.

Roope Lipasti on mielikirjailijani. Hän luo mutkattomalla huumorintajullaan maailmat tavallisuuden näkökulmasta.

Ulla-Maija Paavilainen on selkeäsanainen, tarkkanäköinen ja mielistelemätön. Tällä kertaa hän kuljettaa arjen ahdistuksen ohella hillittömän humoristista sivujuonnetta. Onko se jäänyt minulta aikaisemmin huomaamatta? Paavilainen kirjoittaa jopa niin täydellisen hauskaa miesnäkökulmaa, että välillä luulin lukevani Lipastia.

Ennestään minulle tuntemattoman Johanna Adorjánin keskiössä on unkarinjuutalaisten isovanhempiensa kaksoisitsemurha. Valitsin teoksen naistenlehden tilaajalahjana, koska tässä jos missä ajattelin käsiteltävän ikuista rakkautta. Ja sehän on kiinnostavaa.

Lukemiseni olivat sattumaa, mutta vanhuus ei. Se tulee, mikäli ennättää paikalle. Julkisuuskeskustelun perusteella vanhuus näyttäisi olevan myös muotia. En tiedä käytännöstä. Ainakin isoäitien osaamisella myydään aktiivisesti ruokaa.

Kirjallisuuteni ikäihmiset (mitä sanaa heistä ei näissä kertaakaan käytetä kuten ei senioriakaan) ovat (kliseisen määritelmän mukaan) vahvoja persoonallisuuksia. Ja miksi eivät olisi?
Paavilaisen italialais- ja rakastajatartaustainen Maria ei suostu olemaan vanha eikä vanhus. Toisin käy, surullisesti. Marian kohtalo kirpaisi pahasti, koska kaikki muuttui hänessä niin nopeasti oudoksi.

Samanlaista, Mariankaltaista nuoruuden huikentelevaisuutta voi kuvitella myös Lipastin veijarisankari Jalmarille. Hän jo tuhkana kulkee kahden veljeksen mukana lopullisena päämääränään Puruveden aallot. Sillä matkalla isoäidin entinen mies pääsee nuoruutensa maisemiin ja esimerkiksi baariin. Jalmarin vilkkaasta taustasta ja nopeasti vaihtuvista töistä ei ota oletut entiset työnantajatkaan selvää.

Mutkattomimmin kuolemaan suhtaudutaankin Lipastin road storyssa. Lipastin sankareilla suhteet etenevät myös monimutkaisimmiksi. Veljekset ovat jakaneet menneisyyden, mutta joutuvat jakamaan myös tulevaisuuden hyvin epätavallisella tavalla.

Perintö on läsnä kaikissa. Sitä ei kuitenkaan kärkytä tai odoteta. Sen seuraukset ovat epätavanomaiset. Tullessaan se on pettymys, yllätys, jopa kauhistus. Saaja kokee sen myös epäoikeudenmukaiseksi, kun kyseessä on maallinen omaisuus tai raha. Ei tule mieleen Kummeli-sketsi "Perintöä odotellessa".

Adorjánin perintö taitaa olla näistä laajin, sukupolvien ja yhden kansakunnan suuruinen. Hänen tekstistään puuttuu suomalaiskirjailijoiden rouheus ja rahvaanomaisuus. Sen sijaan siitä kuultaa päähenkilöiden väsyminen tähän, mitä elämäksi kuvataan. Tarina etenee vääjäämättömästi kohti väistämätöntä samalla, kun se seuraa kuolinpäivän puuhia pariskunnan Charlottenlundin-kodissa Kööpenhaminassa, kertaa heidän henkilöhistoriaansa ja pakoa Unkarin kansantasavallasta Tanskaan 50-luvulla.

Syytä isovanhempien kaksoisitsemurhaan ei selitetä, keskitysleiriolosuhteita ei kuvata, mutta lukijana tietysti oletin ilmiselvintä. Adorjánin isoisä ei suostu puhumaan toisesta maailmansodasta, mutta kokemastaan Korean sodasta kylläkin. Vaikeneminen kaikkein vaikeimpien asioiden edessä on kansainvälistä, yleisinhimillistä.  

Kuolema ei ole näissä kolmessa kirjassa olennaisinta. Sitä on menneisyyden kertaaminen. Kirjailijat tuovat eteen suhteet jäljellejääneisiin: sukulaisiin, työkavereihin ja muihin läheisikisi luokiteltuihin. Näiden näkökulmista jutut kerrotaan.

Ja monesti mainitaan ulkonäkö. Olemus, askeleet, iho. Maksaläiskät, joita havaitsen jo itsellänikin. Korut, suuret aurinkolasit ja hiukset, jotka vanhoilla naisilla tupeerataan upeasti.

"Hän oli edelleen kaunis nainen". Tähän tyyliin muistan useasti todetun.


Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat.
(Eine exclusive Liebe, suomentanut Hanna Kjellberg). Otava 2010
Roope Lipasti: Perunkirjoitus. Atena 2013
Ulla-Maija Paavilainen: Vanhapoika. Otava 2012

Päätös

Tehkää ihmiset päätöksiä. Selkeitä, varmoja, lopullisia päätöksiä.
Siitä tulee nimittäin hyvä ja kirkas olo.

Olin pyytänyt 7 päivää miettimisaikaa, tarvitsin 3 ja puoli.
Pyytäessäni luulin aavistavani mitä päättäisin, mutta en aavistanutkaan itseäni aivan oikein.

Itse tein päätöksen, mutta ensimmäisen kerran elämäni rajatilanteessa kysyin neuvoa. Kysyin ihmisiltä, joiden ajattelin ajattelevan kylmänviileästi parastani ja sanovan rehellisen mielipiteensä hyvää tarkoittaen.

Konsulteistani kaksi vastasi "ei", kolme "kyllä" ja kaksi vähän näiden väliltä, väljyyttä jättäen.
Lähes kaikilla kyselyyni vastanneilla oli hieman erilainen ja perusteltu näkemys.

Vedottiin vapauden ihanuuteen ja jopa tapauksessa ilmeneviin mahdollisuuksiin, mikäli tipahtaisin kyydistä.
Toisaalta muistutettiin mukana pysymisestä ja toimeentulosta.

Samanlaisiakin kohtaloita oli, vapautta ja irrottautumista uuteen.

Moni vetosi tällaisten päätösten monimutkaisuuteen ja vaikeuteen, joihin ei olemassa oikeita vastauksia. Vastaus osoitti hyvää ihmistuntemusta, sillä siitä minulle kyllä pitääkin erikseen muistuttaa.

Kiitos kaikille osallistuneille. Käännyn puoleenne myös jatkossa elämäni erilaisissa taitekohdissa.

Omat tunteeni ja päätökseni vaihtelivat noin viiden minuutin välein.



Päätin tänään, että aion toimia kuten anottu ja myönnetty on eli pidän kaikki loputkin vuorotteluvapaajaksoni. Käytännössä siis sulostutan työyhteisöäni ensi vuonna kolme kuukautta.

Tuntuu siltä, että nyt on minun vuoroni.

Toimin yli 20 vuotta kuin EK:n märkä uni, työn ehdoilla.
16 muuttoa työn perässä paikkakunnille, joille minulla ei ollut suhteita tai sidonnaisuuksia, mitään entistä elämää.

Jo opin pakkaamaan.

Vieraannuin tavarasta, kuten astiastoista, kirjoista, levyistä ja koriste-esineistä (mutta en tapeteista).

Ääneen olen kyllä varsinkin viime aikoina miettinyt, miten sain maksettua ensimmäisen omistusasuntoyksiöni opintorahalla ja kirjoittajapalkkioilla. Motivaationi oli ilmeisesti suuri, koska jaksoin päivän aikana sännätä juttukeikoilla ja sen ohessa virallisissa yhteyksissä tiedottamassa.



Freelancerarjessa opin olennaista yhteiskunnasta talouden näkökulmasta: Kelan toiminnasta takaisinmaksettuina asumislisinä ja opintorahoina sekä veroprosentin jatkuvasta rukkaamisesta.
Excel-budjetoinnin opettelu johti kiitettävään arvosanaan yliopiston
taulukkolaskennan kurssilla.  Sitä taitoa on hyödynnetty vuorotteluvapaan suunnittelussa. 

Tarkoituksenmukaisia muutoksia olen oppinut sietämään aika hyvin. Suhteeni kotiin ei ole paikkasidonnainen. Se on kiinni ihmisissä, mielekkyyden tunteessa ja tietynlaisessa maisemassa. Esimerkiksi hiekkarannassa.

Päätökseni on rohkeahko sekä taloudellisesti että urallisesti. Edellinen kokemukseni tältä kesältä oli kuitenkin hieno, rohkaiseva.

Kokemuksesta olen myös luottavainen ja toiveikas. Yhtä luonnollista kuin tarvittaessa luopua on kohdata innostavia tilaisuuksia, joille kiljahtaa "totta kai sopii"!
Ne kuuluisat kolkuttavan mahdollisuudet.

Ja päinvastoin kuin edellisellä vuorotteluvapaajaksolla minulla on nyt suunnitelmiakin ajan kuluttamiseksi.

Jos kaikki menisi kuin ajattelen, saatan jopa hyödyttää yhteiskuntaa.

Kirpputoritakki

Torstaina värjäsin hiukset punaiseksi ja perjantaina ostin harmaan huopakangastakin. Molemmat takautumia aikaan yli 25 vuotta sitten.  

SecondTop Boutique on ainoa kierrätettyjen vaatteiden paikka, jossa käyn. Kierrän ne. Teen niin, vaikka tiedostan, että on poliittisesti korrektimpaa mainita ostavansa vaatteensa kierrätyksestä kuin ketjuliikkeestä.

Muodoiltani olen hieman haasteellinen, joten sopivia vaatteita kirpputoreilta en löydä. Assosiaationa kirpputori on luotaantyöntävä. En pidä paikkojen tavaraa tihkuvasta tunnelmasta, haistan epätoivoisuutta enkä ajattele, että tavaran siirtyminen pisteestä toiseen ratkaisisi maailman ympäristöongelmat. Pikemmin paikat muistuttavat minua niistä.

Neljän vuoden aikana olen ostanut putiikista yhdet kengät. Se on niin ikään tuote, jota en sitä ennen enkä sen jälkeen ole ostanut valmiiksi käytettynä. Kenkiä ei voi pestä, kokoni on vähintään 41 ja nykyisin kengiltäni vaaditaan arkikäytössä myös muuta kuin mukavaa näköä.

Mutta tämä ei mainostakaan itseään kirpputorina, vaikka idea on sama: toisen päällä valmiiksi käytetyt vaatteet. Pelastusarmeijan boutiquen liikeidea on loistava. Ylellinen tunnelma syntyy kokoelman houkuttelevasta esillepanosta ja vaatteiden värijaottelusta. Sovituskopeilla roikkuu muutama loistelias juhla-asu.

Vaaditaan erityistä itsekuria, ettei sorru. Ihananvärisiä huiveja, vai olivatko ne verhoja, minulle, huonolle huivi-ihmiselle. Edullinen näyttää arvokkaalta, kuten valkoiset korvakorut, joissa on hieman bling blingiä.

Kerran käydessäni vaatteita silitettiin kassan vieressä. Raudan sihinä ja vesihöyry loivat kauppaan kotoisen tunnelman. 

Erityisen otettu olin tästä, mutkattomuudesta.



Muualla ärsyynnyn, että naisille, jotka eivät mahdu vaateteollisuuden määrittelemiin normaalikokoihin, lässytetään: olemme ”Isoja tyttöjä”, ”Suurenmoisia”, ”Mahtavia”. Mielistelyt piilottavat valmistajan ilmiselvän ajatuksen, että sellaisuus olisi huonoa ja hävettävää ja että meitä pitäisi hyvitellä ostamaan. Nämä vaatteet eristetään omille osastoilleen ”löytämisen helpottamiseksi” sen sijaan, että ne sijoitettaisiin rekeille muiden joukkoon. 

Sitä paitsi nuo sanavalinnat kuulostavat varmoilta, varovaisilta ja mielikuvituksettomilta. Milloin saamme vaatteita ”Pikkuriikkisille” tai ”Lilliäisille”? Lupaan ostaa ainakin yhden mallistoista  ”Lihaisat” tai ”Kurvikkaat”. Normaalit koothan meillä jo on. ”Läskillä” en kehota kokeilemaan.

Tällä kertaa oikein kiirehdin sisään, sillä ikkunassa houkutteli punainen, suuriprinttinen t-paita. Materiaali ei miellyttänyt. Koetin mokkanahkahametta, joka sopi, mutta oli liian tiukka pyöräilyyn. Palautin tiukkiksen liikkeen takaosaan ja jo koin tyytyväisyyttä, etten ostanut mitään. Silloin tapahtui klassinen.

Löytö viimehetkellä.



En malttanut pukukoppiin, vaan sovitin sillä paikalla. Viime aikoina olen opetellut kuulostelemaan itseäni hetkeä ennen kassaa. Piilonapitus arvelutti kiireistä lähtijää. Mielessäni sijoitin vaatteen vuodenaikaan: loppusyksy, alkukevät. Tätä voisi käyttää keväisellä Keski-Euroopan-reissulla, jota ei ole tiedossa.

Mietin miksi kukaan oli halunnut laittaa tämän myyntiin. Hain jotain epäsopivaa. Sehän  löytyi, langastaan roikkuva nappi. Ehkä epäkäytännöllistä oli napituksen päättyminen liian aikaisin, tuo tuulessa avautuva helma?

Mutta ihanasti levenevät hihat ja kankaan keveys, paperimaisuus!



Ja tärkeimmät: hyvä leikkaus, ei mikään säkki, sopiva koko.

Hintaa pidin kalliina, 34,90 euroa. Olen huono tinkimään ja epäonnistuin jälleen. En kuitenkaan palauttanut takkia isojen kokojen rekkiin, vaan se taiteltiin ruskeaan logolliseen paperikassiin.

Siitä sain säilytyspaikan nuoruuteeni levyille, joille en vielä ole ostanut levysoitinta.

 

Pääskysten vikinää

Kuulin tänä kesänä kirjallisuustapahtumassa olennaisen sanan: "perspektiivi".



Vietin tämän kesän elämäni ensimmäisellä vuorotteluvapaalla. Työkaverini huomioi, että päivänä, jolloin jäin pois töistä alkoi aurinko paistaa.
”Tuli lämpimin kesä pitkään aikaan”, sanoi kampaaja, kun pääni roikkui pesualtaassa.
Minä uskon kampaajaa.



Moni kysyi mitä aion tehdä. Vastasin etten mitään, koska minulla ei ollut suurisuuntaisia, tarkkoja suunnitelmia. Epäiltiin, että pitkästyisin, mitä minulle ei ole tapahtunut koskaan. Suunnitelmistani huolimatta en viettänyt yhtään päivää makaamalla ja lukemalla.
En myöskään valvonut kesäöitä.

Tein kaksi Suomen-matkaa. Kävin Nizzassa, johon ihastuin enemmän kuin mihinkään muuhun koskaan ja jonne palaan takaisin.

Koin matkalla seitsemän lentokoneen nousua ja laskua. Enää en pelkää nousuja.









Kirkas väläys ja aloitin blogin; aistit ja ajatukset varmaan jotenkin terävöityivät.
Mitään persoonastani poikkeavaa en tehnyt kuten alkanut marjastaa. Keskityin siihen, mitä pidin oikeasti tärkeänä.

Arvostin ajan oikeaa käyttöä.



Minulla oli lista huushollihommista, siis ne legendaariset vuorotteluvapaanaikaiset  kaappien siivoukset. Suurin osa oli jäädä toteuttamatta, kunnes viimeisillä viikoilla innostuin pienimuotoisista kodin säilytysjärjestelmistä. Nyt availen silloin tällöin aterinlaatikostoa ja ihailen sen järjestystä.

Minulta kysyttiin, mikä oli parasta.

Olin oman arkeni diktaattori.
En herätessäni aina tiedostanut mihin päivään olin herännyt eikä aina tarvinnutkaan tietää. Koin  hienoja yksittäisiä hetkiä, joihin ei liittynyt mitään erityistä tai tavoitteellista.

Saatoin spontaanisti lähteä reissuun tuntemattomiin paikkoihin, tosin minä en olisi minä, ellen olisi varannut matkalippuja ennakkoon.



Muistan pihapiirini pääskysten vikinän ja puiden lehtien suhinan.
Sain orkidean menestymään.

Kaikki oli tasan niin mukavaa kuin tässä kuvaan. Voisin analysoida loputtomiin, miksi näin oli: johtuiko se ensimmäisestä kerrasta, ilmoista, asenteesta, sattumista, ympäristöistä ja ihmisistä.
Mutta näin vain oli.




Kävelystä ja näkkileivän pureskelusta aiheutuneet dramaattiset krempatkin vaikuttavat nyt harmillisilta sattumuksilta, jotka kuuluvat luonnolliseen, epätäydelliseen elämään.







Sain etäisyyttä ja perspektiiviä asioihin. Ne ovat minulle loman tärkein tavoite ja saavutus: oikean ja olennaisen erottaminen hälinästä ja vaihtoehdoista.


Monin tavoin uusi arki näyttää, onko saavutukselle käytännöllistä käyttöä.

Bruno

Tämä ei ole kritiikki.

Toki mukana on joitain kritiikinomaisia piirteitä, kuten arvotuksia ja adjektiiveja, roolien esittäjien nimiä ja teostiedot. Mutta en ole kirjoittanut kritiikki edellä.

Oikeaoppisesta kritiikistä poiketen tartun epäolennaisiin yksityiskohtiin, kuten yskimiseen, ja antaudun subjektiivisten, ohimenevien tuntemusten valtaan kylmänviileän, etäisen tarkkailun sijaan. Esitän joiltain osin perustelemattomia, mihinkään taustatietoon perustumattomia mielipiteitä, mutta en esitä olevani oikeassa tai muistavani asiat niin kuin ne näytelmässä menivät.

Kokonaisuutta en suhteuta esityksen edustamaan dokumenttiteatteriperinteeseen, koska minulla ei ole siitä tietoa enkä ole siihen perehtynyt.

Lisää kieltämistä: en todellakaan istahtanut esitykseen mieli avoimena ja arvotuksista puhtaana. Menin Teatterikesään vain Eduskunta II:n takia enkä katsonut siellä muita esityksiä (paitsi yhden maksuttoman stand up -esityksen selin esittäjään).

Keväällä ilahduin siitä, että Eduskunta II sai Lumilapio 2012 -journalismipalkinnon, vaikka en ollut koko juttua vielä nähnytkään.

Olin innostunut ja ihastunut.

Aiemmin olin matkustanut Joensuusta Helsingin Ylioppilasteatteriin asti katsomaan Kuparisen Valtuusto I:n. Tämä tapahtui ehkä vuonna 2007. Viimeiseen esitykseen sain liput jonotuslistalta.

Muuten en erityisemmin harrasta teatteria, mutta pidän siis poliittisesta satiirista, jota ei maakuntien  teattereissa koe. En kuitenkaan ole nähnyt Eduskunta I:tä.

Esityksestä jäi minulle 16 pimeässä kirjoitettua muistiinpanosivua sekä vahvoja mielikuvia, mieleen joitain lauseita. Kirjoitukseni englanninkieliset kursivoinnit ovat suoria lainauksia ”Eduskunta II – satiiri veljeskuntien Suomesta” -esityksen englanninkielisestä synopsiksesta. Ne tiivistävät olennaisimman näytelmästä ja säästävät juonen kertaamisen vaivalta. Sitaatit esiintyvät alkuperäisestä tekstistä poikkeavassa järjestyksessä.


Eduskunta II – satiiri veljeskuntien Suomesta
Tuotanto: Susanna Kuparisen politiikkakollektiivi/Jan Liesaho ja Ryhmäteatteri /Hanna Roisko. Esitys Tampereen Teatterikesässä Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 6.8.2013. Ohjaus Susanna Kuparinen, dramatisointi Ruusu Haarla, taustatyö Susanna Kuparinen, Jari Hanska, Reetta Nousiainen ja Olga Palo.
Rooleissa Noora Dadu, Jari Hanska, Santtu Karvonen, Martina Myllylä, Matti Onnismaa, Pihla Penttinen ja Robin Svartström.
Kesto 3 tuntia 20 minuuttia

En muista, milloin viimeksi olen tuntenut teatterissa näin: seurasin intensiivisesti yli kolme tuntia ja halusin nähdä lisää. Tämä oli minulle Eduskunta II:n suurin arvo. Teatterissa pitää viihtyä, mutta viihtyminen ei välttämättä tarkoita nauramista, tosin tässä tapauksessa tein sitäkin. Edellisen kerran olen nauranut teatterissa 80-luvun alussa. Silloinkin oli kyseessä Ryhmäteatteri ja yhdessä roolissa Martti Suosalo.

Eduskunta II on viihdyttävä, jos on yhtään kiinnostunut politiikasta. Ja aika moni on.

Ensinnäkään salissa ei näyttänyt olevan montakaan vapaata paikkaa.

Ja sitten on tämä Suomi Areena, jonka suosio perustuu siihen, että kuunnellaan heinäkuussa sateessa, kun poliitikot puhuvat Porissa politiikkaa. Ei sen suosio voi vain jazzista johtua.

The first part of the play deals with Finnish pension insurance companies and the powers behind them. Finland is the land of corporations built up by the capital owning elite and the workers unions.

Eduskunta II on siis dokumenttiteatteria, jossa yhdistetään teatteria ja journalismia, mutta jossa ei edetäkään vain Asia edellä. Keskeisiä ovat henkilöhahmot, karrikoidut tyypit.

Tuttuja poliittisia toimijoita, kuten Kataista tai muita ministereitä, ei juurikaan tavata, koska sanoma on, että valta ei ole heillä. Sen sijaan tutustumme uusiin ihmisiin, kuten Lasse Laatuseen, ja kuulemme sellaisesta kuin Naffin perheestä, joka yhdistetään monimutkaisiin lentorahtikauppoihin.

A great amount of money has accumulated in Finnish pension funds during the years and they dominate the Finnish stock market. The owner of that capital rules the country. Money is pure power.

Näytelmän ihmiset ovat erittäin karrikoituja ja siksi hauskoja. Kaikki on liioittelua, naurut ja yskimiset, eleet ja äänet.

Pidän liioittelusta, sillä sen kautta on mahdollista saavuttaa pientä totuutta.

Sieltä Suomi Areenalta tavoitetaan myös Christoffer Taxell (Santtu Karvonen). Huutaen, lähes kiljuen, hän yrittää vakuuttaa katsojille, että sotkuisen julkisuudenkin jälkeen hän ”puhuu yksityisenä ihmisenä, ei Finnairin hallintoneuvoston jäsenenä”. Samalla, kun tekee kaikille joogaajille tutut alaspäin katsovan koiran ja krokotiilin.
Voi kunpa Toffe olisi taipunut vielä aurinkotervehdykseenkin!

Karvosen Taxell on tyyppinä hersyvin, raivokkain ja kovaäänisin, siis täysin poikkeava videolta välittyvään kuvaan todellisesta Taxellista Suomi Areenalla.

Nautittava oli myös Maailmanpankin johtokunnastakin tutun Pekka Korpisen (Jari Hanska) nariseva ääni ja opettajatyyli osoitteluineen ja karttakeppeineen. Vakuutusmatematiikan opetuksesta vain jäi kovin vähän mieleen.  

Myös silloin alkaa pohtia liioittelun ja todellisuuden suhdetta, kun käsitellään tienaamista, kuinka ”Mikael Lilius ansaitsi vielä enemmän”, siis enemmän kuin joku muu. Mutta älkää kysykö kuka ja kuinka paljon, koska en muista eikä sillä oikeasti ole minulle merkitystä. Silloin käsitellään käsittämättömiä summia.

Bruno, a charming deep throat who knows everybody, reveals for the director-journalist Susanna Kuparinen, that the bosses of the insurance companies are nothing but a well paid front, “the old boys” make the decisions.

Erikoisena pidin ratkaisua, jossa pääroolissa on näytelmän ohjaaja. Susanna Kuparinen (Noora Dadu) kuvataan hysteerisenä, hieman epävarmana, yhteiskunnallisesta asiastaan innostuneena ja tiedonhaluisena. Minulla on Kuparisesta Pressiklubi-mielikuva ja se on erilainen. 

Porukan selväjärkisimmältä vaikuttaa rauhallinen ja riehaantumaton Bruno (Robin Svartström). Häneltä, sivistysporvarilta, Kuparinen ahnaasti kyselee taustoja, syitä, henkilöitä. Brunolla on suhteita Suomen ytimeen ja keskeistä tietoa: Bruno terottaa Kupariselle esimerkiksi sen, että henkilöitä ei valita positioihin heidän omien ansioidensa perusteella vaan hyvä veli -verkoston kautta.

”Mikään ei muutu”, muistuttaa Bruno.
  
Toinen keskeinen henkilö on kertoja Jari Hanska, joka selkeästi taustoittaa tapahtumat ja termit, kuten eduskunnan lähetekeskustelun. Se siis tarkoittaa tilaisuutta, jossa käsitellään sitä, mihin valiokuntaan asia lähetetään käsiteltäväksi.

The role of the politicians is minimal. Corporations and insurance companies sit in the cabinets and prepare the laws that concern themselves. The main character is Lasse Laatunen, director at EK and board member of the Pension insurance Varma.  Laatunen is a bulldozer of the cabinets, who is not afraid to threaten and blackmailing people.  

Pihla Penttinen, järkyttävän hyvä nuori näyttelijä, on kaikki hallituksen naisministerit. Jutta Urpilainen vain viivähtää lavalla topakasti seisomassa. Naiset kävelevät lyhyesti ja nopeasti.

Lasse Laatunen oli minulle ennestään tuntematon tekijä, vaikka olenkin luullut asioita ja ihmisiä seuraavani. Matti Onnismaa piirtää niin hurjaa kuvaa vanhan liiton miehestä, että päätän itsesuojelullisista näkökohdista olla tekemättä liian suoria johtopäätöksiä todellisesta henkilöstä. 

Henkilökuva ei kuitenkaan tyydy mustavalkoiseen esittämiseen: kun Kuparinen ja Laatunen kohtaavat, tapaamme aluksi kylmästi hymyilevän ja lyhyen itsevarmasti vastailevan Laatusen. Session lopuksi molemmat itkevät köyhien lapsien elämää.

Laatunen ei ole sairastanut lentsua viiteen vuoteen, koska hän syö vitamiineja. Käsittääkseni hän on nähnyt näytelmän. 

In the spring 2013 the Finnish police investigated the bonds between the pension insurance company Ilmarinen and Finnair. 
 
Näytelmässä vedotaan usein siihen, että tapahtumat perustuvat todellisuuteen kuten dialogeihin ja poliisin tutkintapöytäkirjoihin. Tapahtumien dokumentoijana käytetään myös videokuvaa, jonka kautta havainnollistuu, kuinka puheen tekstittämällä saa puhujan näyttämään hölmöltä ja juttunsa ristiriitaisilta.

Kuvaa lähetetään myös vierailulta Björn Wahlroosin kirjanjulkistamistilaisuuteen. Sinne jänikseksi muuntunut nykyinen työtön, entinen Finnairin lentoemäntä vie kirjailijalle kukkia.

En koskaan unohda sitä olomuodon muutosta, minkä Pihla Penttinen hetkessä tekee muuttuessaan simpsakasta lentoemännästä karvaiseksi työttömäksi.
Siinä on kyse ryhdin muutoksesta.

At the end a drunk Susanna Kuparinen sings an ostrobotnian song at a seminar for the elite she used to criticize.
 
Eduskunta II:n vauhti ja sanomisen tarve on kova. Siinä sanotaan suoraan ja väitetään nimillä.

Poikkeuksellisen näytelmästä tekee sen itseironinenkin ote. Ulkopuolinen, yhteiskuntaa tarkkaileva kulttuurihenkilö ei olekaan riippumaton ja immuuni eliitin piireille. Lopun kysymys kuuluukin, miten käy kriittiselle ja itsenäiselle yhteiskuntatutkimukselle, kun Kuparinen näyttää pääsevän mukaan establishmentiin, sen bileisiin syömään, juomaan ja laulamaan?
Brunohan on hänelle vihjannut, että piiri haluaa kulttuurihenkilön, hänet.

Ja Bruno yleensä tietää, mistä puhuu. Kun Kuparinen epätoivoisen oloisena kysyy oopperaan kutsutulta Brunolta, eikö millään voi vaikuttaa, taiteellakaan, vastaa Bruno: ”kulttuurikin on vain yksi keino saada ryypätä lisää”.